YLEn nettisivuilla oli tänään kiintoisa juttu lahjoista, joita annetaan opettajille keväisin (ja miksei jouluisinkin). Jutussa oli monta näkökulmaa, jotka pohdituttavat sekä lahjan antajia että saajia.
Jutussa opettaja totesi, että kiusaantuu liian hienosta tai arvokkaasta lahjasta. Jos lahjasta paistaa kauas, että se on vanhempien kilpavarustelua eikä lapsesta lähtöisin, koko idea menee opettajan mielestä pieleen. Lahjojen antaminen onkin antajan näkökulmasta taiteilua sopivan arvon kanssa. Liian halpa voi nolostuttaa antajan ja ehkä saajankin, liian kallis taas voi tuntua saajasta epäkorrektilta, ja ehkä aiheuttaa epämiellyttävää vertailua muiden antajien kesken. Toisaalta halvalla hinnalla ei ole merkitystä, jos ajatus lahjan takana on vilpitön ja onnistunut. Lapsen askartelema kortti ei maksa mitään, mutta on silti arvokas siihen laitetun ajan ja vaivan vuoksi. Divarista ostettu läjä lukemista kesäksi ei sekään maksane maltaita, mutta osoittaa lahjan antajan miettineen lahjan saajaa ja hänen mieltymyksiään. Liian kallis lahja voi saajasta tuntua pikemminkin lahjonnalta kuin kiitollisuudenosoitukselta.
Kenen kuuluu lahja antaa? Sain jutusta sen kuvan, että opettajat eivät varsinaisesti odota lahjaa keltään, mutta lasten itse valitsemat tai tekemät lahjat ilahduttavat eniten. Toisaalta voin vanhempana eläytyä siihen ajatukseen, että haluaa itse osoittaa arvostavansa opettajan tekemää työtä ja siksi muistaa lahjalla. Jutussa mainittiin yhtenä vaihtoehtona yhteislahja koko luokan puolesta. Se kuulostaa minusta hyvältä ajatukselta: kaikki maksavat yhtä paljon ja summa pysyy maltillisena, voidaan toteuttaa jokin yhteinen ajatus ja parhaimmillaan opettaja saa jotain tosi kivaa, jota kukaan ei yksin olisi voinut hankkia.
Toisaalta jutussa mainittiin äiti, joka ei halunnut viedä opettajalle kukkia vaan jotain pysyvämpää muistoa lapsistaan. Siksi lahja on yleensä ollut koriste-esine. On peräti inhimillistä ajatella, että juuri omasta lapsesta olisi kiva jäädä opettajalle pysyvä muisto, mutta pahoin pelkään että tämäntyyppiset koriste-esineet päätyvät useimmiten kirpputorille tai kaapin perälle pölyttymään. Halu jättää pysyvä muisto on enemmän antajasta kuin saajasta lähtöisin, vaikka mielestäni lahjaa pitäisi aina ajatella saajasta käsin. Ehkä voisi myös kyseenalaistaa ajatuksen, miksi juuri minun lapsestani pitäisi jäädä jokin erityinen muistikuva… Omassa lähipiirissä sattuu olemaan runsaasti opettajia, ja olen huomannut että ikimuistoisimmat oppilaat jäävät mieleen ihan muista syistä kuin kevätjuhlalahjoista. Sen sijaan useampi vaasi on kierrätetty vuosien saatossa eteenpäin.
Oma lapsi ei ole vielä kouluiässä, mutta erinäisiä kerhotätejä ja päiväkodin työntekijöitä on tietysti muistettu. Olen noudattanut omia ohjeitani, ja pitäytynyt suklaassa ja kukkakimpuissa. Viime keväänä kirjoitin korttiin lorun, jonka lapsi oli kerhossa opettanut muille, sillä se sattui olemaan hoitajillekin uusi. Siinä tuli vähän persoonallista otetta mukana. En missään nimessä halua kuormittaa ketään kynttilöillä, lasitavaralla tai vastaavilla. Kukat ilahduttavat aikansa ja sen jälkeen ne voi heittää hyvällä omallatunnolla roskiin. Kerhotädin ei tarvitse muistaa lastani sen jälkeen, kun kerhotie on päättynyt.
