Tavaroiden sotkuteoria

Julkaistu , kirjoittanut
13

Tiedättekö sen teorian, että jos vaikkapa talosta menee ikkuna rikki, eikä sitä korjata, pian ilmestyy graffiti seinään ja eikä aikaakaan kun koko paikka on mennyt aivan hunningolle. Kokemukseni mukaan tämä pätee myös koteihin ja tavaroihin, etenkin siihen minne ne tavarat kerääntyvät.

Oletetaan, että jossain on tyhjä taso, vaikkapa pöytä. Ensimmäinen tavara on kriittisin. Jos pöydälle laskee lehden, se ei ole enää tyhjä ja näin ollen kynnys laittaa lehden päälle pari kirjekuorta on hyvin matala. Sitten kun siinä on jo paperitavaraa, muutama lautanen ja joku lelu ei enää oikeastaan muuta tilannetta mitenkään. Siinä missä hetki sitten oli rauhoittavan tyhjää, on nyt Kasa.

Tällä tavalla tämä menee ainakin meillä. Tavallaan on vähän rasittavaa, ettei ikinä voi laskea käsistään mitään, ilman että paikat menee sotkuun. Ilmeisesti tämä on niiden ainaisesti siistien kotien salaisuus – siellä ei koskaan lasketa käsistä mitään. Siellä kaikki tavarat pannaan heti omille paikoilleen, vaikka olisi millainen kiire tai katastrofi. Sitä en tiedä, miten sellainen käytännössä tapahtuu. Eikö niitä ihmisiä sitäpaitsi koskaan laiskota?

Olen joka tapauksessa viime aikoina hyökännyt kasa kerrallaan kodin ongelmakohtien kimppuun. Ne ovat lähes väistämättä niitä tasaisille pinnoille kerääntyneitä pinoja erilaista kamaa, jonka paikka oikeastaan olisi jossain muualla. Olen näiden suhteen soveltanut menestyksellä tuota edellisen postauksen tekniikkaa. Ensin silkat roskat roskiin, sitten palautetaan omille paikoilleen kaikki mahdollinen lopuksi ihmetellään mitä jäljelle jääneille tavaroille tehtäisiin.

Teorian mukaisesti tyhjäksi raivattu taso hylkii epämääräistä tavaraa huomattavasti paremmin kuin sellainen jolla jo on jotain. Niinpä nuo tyhjennetyt pinnat tuntuvat pysyvän paljon paremmin hallinnassa. En kuvittele että ikuisesti, mutta jos nyt ainakin siihen saakka, kunnes seuraavat isot juhlat ovat ohi.

Näin raivataan

Julkaistu , kirjoittanut
9

Nämä ohjeet on tarkoitettu etenkin siihen tilanteeseen, kun ei tiedä mistä päästä aloittaisi. Raivaamisella tarkoitan tässä sellaista kaaoksen setvimistä ja siivoamista. Kyseessä voi olla mitä vaan kirjoituspöydän laatikosta kokonaiseen taloon, sama systeemi toimii aina.

1. Paloittele urakka. Mitä isompi alue on raivattavana, sitä vaikeampaa on työhön tarttua. Koko juttu tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, ettei tiedä mihin tarttuisi. Silloin kannattaa muistaa, että norsukin syödään pienissä paloissa. Otetaan raivattavaksi pieni, rajattu alue. Se voi olla vaikkapa yksi kasa, jokin pöytätaso tai kaapissa yksi hylly. Tärkeintä on, että raivattava pala on sen kokoinen, että jo aloittaessa tuntuu siltä, että tähän riittää sekä voimat että aika.

2. Roskat roskiin. Ensimmäinen askel raivaamisessa on helppo: laitetaan roskat roskikseen. Tässä vaiheessa ei laitetan mitään paikalleen, vaan keskitytään vain poistamaan roskat oikean tavaran seasta. Useimmiten tavallisessa siivouksessakin tulee vastaan runsain määrin roskia: vanhoja lehtiä, kuitteja ja muita epämääräisiä lappusia, tyhjiä pakkauksia, rikki menneitä tavaroita ja tarpeetonta rihkamaa. Voi olla hyvä idea ottaa viereen erillinen roskapussi, jotta ei tarvitse keskeyttää raivaamista vähän väliä. Kokemukseni mukaan mikä tahansa tila paranee heti pelkästään tällä toimenpiteellä.

