Avainsana-arkisto: tavarat

Mikä on paras paikka tavaralle?

Julkaistu , kirjoittanut
2

Edellisessä postauksessa pohdin sitä, miten tavaroiden paikat vaikuttavat siisteyteen. Sitä kirjoittaessa mietin, että välillä hyvän paikan keksiminen on vaikeaa. Tavaralla saattaa olla oma paikka teoriassa, mutta käytännössä se on kuitenkin aina jossain muualla. Silloin on selvää, että säilytyspaikassa on jotain pielessä.

Yleisesti ottaen paras paikka tavaralle on siellä, missä sitä tarvitaan. Mitä kauempaa pitää tavaraa lähteä hakemaan, sitä pienemmällä todennäköisyydellä sen tekee. Vielä pienemmällä todennäköisyydellä tavaran jaksaa käytön jälkeen palauttaa paikoilleen.  Tavaroiden säilytyshierarkia meneekin sen mukaan, kuinka usein jotain tarvitaan. Tämä lienee aika itsestäänselvää meille kaikille.

Mutta vaikka säilytyspaikka olisi lähellä, sen on oltava helposti käden ulottuvilla, jotta se toimisi parhaalla mahdollisella tavalla. Autoin kerran ystävääni järjestämään kotia toimivammaksi. Hänellä oli – sinänsä aivan loogisesti – avainnaulakko heti ulko-oven vieressä. Ongelmana oli se, että sisäovi avautui naulakon eteen, eikä avaimia saanut paikoilleen heti kättelyssä, vaan sitä varten piti kurkottaa sisäoven ympäri. Tästä seurasi se, että avaimet löytyivät aina jostain muualta. Matka oli sentteinä lyhyt, mutta käytännössä naulakon saavuttaminen oli liian hankalaa, jotta sitä olisi käyttänyt. Arjen tuoksinnassa tällainen pieni hankaluus saattaa muuttua kriittiseksi, jotta tavarat päätyisivät oikealle paikalle. Jos mahdollista, kannattaa aina miettiä pieniä asioita: kumpi on vahvempi käsi, oikea vai vasen? Näkeekö säilytyspaikkaan helposti ja suoraan? Tarvitseeko avata ovia tai laatikoita? Ulottuvatko kaikki perheenjäsenet säilytyspaikkaan yhtä helposti?

Nykyinen sisustusestetiikka edellyttää usein sitä, että tavarat ovat jollain tavalla piilossa. Esimerkiksi keittiössä ideaali vaikuttaa usein siltä, ettei tasoilla ole yhtään mitään. Se voi näyttää tyylikkäältä, mutta käytännössä tällainen visuaalinen vaikutelma pysyy yllä vain, jos tavarat jatkuvasti ja systemaattisesti palautetaan rasiaan, laatikkoon tai oven taakse pois näkyvistä. En itse jaksaisi tällaista jatkuvaa tavaratyötä, mutta onneksi  on olemassa myös oikoreittejä. Suosin itse tarjottimia, koreja ja kannettomia säilytyslaatikoita. Kun tavarat on tällä lailla rajattu, yleisvaikutelma on siistimpi, kuin jos samat tavarat olisivat vapaasti tason päällä. Korut kaunissa kulhossa näyttävät paremmilta kuin levällään pöydällä. Öljy- ja etikkapullot tarjottimella ovat ”järjestyksessä”, eivätkä epäesteettisesti irrallaan hellan vieressä.

Ostin äskettäin kierrätyskeskuksesta eurolla simppelin juomalasin, joka on nyt siellä samaisessa kylppärin kaapissa pitämässä kasassa tuubeja, jotka eivät pysy itsekseen pystyssä. Jäin harkitsemaan kirstallista snapsilasia (1€), joka voisi olla täydellinen hammastikkujen säilytykseen. Pieni aaltovaasi on puolestaan vuosia palvellut teesihtien säilytyspaikkana keittiön avohyllyllä. Säilytän myös aina kaikki puhelinten pakkauslaatikot, sillä ne ovat täydellisiä erilaisten pienten asioiden säilyttämiseen: täydellisen suorakulmaisia, siistejä ja valkoisia. Oikeastaan vain luovuus on rajana. En oikein edes muista, milloin olisin viimeksi ostanut uutena jonkin tällaisen säilyttimen, sillä olen vuosia suosinut noita pakkausrasioita sekä kirppisten ja kierrätyskeskusten tavaroita tällä saralla.