olen muistanut opettajia viime vuosina aineettomilla lahjoilla: aika monella eri järjestöllä on valikoimassaan jotain koulutukseen liittyvää (koulupuku /koulutarvikkeet tmv), ja siihen ”kukaksi” kynä tai vastaava. Olen järkeillyt sen päässäni siten, että ope todennäköisesti arvostaa lahjaa, ja jos ei, niin se ei myöskään ole hänelle riesaksi: ei aiheuta allergiaa, säilytysongelmaa tai mitään muutakaan. (ja vaikka tietysti olen sitä mieltä, että juuri minun lasteni kuuluisi jäädä opettajien mieleen verrattoman ihmeellisinä, olen kuitenkin realisti. ;))
Tämäpä oli hyvä vinkki! Totta tosiaan, miksei näitä ”aineettomia” lahjoja voisi antaa myös opettajille. Ja vaikka ei saaja arvostaisikaan, niin tuleepa kuitenkin tehneeksi hyvää eikä jää epämieluisia tavaroita saajan nurkkiin.
Minäkin olen joinain vuosina antanut noita hyväntekeväisyyslahjoja ja sitten lisäksi vaikka kahvipaketin ja suklaalevyn kahvihuoneeseen. Tämä siis päiväkodissa, joissa useita hoitajia.
Nyt kumpikin lapsi on vienyt harrastusohjaajille suklaalevyt ja esikoinen vie luokanopettajalle ja luokan avustajalle kotimaista käsityötä olevat bambutiskirätit.
Aiempina vuosina olen antanut myös päiväkotiryhmän hoitajille lahjakortin leipomoon, josta voi hakea kahvipullat. Olen myös antanut yrttejä kukkasten sijaan.
Itse opettajana ilahdun juuri poissyötävistä lahjoista (paitsi en välttämättä itse leivotuista, kun aina ei tiedä leipomisolosuhteista…), kukista ja kynttilöistä. Erityisen kivoja on olleet kortit, joihin vanhemmat ovat kirjanneet lasten ajatuksia lahjansaajasta :D. Koriste- esineet olen surutta myynyt kirpputorilla.
Minusta tuo lahjakortti on kiva idea. Ei turhan suurellinen mutta kuitenkin piristää arkea kivasti juuri työpaikalla, ja lisäksi kaikki tulevat muistetuiksi! Tämän pistän korvan taakse.
Kiva kuulla myös opettajan näkemys asiaan!
Mielestäni opettajille ei tarvitse jakaa lahjoja, erityisesti jos sama opettaja edelleen jatkaa seuraavana lukuvuonna. Lahjat laittavat lapset ja perheet eriarvoiseen asemaan, ja miksei muu kiittäminen korkeintaan kukkien kera riittäisi? Jos tälle linjalle lähdettäisiin laajemminkin, ennen kesälomia voisimme muistaa niin monia muitakin työntekijöitä, vaikkapa siistijöitä. Opettajat saavat palkkansa myös kesäksi, se on heille ihan riittävä.
Tämäkin on hyvä näkökulma. Tuosta perheiden eriarvoisuudesta sanoisin, että kun olen tuttuja opettajia seurannut, he eivät IKINÄ ole moittineet ketään, joka ei ole lahjaa tuonut. Lahjoja ei myöskään muistella sillä, että kuka toi mitäkin, vaan kaikki menee ikään kuin ”samaan laariin”. Eli hyvin nopeasti unohtuu kuka lahjan antoi vai antoiko mitään. Parhaiten tuntuu jääneen mieleen koko luokan yhdessä hankkimat yhteislahjat. Ja kuten E:n kommentista kävi ilmi, erinäköiset vaasit menevät helposti suoraan kirppikselle. Siksi en itse ole koskaan ottanut paineita opettajien/ lastenhoitajien yms. lahjoista. Itselläni ajatus on ollut vain vilpittömästi osoittaa kiitollisuutta siitä, että joku on tehnyt hyvää työtä lapseni kanssa koko talven.
