Kuten viime viikon päivitystahdista kenties arvasitte, tässä on ollut jotenkin vetämätön olo viime aikoina. Päätin etten puske tätä kodinraivausprojektia nyt väkisin eteenpäin, vaan käytän tämän viikon siihen että viimeistelen noita edellisiä loppuun. En siis koskenutkaan kirjahyllyyn viime viikolla, enkä kyllä mihinkään muuhunkaan raivaushommaan. Jotta hyvin edistynyt projekti ei kokisi täyttä mahalaskua ennen maaliviivaa, täytyy pitää pieni hengähdystauko.

Tässä on vähän muitakin juttuja kasaantunut. Paperityöt erityisesti odottavat. Laskuja maksettavana ja papereita arkistoitavana. Vakuutusyhtiön kanssa pitäisi asioida ja soittaa muutama puhelu. En tunne olevani kovin energisessä mielentilassa, mutta toisaalta tiedän, että asioiden hoitamisesta saa lisää energiaa. On vain se aloittamisen vaikeus.

Kirpputorimyynnistä puhuessani ihmettelin, miksi joku kelpaa ilmaiseksi mutta ei parilla eurolla. Valistuneet lukijat ehdottivat, että syy on siinä että ostajalla tai pikemminkin ottajalla on oma voitto mielessä. Tiedättekö mitä, olen todella ollut niin naivi, että tämä ei ole pälkähtänyt päähäni! Vaikka täysin loogista, sallittua ja markkinatalouden periaatteita noudattavaa toimintaahan se on. Ei vain ole tullut mieleenkään, että joku näkisi näissä vanhoissa purnukoissa myyntipotentiaalia, vaikka käyttöpotentiaalia niissä olisikin. Oma näkökulmani on ollut se, että jos ottaa jotain ilmaiseksi mutta ei ole valmis ottamaan samaa tavaraa pientä rahaa vastaan, on kyseessä esine, jota ei oikeasti tarvitse, ja joka muuttuu välittömästi roinaksi uudessakin kodissa. Siitä syystä olen tuota ilmiötä ihmetellyt.

Mutta ehkä se ei ole niin kaukaa haettua sittenkään. Olenhan esimerkiksi Danan podcasteja kuunnellessa oppinut, miten hän luiskahti tuohon ajattelutapaan niin syvälle, että lopulta heillä oli kokonainen huone täynnä vanhoja, kirppiksiltä ostettuja tavaroita, jotka Danan oli tarkoitus myydä isolla voitolla netissä. Joskus kuvio toimi, mutta läheskään aina ei, ja suurin ongelma oli se, ettei Danalla ollut todellista käsitystä esineiden arvosta. Joskus se 50 senttiä maksanut kapine ei todellakaan ollut sen arvokkaampi. Sitten niitä tavaroita alkoi kertyä ja kertyä ja lopulta käsissä olikin oikea ongelma.

Tuo rahan ja lahjoittamisen suhde ei ole ihan suoraviivainen. Esimerkiksi ystävälle on ihan valmis lahjoittamaan tavaroita, joista kuitenkin kirpputorilla pyytäisi hintaa. Toisaalta ystävätkään eivät aina halua ottaa tavaroita ilmaiseksi, vaan vaativat että saavat maksaa edes jonkun nimellisen korvauksen. Sitten on tavaroita, jotka näköjään menevät ilmaisena kuin kuumille kiville, vaikka ei uskoisi. Tänään mitä todennäköisimmin pääsen eroon luomiväripaletista, vaikka sitä on käytetty. En itse uskaltaisi ottaa käytettyä kosmetiikkaa vastaan vieraalta ihmiseltä, tutulta olen kyllä ottanut (kun tunnen ihmisen ja tiedän ettei hänellä esimerkiksi ole ollut silmätulehdusta). Tiedän itse, että tuo luomiväri on täysin kunnossa, mutta hämmästelen tuntemattomien ihmisten luottamusta minuun. Tajuan tätä kirjoittaessani että tuo kuulostaa siltä, kuin minulla olisi jotain synkkää salattavaa, mikä ei onneksi pidä paikkaansa… olen vain itse näköjään paljon epäluuloisempi.