3. Palautetaan tavarat, joilla on paikka jossain muualla. Roskien jälkeen jatketaan poistamista. Tässä vaiheessa noukitaan joukosta kaikki sellaiset esineet, jotka kuuluvat oikeasti jonnekin muualle. Tavaroilla on hämmästyttävä taipumus päätyä vääriin paikkoihin, joten tässä vaiheessa viedään kaikki takaisin omille paikoilleen.  Nämä ovat siis niitä esineitä, joiden paikkaa ei tarvitse miettiä. Esimerkiksi meidän keittiönpöydällä voi tyypillisesti olla lehtiä (lehtikoriin tai roskiin), astioita (tiskikoneeseen) ja ruokalappuja/harsoja (pyykkikoriin). Kun nämä on poistettu, pöytä on useimmiten tyhjä.

4. Loppujen tavaroiden setviminen ja järjestely. Hyvä uutinen on, että todennäköisesti tässä vaiheessa järjesteltävää on vähemmän kuin aloittaessa. Jos kyse on tavanomaisesta siivoamisesta ja kaaoksen kesyttämisestä, tässä vaiheessa jäljellä pitäisi olla enimmäkseen tavaroita, joiden paikka on siellä missä ne ovat. Ne tarvitsee vain asetella hyvään järjestykseen. Jos taas kyse on vaikkapa varaston raivaamisesta, jäljellä on tavaroita joista ei välttämättä oikein tiedä haluaako ne säilyttää vai ei. Silloin edessä on enemmän päätöksentekoa, mutta se onkin jo sitten karsimisen filosofiaa.

Tällä systeemillä olen menestyksekkäästi selvittänyt monen kokoisia kaaoksia. Tämä auttaa keskittymään olennaiseen ja pysymään järjestelmällisenä.

Ihana loota

Julkaistu , kirjoittanut
20

Kun nyt jemmaamisesta puhutaan, niin voin kertoa mikä on se oma heikko kohtani. Pahvilaatikot. Minun on vaikea vastustaa ehjiä, käyttökelpoisia pahvilaatikoita. En tiedä mistä tämäkin idea on peräisin, mutta pahvilaatikkojen houkutus on yksi syy siihen, miksi työhuoneessa on edelleen Kasa.

Tyhjien pahvilaatikoiden poisheittäminen tuntuu aina tuhlaukselta. Niissä voi periaatteessa säilyttää mitä vain, ja ainahan nyt hyvälle pahvilaatikolle löytyy käyttöä. Joskus. Juuri tällä hetkellä taistelen postista peräisin olevan pakkauslaatikon kanssa. Siinä tuli meille yksi joululahja. Laatikosta näkee, että se on jo kertaalleen kierrätetty, mutta ei siinä edelleenkään mitään vikaa ole, hiukan vain kuluneen näköinen. En ole pystynyt heittämään kyseistä laatikkoa pois. Se nököttää siinä kasassa odottamassa, että pystyn tekemään jonkin päätöksen.

Olen antanut periksi tälle niin paljon, että olen säästänyt suurimman osan astioittemme alkuperäispakkauksista. Niitä on käytetty kaksi kertaa, molemmat muuttoja. Laatikot vievät vintistä ainakin yhden kuution säilytystilaa. Olen kuitenkin opetellut heittämään pois kaikenlaisia sekalaisia laatikoita, joita tulee esimerkiksi silloin, kun tilaa jotain netin kautta kotiinsa. Tämä vaatii itsekuria, sillä joka kerran tulee mieleen että tässäkin olisi hyvä laatikko johonkin. Mutta kuinka monta tyhjää pahvilaatikkoa ihminen tarvitsee? Ja toisekseen, missä niitä tyhjiä laatikoita sitten säilyttelisi? On ollut pakko todeta, että isoille pahvilaatikoille on tarvetta harvoin. Jos jemmaa pari sellaista jonnekin, on jo erittäin hyvin varustautunut kaikenlaisia säilytystilanteita varten.