Olen joskus yrittänyt ilahduttaa aidosti lapsen asioista kiinnostunutta ja ihanaa kerho-opea. Kiitin myös sanoilla ja vastaus oli, että älä imartele! Vuosienkin jälkeen tuo palaa mieleeni, etten vaan ”imartele”… Taas on muistettavana iso joukko opettajia. Ostin sekä taimen että kesäkukan jokaiselle. Aina ei voi siis ilahduttaa, vaikka se on vakaa aikomus. Lasten kohdalla on käynyt opettajissa hyvä tuuri, paitsi yhden leipääntyneen opettajan oppilaalla…
Lahjan vastaanottaminenkin on taitolaji! Taitaa olla suomalainen piirre, että kohteliaisuuksista ja lahjoista kiusaannutaan ja omaa osuutta vähätellään. Olen usein ihmetellyt, mistähän sellainen tulee. Se on harmi, koska lahjan antaja on yleensä hyvällä tarkoituksella liikkeellä. Ja vaikka lahja ei olisikaan mieluinen, mielestäni se kuuluu silti ottaa kohteliaasti vastaan, jottei loukkaa lahjan antajaa.
Hei tosi hyvä, ajankohtainen keskustelunavaus, joka on ajatteluttanut minuakin. Olen miettinyt, että voi niitä opettajaraasuja, kun saavat sitä lahjatavarakampetta niin valtavasti. Niistä riittää varmasti mukavasti kirpparipöydän täytettä.
Täytyy sanoa, että olen itsekin vienyt toisinaan jotain koriste-esineitä lahjaksi, mutta nykyään en tekisi sitä enää. Juuri nyt ainoa ajatus tähän liittyen on: voi ei, tämäkin lisästressi hoidettavaksi. Taidan vain sulavasti unohtaa opettajan lahjat tänä vuonna 🙂
Kuten aiemmista kommenteista kävi ilmi, eivät ne opet niitä lahjoja laske 🙂 Eivätkä kaikki varmaan tuo lahjoja muutenkaan. Luulisin, että etenkin jos opettaja jatkaa seuraavanakin vuonna saman luokan kanssa, hän ei edes odota mitään kummempia. Tai mistäs minä tiedän mutta luulisin niin. Täällä on varmaan enemmänkin opettajia lukijoiden joukossa, olisi kiva kuulla mitä itse ajattelette! Arvelisin että vilpittömästi lausuttu kiitos on jopa parempi kuin velvollisuudesta hankittu gerbera.
On kyllä totta, että vilpittömät kiitokset jäävät parhaiten mieleen. Ja tosiaan, kukaan lapsi ei ihan taatusti saa minkäänlaista erityiskohtelua, vaikka toisi kuun taivaalta. Jotkut erityisen kekseliäät ja ajatuksella annetut lahjat saattaa toki jäädä mieleen, mutta kyllä ne lapset ja perheet pääasiassa jää mieleen ihan muista syistä kuin lahjoista…
Itse muistan lasteni opettajia ja ohjaajia pienillä lahjoilla jouluna ja keväällä, koska haluan näin osaltani kiittää siitä, että he ovat tehneet loistavaa työtä ja pitäneet hyvää huolta suurimmista aarteistani. Mun mielestä näillä lahjoilla ei ole mitään tekemistä palkan kanssa.
Itse yläasteen opettajana en juurikaan lahjoja saa, mutta muutama tapaus on jäänyt mieleen. Yksi aivan mahtava poika, joka oli kevätjuhlapäivän aamuna käynyt poimimassa mulle luonnonkukista kimpun. Samainen poika askarteli itse mulle joulukortin. Yksi toinen poika kirjoitti runon. Yhdeltä tytöltä sain myös kauniin itse tehdyn kortin.
Oon sitten saanut joskus jokusen tuikkukupin sun muita, mutta kyllä noi nuorten omasta aloitteesta ja itse tekemät jutut on ne, jotka on jääneet mieleen. Sellaista lahjaa ei varmasti olekaan, joka kaikkia miellyttäisi, mutta itsekin suosin (sekä omien lasten hoitajille lahjoja miettiessä, että mahdollisia lahjoja saadessa) jotain pois käytettävää: kukkia, jotain syötävää… Vaikka onhan niissäkin aina se riski, että ope on kukille allerginen ja laihiksella.
