Jatketaan eilistä lahjateemaa. Valmistujaisaika on tavaranhallinnan kannalta riskialtista aikaa. On nimittäin riskinä sekä saada että antaa jotain sellaista, mistä lopulta tulee pikemminkin taakka kuin ilo.
Yksinkertaisimmin tämän voi välttää, jos selvittää etukäteen, mitä päivänsankari toivoo lahjaksi ja noudattaa toivetta. Jos saajalla on jokin keräilykohde kuten astiasarja tai korumerkki, on lahjan valinta helppoa. Jos taas toivetta ei ole tiedossa, olisin itse varovainen astioiden ja muiden käyttöesineiden kanssa. Itse olen aikoinani saanut sekalaisia astioita, ja täytyy sanoa että niistä enää osa on käytössä, osa on kierrätetty jo kauan sitten.
Jos lahjaksi on toivottu rahaa, fiksu ylioppilas (tai miksei vaikka hääparikin) kertoo etukäteen, mihin aikoo rahaa käyttää. Joku voi kerätä matkarahastoa, toinen on muuttamassa uuteen kotiin, joku ehkä säästää ajokorttia tai muuta isoa hankintaa varten. Tällainen yksilöiminen on kohteliasta lahjojen antajia kohtaan, sillä se tekee rahalahjastakin persoonallisemman. Korttiin voi kirjoittaa toivotuksia matkalle tai onnea inssiajoon – tai mitä tahansa toiveeseen sopivaa. Joka tapauksessa antajasta tuntuu ehkä mukavammalta, kun voi ainakin ajatella, että tällä rahalla se kummityttö sitten pääsee kivaan ravintolaan syömään maailmalla matkatessaan tai että veljenpoika ostaa ensimmäiseen yksiöönsä hienon maton. Halutessaan rahalahjan voi personoida jollakin pienellä esineellä, jos pelkän rahan antaminen tuntuu ylitsepääsemättömän kalsealta. Voi vaikka ostaa matkaoppaan reissaajalle tai kauhan uuden kodin perustajalle. Jos pelkkä raha tökkii muttei oikein tiedä mitä hankkisi, lahjakortti on hyvä vaihtoehto. Niitä saa melkein mihin liikkeeseen tahansa, ja molempien osapuolten mieltymykse tulee otetuksi huomioon. Jos antaja haluaa välttämättä lahjoittaa korun, hän voi antaa lahjakortin kultasepälle, mutta saaja saa silti valita itselleen mieluisan lahjan.
Itse suhtaudun epäilevimmin erinäisiin klassikkotavaroihin, joita tähän aikaan vuodesta tyrkytetään etenkin sellaisille ostajille, jotka eivät tiedä mitä hankkisivat. Tähän sarjaan kuuluvat mm. aaltovaasit, erilaiset maailmankirjallisuuden klassikot alkaen Kalevalasta päätyen Shakespearen koottuihin teoksiin, käytöksen kultaiset kirjat sekä Oiva Toikan linnut sun muut vuosikuutiot. Nämä ovat juuri sitä osastoa, joita sitten velvollisuudentunnosta muutetaan asunnosta toiseen eikä ikinä käytetä tai lueta. Tietenkin, jos ylioppilas on vartavasten toivonut jotain em. tavaroista, asia on eri. (Muistelen itse toivoneeni käytöskirjaa, ja sille on ollut myös käyttöä.) Mutta muuten nämä lahjat tuppaavat olemaan velvollisuuslahjoja puolin ja toisin – ostettu velvollisuudesta, säilytetään velvollisuudesta.
Edellä mainitut asiat pätevät etenkin silloin, kun lahjan saaja ei ole aivan lähipiiristä. Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi omalle lapselle tai lapsenlapselle haluaa antaa jotain persoonallisempaa, ja se toki kaikille suotakoon. Silloin riski päätyä epätoivottuun lahjaan on muutenkin pienempi, kun kaikki tuntevat toisensa hyvin. Toisaalta uutta ei välttämättä tarvitse hankkia silloinkaan – itse olen saanut lahjaksi mm. koruja, jotka eivät välttämättä ole rahalliselta arvoltaan kovin suuria, mutta jotka vaikkapa isoäiti on aikanaan saanut vastaavassa tilanteessa lahjaksi. Näihin lahjoihin liittyvä tunnearvo onkin nimellistä arvoa paljon tärkeämpi, ja olen niitä siitä syystä kovasti arvostanut.
Kommentoin samaa aihetta sopivasti-blogissa: parhaita jos ei peräti paras ylioppilaslahja oli se, että jokainen sukulainen toi jonkin osan valkoista teemasarjaa. Sain koko astiaston, ja se on edelleen käytössä. Vuosi oli 1998, hyvin aikaa kestänyt lahja. Vinkki vapaasti käytettävissä – sekalaisrt kipot tuppaavat tosiaan olemaan vaiva tai ainakin epäesteettisyys.
Erittäin hyvä idea, jos koko suku koordinoi lahjansa niin että syntyy koko astiasto! Itse olen tehnyt niin, että olen suoraan kysynyt mitä osia puuttuu ja hankkinut sitten toivotunlaisia lautasia tai mukeja. Meni pitkään ennen kuin itse aloin suosia mitään tiettyä sarjaa, mutta tuntui hassulta saada lahjaksi ihan satunnaisia astioita satunnaisissa väreissä. Toisaalta anopilla on tietääkseni käytössä edelleen häälahjaksi saatuja astioita, ja hääpäivästä alkaa olla jo 40 vuotta aikaa. Joten astiat voivat olla todella pitkäikäinen ja onnistunut lahja, jos ne ovat saajan maun mukaisia.
Olen itse tykännyt kovasti kummini antamista superlahjakorteista, eli käytännössä rahasummasta, jolla voi saada lahjakortin mihin tahansa liikkeeseen suurehkosta valikoimasta. Tällaisen lahjakortin olenkin suunnitellut antavani myös omalle kummilapselleni valmistujaislahjaksi.
Jo edellisen postauksen kommenteissa mainitsemani sisustuskrääsä on sen sijaan yksi viheliäisimmistä lahjoista antaa, samoin kaiken maailman ”sanoja ylioppilaalle” -tyyppiset mietelmäkirjaset. Niin ja kuriositeettimaiset turhakevempeleet tyyliin hattarakone. Ei ihme, että näitä kaikkia löytyy kirpputoreilta sun muilta pilvin pimein. Yksittäiset astiat ovat myös hankalia.
Itse annan mielelläni lahjaksi lahjakortin, jotain syötävää tai muuten hyödynnettävää, kirjoja (tietysti lahjan saaja huomioiden) tai ihan vain rahaa, mitä kaikkia itsekin mieluiten toivoisin. Tavaralahjat käyvät, jos lahjan saaja toivoo jotain tiettyä tai juurikin kerää vaikka jotain astiasarjaa.
Juhlat jotka liittyvät jollain tavalla elämänmuutokseen tai käännekohtaan, houkuttelevat antamaan jotain pysyvää tavaraa. Mutta saajan mieltymyksiä kannattaa kuunnella, jottei tule antaneeksi turhakkeita. Se ei varmaan ole kenenkään etu. Ja olen samaa mieltä noista erilaisista elämänviisauskokoelmista – niitä ei kukaan oikeasti lue. Samalla rahalla yksi kunnon ruusu ilahduttaisi ainakin minua enemmän!