Nyt pitäisi keksiä sille postin laatikolle joku säilytyspaikka. Tuntuu että en voi heittää sitä pois, koska joku on sen ihan rahalla postista joskus ostanut. En voi tuhota oikeasti rahan arvoista tavaraa. Ja saattaahan sitä vielä tarvita. Vaikka ensi jouluna.

Mitä te jemmaatte?

Viikon vinkit: varastobisnestä ja ruokahävikin minimoimista

Julkaistu , kirjoittanut
8

Hesari kirjoittaa mielenkiintoisesti varastobisneksen kasvusta Suomessa. Artikkelista käy ilmi kiinnostavia yksityiskohtia. 85% asiakkaista on yksityishenkilöitä, ja heistä suurin osa muuttajia. Enimmäkseen kopeissa säilytetään ihan tavallisia tavaroita, jotka eivät vain mahdu kotiin. Ihan merkityksetön ei ole sekään seikka, että jos vuokraat koppisi ”pelikaanivarastoista” (Pelican Self Storage) rahasi valuvat luxemburgilaiseen veroparatiisiin.

Tammikuu meni jo, mutta tässä uutisessa on edelleen asiaa: jääkaapista, pakastimesta ja kuivakaapista on hyvä syödä ajoittain vanhat pois, ja alkuvuosi on siihen otollista aikaa. Uutisessa on lisäksi hyviä vinkkejä kuinka korvata puuttuvia ainesosia resptistä. (YLE)

Entäs jos tätä vielä tarvitaan?

Julkaistu , kirjoittanut
22

Juuri kun oli puhetta hamstereista, törmäsin tähän kirjoitukseen, jossa Karkkipäivä-blogin Sanni kertoo, mitä jemmaajan päässä liikkuu. Hän kutsuu itseään jemmaajaksi, ja se onkin parempi sana kuin hamsteri, sillä jemmaaja ei oikeastaan haali uutta, vaan hän ei vain millään raaskisi luopua mistään vanhasta. Seurauksena on hurja määrä tavaraa, jonka kanssa jemmaaja on itsekin ihmeissään. Sanni ei suinkaan ole ainoa laatuaan, sillä kommenteissa suurin osa symppasi häntä täysillä tunnistaen itsessään aivan samoja piirteitä.

Sannin kirjoitus on rohkea, ja arvostan todella, että hän on uskaltanut aiheesta niin rehellisesti kirjoittaa. Kirjoitus on myös äärettömän valaiseva minun kaltaisilleni ihmisille, jotka pikemminkin hankkiutuvat tavarasta eroon kuin säilövät sitä. Meidän on välillä vaikea ymmärtää, miksi joku säästäisi jotain näennäisesti tarpeetonta, mutta Sannin tekstin jälkeen ymmärrän paljon paremmin säästämisen logiikkaa.

Suurin kompastuskivi on entä jos. Entä jos jotain tarvitseekin tulevaisuudessa? Entä jos tarvitsenkin tätä tietoa vielä joskus? Entä jos juuri tälle olisikin käyttöä kymmenen vuoden päästä? Jemmaaja ei voi heittää mitään pois, koska aina on mahdollisuus, että juuri sitä tavaraa tarvittaisiinkin vielä. Toiseksi jemmaajalla on taipumus inhimillistää tavaroita ja muodostaa niihin vahvoja tunnesiteitä. Se tekee luopumisesta entistä vaikeampaa.

Luulen että meistä useimmilla on jonkilaisia jemmailutaipumuksia, mutta toisilla ne vain eivät ole yhtä vahvoja kuin toisilla. Minulla on tiettyjen juttujen suhteen välillä samanlaisia ”tätä voi tarvita vielä” -ajatuksia, mutta ne eivät ole yleensä ylitsepääsemättömiä. Ajattelen myös, että se miten noihin entä jos -skenaarioihin suhtautuu, vaikuttaa kovasti asiaan. Jos tällaisia aatoksia mielessä liikkuu (ja tavaraa senkun kertyy), haastaisin itseni miettimään, tarvitseeko ihmisen olla kaikkeen mahdolliseen varautunut. Mitä haittaa siitä olisi, vaikka sattuisikin heittämään pois jotain, jolle mahdollisesti olisi myöhemmin ollut käyttöä? Luultavasti maailma ei kaadu.