Kiva kuulla myös yläasteen open näkökulma! Tämä vahvistaa sitä ajatusta, että lahjan rahallisella arvolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä, ja se on minusta tosi hienoa! Tämä ”lahjomattomuus” on kyllä yksi parhaista puolista suomalaisessa yhteiskunnassa. Eli ainakin näiden kommenttien perusteella voinee sanoa, että vaikka joku toisi kalliimman lahjan, se ei aseta muita mitenkään alempiarvoiseen asemaan. Joten ne jotka eivät ehdi, jaksa tai halua lahjaa ostaa, voivat olla silti rauhallisin mielin.
Olen pohtinut tätä lahjaongelmaa lastenhoitaja-äitini kanssa. Hän tuppaa jo hukkumaan kaikenlaiseen sisustuskrääsään, jota on saanut hoitolapsiltaan (tai oikeastaan heidän vanhemmiltaan) vuosien mittaan. Osa on ihan hienojakin, mutta tuikkukippoja sun muita on niin paljon, ettei kaikkia millään voi käyttää eivätkä kaikki sovi muuhun sisustukseenkaan. Näitä on sitten myyty kirppareilla jne.
On äitini sentään saanut kukkia, kortteja, valokuvia ja syötävääkin. Mutta miten ilmaista kohteliaasti ja luontevasti hoitolasten vanhemmille, että tavaralahjat eivät ole toivottuja?
Tuo sisustuskrääsä on vihonviimeistä. Ostaakohan kukaan itselleen niitä juttuja? Mutta olet oikeassa siinä, että asian esilletuominen voi olla vähän vaikeaa. Ehkä asian voisi ilmaista jotenkin niin, että ylipäätään ei kaipaa mitään lahjaa, mitään tavaraa ainakaan. Että tuokaa kukkia tai suklaata jos ihan välttämättä haluatte jotain tuoda, mutta itse tehty kortti lämmittäisi eniten. Ehkä jotenkin näin?
Jotain kohteliasta ilmaisua on pakko yrittää keksiä, kun kaapit täyttyvät siitä rojusta, josta on enemmän riesaa kuin iloa. Onneksi läheskään kaikki eivät ole näitä krääsälahjojen antajia.
Kukat päättyivät Hesarin artikkelissa näköjään inhokkilistalle, vaikka ihmettelen vähän tota nuupahtamis-aspektia. http://www.hs.fi/m/elama/Opettajaa+ei+pid%C3%A4+aina+uskoa+Huonoja+lahjoja+on+olemassa/a1400667903877
Ehkä kukkien suosiminen on vastaanottajasta kiinni. Juttelin opettajan kanssa, joka sanoi että keväällä kukkia tulee joskus niin paljon, että jos on esim. lähdössä reissuun, ne menevät vähän hukkaan jäädessään kotiin kuihtumaan. Mutta mutta arvelisin, että mieluummin kuitenkin muutama ruusu kuin tuikkukippo 🙂
Päivitysilmoitus: Viikon vinkit: valmistujaiset ja muut kevään juhlat | Arkijärki
Open mielipide: älkää ostako tuikkukippoja ja kukatkin on kivoimpia ilman kovin ihmeellisiä suojaruukkuja! Kerran olin siivoamassa kirppispöytääni, kun tavaroitani tuli tarkistelemaan nainen, joka sanoi: ”Kirppiksiltä löytää tosi kivoja juttuja lasten opettajille.” Jep jep, arvaa vaan, mikä senkin kädessäsiolevan pupukupin tarina on, mietin… Lahjat pistän surutta eteenpäin ja kukkiakin on jaettu mm. saman kevään ylioppilaille. Mutta vaikka lahjoihin en kiinny, oppilaat jäävät mieleen.
Kiitos opettajan näkökulmasta! Niin se on, että tarpeeton lahja lähtee usein kiertoon, eikä siinä ole mielestäni mitään pahaa. Mutta kivat oppilaat varmasti jäävät mieleen! Lähipiiristä tiedän, että jotkut oppilaat jäävät mieleen vuosikausiksi.