Tavarasta ei ole helppoa päästää irti. Minulle yksi iso kynnys roskiin heittämiselle on se, josko tätä kuitenkin joku jossain vielä tarvtsisi. Että voisihan tätä vielä käyttää, ehkä, jossain. Tämän logiikan seurauksena työhuoneeseen alkaa kertyä tavaraa. Sinne nimittäin päätyvät kaikki ne asiat, joille ei enää ole käyttöä eikä tarvetta, mutta joiden lopullista sijoituspaikkaa ei ole vielä päätetty. Kun näin käy tarpeeksi kauan, nurkkaan kasvaa sellainen keko roinaa, että ovesta hädin tuskin mahtuu sisälle.
Tänään päätin tarttua roinakasaan konkreettisesti, ja heitin läjän tavaraa roskiin. Noin vain, taloyhtiön sekajäteastiaan, ja virnuilin vielä tyytyväisenä matkalla. Sen jälkeen mietin, että miksi tuohonkin päätökseen meni niin kauan. Roskiin lensi vanha, möykkyinen ja tahrainen tyyny, käytetyt mutta lopultakin vääränkokoiset sukkahousut, lapsen kolme kesää käytössä olleet sortsit, jotka olivat jo hajalla, sekä kangaslaukku joka värjääntyi pesussa pilalle.
Kaikkien näiden kohdalla olin jahkaillut vaikka kuinka kauan, voisiko niitä sittenkin jotenkin hyötykierrättää. Ehkäpä olisi voinutkin. Joku kadonneiden koirien kennel olisi ehkä voinut ottaa tyynyn. Sortsit olisi ehkä voinut vielä säästää kuopukselle rymyhousuiksi. Olisin itse voinut kitkutella sukkahousujen kanssa niin kauan, kunnes ne kuluisivat puhki. Ja ehkä joku hupsu hipsteri olisi saattanut pitää käsilaukkuani käyttökelpoisena. Mutta sitten palataan realiteettien pariin, ja todetaan että oikeasti minulla ei riitä aika, energia eikä motivaatio siihen, että olisin alkanut etsiä noille jokaiselle tavaralle hyödyllistä loppusijoituspaikkaa. En tiedä ainuttakaan karanneiden koirien kenneliä, en olisi kuitenkaan koskaan pitänyt sukkahousuja jotka olivat kokoajan putoamaisillaan, kuopukselta ei puutu vaatteita, ja todennäköisyys sille, että joku haluaa värjääntyneen joskin ehjän käsilaukun on hyvin pieni.
Luin äsken Paikka kaikelle -blogista hyvän kirjoituksen siitä, miten ihmisten into lahjoittaa tavaroitaan pakolaisille, vaikuttaa välillä enemmän siltä, että pakolaiset nähdään loistavana tilaisuutena hankkiutua roinasta eroon. Ihmisten auttamishalu tuntuu kumpuavan välillä varsin itsekkäistä lähtökohdista, eikä niinkään siitä että aidosti haluttaisiin auttaa. Niinpä esimerkiksi vaatelahjoitusten joukossa tulee mukana runsaasti silkkaa lumppua.
Mutta arvatkaa mitä, ymmärrän täysin, mitä noita vajaita hotellisampoita ja karmeita kasarivaatteita ”lahjoittavien” ihmisten päässä liikkuu. Se logiikka on juuri sama, mikä meinaa estää minua heittämästä vanhaa tyynyä roskiin. Jos tavara on kerran teoriassa käyttökelpoinen, sen roskikseen laittaminen on haaskuuta. Viis siitä, ettei sitä käytännössä kukaan halua käyttää. Mutta jos joku pakenee sotaa henkensä kaupalla, sillähän ei ole mukana mitään, joten aivan varmasti sellainen ihminen ilahtuu ihan mistä tahansa, vaikka siitä kämäisestä hotellisampoopullosta, josta on puolet jo käytetty. Mutta eihän se niin ole. Ihmisillä on oikeus arvokkuuteen, etenkin kun sitä parempaakin lahjoitettavaa varmasti löytyisi.
No niin. En siis tietenkään dumppaa roiniani kenenkään niskaan, mutta yritin tuossa edellä havainnollistaa, miten pystyn kyllä helposti ymmärtämään, jos joku niin tekee. Mutta kuulkaa – välillä roskis on täsmälleen oikea paikka! Joskus tavara on vain käyttökelvoton, vaikka se periaatteessa olisikin vielä ehjä. Mutta on myös muita syitä, jotka tekevät tavarasta käyttökelvottoman. Aina ei ole mahdollista kierrättää. Pahinta on, jos ei pysty heittämään tavaroitaan pois, vaan jemmaa niitä kotona vuodesta toiseen ja samalla vielä kokee syyllisyyttä siitä, ettei ole saanut heitettyä niitä pois tai otettua uudelleen hyötykäyttöön. Tämä vain pitäisi muistaa aina itsekin.
Onko teistä vaikeaa heittää tavaraa roskiin?