Helpointa on minusta luopua tiedosta. Siis lehdistä, esitteistä ja muusta paperille painetusta. Jos joskus sattuisi tarvitsemaan jotain tietoa, sen saa mitä todennäköisimmin selville netin kautta. Yritykset jakavat auliisti samoja tuotetietoja, mitä esitteissä on. Kaikilla lehdillä on nykyisin sähköiset arkistot. Suurin osa kirjoista löytyy kirjastosta. Filosofiani on, että miksi säilyttäisin jotain, jos joku muu voi tehdä sen puolestani. En ole tähän päivään mennessä onnistunut heittämään mitään sellaista painettua sanaa pois, jonka tietoa olisi kipeästi myöhemmin kaivannut.

Tyypillinen esimerkki nuorilla aikuisilla lienee vanhat koulukirjat. Minäkin säilyttelin vanhoja lukiokirjojani pitkälle päälle parikymppiseksi siltä varalta, että tarvitsisin joskus jotain tietoa niistä. Luovuin kirjoista kahdessa vaiheessa: ensin kaikista muista paitsi kielten kirjoista, ja sen jälkeen lopulta niistäkin. Tajusin, etten koskaan menisi lukioon uudelleen, joten kirjat olivat tarpeettomia. En oikeasti koskaan tarkistaisi niistä yhtään mitään. Jos jokin sana olisi hukassa, katsoisin sen suoraan sanakirjasta, tai nykyisin netistä, enkä suinkaan ysiluokan ruotsin lukukirjasta. Säästin lopulta ainoastaan kielioppikirjat sekä matikan kaavakirjan, koska niiden tieto ei vanhene. Niitä olenkin jonkun kerran käyttänytkin, kun olen halunnut tarkistaa jonkun sanajärjestyssäännön.

Mutta takaisin Sannin tarinaan. Seuraava kirjoitus kertoo, että hän on päässyt raivaamisessa vauhtiin, ja onnistunut heittämään tavaroita pois. Tunnistatteko te itsessänne  entä jos -ajattelua?

Hamsterit keskuudessamme

Julkaistu , kirjoittanut
8

Kommenteissa tuli kysymys, miten pitäisi suhtautua, kun joku lähipiiristä hamstraa tavaraa. Minulla ei ole hirväesti omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta aloin silti pohdiskella. Varsinainen pakonomainen tavaroiden haaliminen eli englanniksi hoarding, on käsittääkseni yhdenlainen sairaus. Tällöin ihminen ei pysty heittämään pois mitään, pahimmillaan ei edes selviä roskia, kuten vaikka tyhjiä maitotölkkejä tai käärepapereita. Tästä seuraa yleensä pitemmän päälle terveys- ja turvallisuusriskejä. Tällaisessa tapauksessa ihminen tarvinnee ammattiapua selvitäkseen, sekä fyysisesti että henkisesti.

Mutta sitten on sellaisia rajatapauksia, joissa ei ehkä voi puhua pakonomaisesta hamstraamisesta, vaan pikemminkin äärimmäisestä säästeliäisyydestä. Jos kyse on vanhoista ihmisistä, taustalla on varmaan usein oikea kokemus pula-ajoista, ja tottumus säästää kaikenlaista varmuuden vuoksi. Sellaisesta taipumuksesta ei muuten ole helppo päästä eroon, etenkin jos se on ollut elämäntyylinä aina. Tunnistan nimittäin jopa itsessäni epärationaalisia säästelyimpulsseja, vaikkei pulaa ole ollut mistään ja aktiivisesti yritän omaisuuttani vähentää. Tähän verratuna en ihmettele yhtään, jos joku ikänsä säästeliäästi elänyt ei halua tavaroistaan luopua.

Kun tuntuu, että jonkun läheisen koti alkaa pursuilla, mitä pitäisi tehdä? Kommenteissa pohdittiin, onko salaa raivaaminen oikein vai ei. Tähän ei varmaan ole oikeaa vastausta olemassa. Jos ihminen on ns. täysissä järjissään, salaa raivaaminen kuulostaa vähän epäreilulta. Toisaalta jos roinamäärä alkaa tosiaan muodostaa esim. hygienia- tai paloturvallisuusriskejä, raivaaminen on perusteltua. Turvallisuudesta pitää huolehtia, jos läheinen ei asiaa itse osaa ottaa huomioon. Silti tuntuisi siltä, että silloinkin asiasta pitäisi keskustella yhdessä ihmisen kanssa, olettaen siis että kyseessä ei ole vaikkapa dementikko.

Jos tavarat eivät muodosta uhkaa terveydelle tai turvallisuudelle, voisi ehkä olla paikallaan miettiä hetki, miksi toisen ihmisen rojut ärsyttävät niin kovasti. Jos kyse on vain siitä, että esimerkiksi vintti tai kellari on tupaten täynnä tarpeetonta tavaraa, onko siitä lopulta haittaa kenellekään? Miksi pitäisi raivata? Jos vaari haluaa säästää kaikki pussinsulkijat varmuuden vuoksi, se voi tuntua tarpeettomalta ja tyhmältä, mutta onko asia lopulta hirveän tärkeä?

Huomatkaa, että en sano ettei saisi ärsyttää. Välillä ihmettelen itsekin ihmisten haluttomuutta luopua esineistä, jotka itse olisin toimittanut kaatopaikalle aikaa sitten. Mutta kyse on silloin minun ongelmastani, ei heidän. Nimittäin kuvittelen silloin ymmärtäväni heitä paremmin, miten asiat olisi hyvä hoitaa. Saatan olla oikeassakin, mutta kun kyse on täysivaltaisista aikuisista, saan vain tulla näiden tunteiden kanssa toimeen. Toisin sanoen saan hyväksyä sen, että asia ei juuri nyt kuulu minulle, eikä minun kuulu siihen puuttua. Joskus tämä voi tuntua vaikealta, mutta ainakin minuta auttaa, kun ymmärtää mikä siinä asiassa itseä niin tökkii.

Lopuksi vielä todettakoon, että tämä kirjoitus koskee lähinnä niitä tapauksia, kun läheinen ei halua karsia tavaroitaan tai luopua mistään. Toisissa tapauksissa joku vanhempi sukulainen voi olla vain tyytyväinen, jos nuoremmat sukupolvet jaksavat raivata vaikkapa mökillä tai vintillä tavaroita, joiden olemassaoloa kukaan ei enää edes muista. Mutta se on sitten aihe erikseen.

Jos teillä lukijoilla on enemmän omakohtaista kokemusta aiheesta, kuulisin mielelläni lisää. Voi olla, etten ole osannut ottaa kaikkia näkökulmia huomioon.

Viikon vinkit: kaksi ajattelemisen aihetta

Julkaistu , kirjoittanut
14

Tällä viikolla vain kaksi linkkiä, mutta molemmat kertovat oikeastaan samasta asiasta – yltäkylläisyydestä jossa elämme, ja mitä siitä seuraa.

Sari Helin kritisoi viimeisintä ruoka-alea, ja muistuttaa, että kalleinta ruokaa on roskiin heitetty ruoka. Kirjoitus sopii erinomaisesti tämän vuoden teemaani, eli siis ruokahävikin vähentämiseen. Tyyli on räväkkä ja aavistuksen syyllistävä (mielestäni), mutta varsinaista asiasisältöä on paha mennä kieltämään. Elämme sellaisessa yltäkylläisyydessä, että ihmisillä on rahaa heittää ruokaa roskiin, oli se sitten halpaa tai kallista. (YLE)

Etelä-Suomen Sanomissa puolestaan kirjoitetaan siitä, että nykylapset eivät enää huolehdi tavaroistaan kuten ennen. Niitä unohdellaan surutta, koska tilalle voi aina ostaa uuden. Ilmeisesti uusia myös ostetaan, sillä jos ei ostettaisi, kadonneita todennäköisesti kaivattaisiin enemmän. Mietin kertooko tämä siitä, että uudet tavarat ovat nykyisin niin halpoja, ettei uuden ostaminen ole ongelma, vai onko asennemaailma sellainen, että jos jotain häviää niin mieluummin ostetaan uusi ettei tarvitse nähdä etsimisen vaivaa? Mitä tämä meistä kertoo?

Hyötyä ketjun molemmissa päissä

Julkaistu , kirjoittanut
14

Olen pitkään heittänyt muoviset leipäpussit roskiin. Muistelen, että joskus lapsuudessa leipäpussit säästettiin ja käytettiin uudelleen. Itse en ole keksinyt niille järkevää käyttöä, ja säilyttely on tuntunut hankalalta. Viime aikoina muovipussien kertyminen on vähentynyt merkittävästi, kun kuljetan useimmiten mukana omaa kangaskassia. Hedelmäpussejakin kertyy vähemmän, sillä valitsen aina biopussin jos mahdollista, ja olen ruvennut laittamaan eri hedelmiä samaan pussiin.

Vauvan vaipat, etenkin kakkavaipat on kuitenkin laitettava muovipussiin kun ne viedään roskikseen, ja muovipussien tarve onkin yhtäkkiä lisääntynyt. Kysyntä ja tarjonta ovat siis menneet ristiin. Kunnes tänä aamuna tajusin, että heitän käyttökelpoisia muovipusseja roskiin, vaikka voisin käyttää niitäkin roskapusseina. Tuli taas hetkeksi todella tyhmä olo, kun en ole tätäkään tajunnut aikaisemmin. Yhteen leipäpussiin mahtuu muutama vaippa oikein kätevästi, ja tulee hyötykäytettyä tyhjä pussi vielä kertaalleen, sen sijaan että se menisi tarpeettomana roskiin.

Tiedostan, että kyseessä ei ole mikään luonnonsuojelun kuningasidea. Mutta minun järkeeni tyhjän pussin käyttäminen vielä kertaalleen jonkun asian kuljettamiseen on järkevämpää kuin sen heittäminen käyttämättömänä roskiin. Lisäksi Vaasan ruispaloja ei valitettavasti myydä ilman pussia, joten pusseja tulee lisää säännöllisesti. Ostaisin muuten kyseistä leipää irtomyynnistä, jos sitä olisi tarjolla. Leipomon leivät tulevat paperipussista, ja ne puolestaan käytetään systemaattisesti biojätepusseina.

Tavaraa lähtee

Julkaistu , kirjoittanut
6

On hämmästyttävää, miten paljon sitä löytyy omaisuutta, jota ei oikeastaan tarvitse. Olen nyt aktiivisesti päivittänyt tuota sivun ylälaidassa olevaa poistolistaa, ja olen kierrättänyt, antanut tai heittänyt roskiin jo yhteensä 14 esinettä tai tavaraa. Yksi kynttilänjalka on luvattu antaa pois, joten sekin on jo listalla, vaikka tarkalleen ottaen se sijaitseekin vielä meidän kaapissa. Tammikuuta on vielä viikko jäljellä. Jos tahti pysyy samana, vuoden lopussa ollaan parissa sadassa tavarassa ilman sen kummempaa karsimista.

Sitten jos lähden keväällä esimerkiksi kirpputorille myymään, ja saan kaupaksi vaikkapa puolet niistä vaatteista, jotka nyt odottavat myymistä, lukumäärä kasvaa entisestään. Tässä alkaa hyvin nopeasti tulla perspektiiviä siihen, miten isoja tavaravirtoja keskivertohuushollissa kulkee edestakaisin. Alan myös harkita ostosten listaamista. Niihin vertaamalla oikeastaan vasta selviäisi, väheneekö tavara vai pysyykö määrä pikemminkin samana.

Ostosten listaaminen täällä julkisesti tuntuu vain hurjan henkilökohtaiselta, enkä välttämättä tunne oloani mukavaksi ajatuksen suhteen. Ostetut tavarat tuntuvat kertovan jotenkin liikaa minusta ja perheestäni. Niinpä taidan tehdä niin, että pidän ostoksista sittenkin kirjaa, mutta yksityisesti. Jos jaksan tehdä sitä koko vuoden, voin joskus marras-joulukuussa tehdä sitten yhteenvetoa siitä, millaisia tavaroita tuli ja millaisia poistui. Tänä vuonna on joka tapauksessa hankittava mm. uudet tuolit ruokapöydän ympärille, sillä entiset ovat kirjaimellisesti hajoamispisteessä.

Mitään täydellistä ostolakkoa ei tänä vuonna ole mitenkään mahdollista toteuttaa, eikä oikeastaan ole haluakaan. Ei meillä välttämättä ole hirveästi liikaa tavaraakaan, mutta kuitenkin sen verran että vähentämisen varaa on. Jatkamme siis tilanteen seuraamista mielenkiinnolla.

Tyhjän tiskipöydän mysteeri

Julkaistu , kirjoittanut
30

Kysy keneltä tahansa ammattiraivaajalta tai kodin stailaajalta, siisti ja mahdollisimman tyhjä tiskipöytä on avain siihen, että kodissa näyttää avaralta ja siistiltä. Enkä mene kiistämään. Onhan se totta, että tyhjä tiskipöytä luo aina mielikuvan kodista, jossa tavarat ovat paikallaan ja on väljää ja mukavaa. En ole ihan perillä siitä, mistä tämä johtuu, mutta tunnistatte varmaan vaikutelman joka tapauksessa.

Minulle on tosin jäänyt epäselväksi, miten tätä tilaa ylläpidetään. Tietenkin siivotessa tiskipöytä aina tyhjennetään, mutta ei mene kauankaan, kun sillä taas on tavaraa. Meidän tiskipöydän vakiokalusteisiin kuuluu purkki jossa on tiskiharjoja, sekä usein myös kastelukannu. Kaikella muulla on periaatteessa paikka jossain toisaalla. Mutta useimmiten pöydällä on paljon muutakin.

Kun juuri nyt katson tiskipöytää, se ei todellakaan ole tyhjä. Se on täynnä epämääräistä tiskiä. Mitä muut ihmiset tekevät epämääräisille tiskeille? Ongelma näet ei ole se, että tiskipöydällä olisi lautasia tai laseja. Kaikki sellaiset voin nykyisin laittaa suoraan koneeseen, sillä viime vuoden puolella omaksumani tiskikonerutiini toimii edelleen kuin unelma. (Lyhyesti kyse on siis siitä, että kone laitetaan pyörimään joka ilta ja tyhjennetään heti aamulla, jolloin sinne voi mättää likaisia astioita koko päivän.)

Sen sijaa pöydällä on tiskejä, jotka vaativat käsinpesua. Vanha puristelasinen tarjoiluastia, jossa on ollut karkkeja, kaksi vesipulloa, kaksi lasista säilytyspurkkia, tyhjiä ziplock-pusseja. Nämä ovat pöydällä juuri nyt, mutta vastaavaa tavaraa hiipii sinne sitä mukaa kun entisiä pestään pois. Miten ne ihmiset, joiden tiskipöytä kiiltää aina tyhjyyttään, toimivat näiden kanssa? Eikö heillä ole lainkaan astioita, joita ei voisi laittaa koneeseen? Vai ovatko he vain niin reippaita, että tiskaavat kaikki tuollaiset heti kun niitä tulee? Toivoisin, että kyse ei ole jälkimmäisestä, sillä se saa oloni tuntumaan laiskalta.

Jos kysyisin neuvoa itseltäni, kehottaisin ottamaan käyttöön uuden rutiinin, jolla kerran päivässä tiskataan käsitiskit pois. Vaikka illalla, niin sitten olisi aamulla aina siistiä, taikka aamulla, jolloin olisi päiväksi siistiä. Vaan äh kun ei jaksaisi. En tykkää tiskaamisesta, ja käsitiskirutiinin omaksuminen tuntuu ankealta. Toki ymmärrän, että tässä on juuri se ongelman ydin. Jos tykkäisin tiskaamisesta, meidän tiskipöytä kiiltäisi varmasti aina.