Lopuksi sana intuitiosta, jonka mainitsin jo viimeksi. Amerikkalainen Dana K. White painottaa aina, että ”mieti, mistä lähtisin etsimään tavaraa, jos sinun pitäisi sellaista käyttää”. Se on ko. tavaran luontevin paikka. Meillä kaikilla on erilainen logiikka sen suhteen, missä mitäkin pitäisi säilyttää. Omaa logiikkaa kannattaa kuunnella, vaikka se jonkun muun mielestä olisikin omituinen. Jos tavara on yhteiskäytössä, sen paikka täytyy myös sopia avoimesti yhdessä, muuten homma ei toimi. Yhteiskäyttötavaroiden suhteen joutuu ehkä tekemään kompromisseja, ja tyytymään ratkaisuun, joka ei olisi ollut se ensimmäinen mieleentuleva. Muutoin tuo Danan ohje on toimiva. Lapsuudenkodissa tiedän, että jos tarvitsen käsirasvaa, se löytyy tiskialtaan alakaapista. Se on äidin mielestä loogisin paikka, koska käsirasvaa tarvitaan käsitiskin jälkeen, mutta hän haluaa pitää tuubin  pois silmistä oven takana. Omassa kodissani käsirasvaa taas löytyy monesta eri paikasta, kuten penaalista ja yöpöydältä, koska käteni kuivuvat herkästi ja haluan että tuubi on aina lähettyvillä.

Unohtuiko tästä listasta jotain? Missä on tavaroiden paras paikka?

Tavaratyö ei ole pakko, vaan valinta

Julkaistu , kirjoittanut
4

Aika usein olen nähnyt sanottavan, että jokainen tavara on sitoumus. Toipa kotiinsa mitä tahansa, se vaatii aina aikaa, vaivaa ja resursseja. Minimalistit etenkin mainitsevat usein, että heiltä vapautuu paljon sekä henkistä että fyysistä kapasiteettia, kun tavaroista huolehtimiseen menee niin vähän aikaa. Voi tehdä kaikkea kiinnostavampaa. Äskettäin samasta asiasta kirjoitti Ilana Aalto, joka tuskaili erinäisten tavaroiden takia, joita piti korjata, vaihtaa, muuttaa, setviä ja etsiä. Hän mainitsi, että tavaratyö tehdään yleensä vapaa-ajalla, eikä siitä makseta mitään. Jos maksettaisiin, omalle työlle kertyisi hintaa, niin paljon aikaa ja vaivaa menee.

Tietyllä tavalla tämä on totta, mutta samalla tämä näkökulma antaa harhaanjohtavan kuvan siitä, että nimenomaan tavaratyö olisi jotenkin poikkeuksellisen hankalaa. Nimittäin kaikki asiat vaativat aikaa ja vaivaa. Haluatko syödä terveellisesti? Varaudu silloin siihen, että tuoteselosteiden vertailuun, ruoan kotona valmistamiseen ja oikeaoppisen lautasmallin koostamiseen menee enemmän aikaa kuin siihen, että tilaa minuutissa noutoruokaa puhelimella. Tai haluatko lukea enemmän kirjoja? Kirjojen lukeminen vie jopa tunteja päivässä, eikä silloin voi tehdä mitään muuta. Puhumattakaan lapsista, niitä ei kannata oikeastaan hankkia lainkaan, jos vaivojaan laskee. Ensimmäiset 15 vuotta niistä huolehtiminen vie lähes kaikki rahat ja kaiken ajan, ja monet huolehtivat lapsistaan jollain tasolla koko loppuelämänsä. Satiirikko voisi sanoa, että ajatella mitä kaikkea ehtisimmekään, jos emme lukisi kirjoja, söisi terveellisesti saati sitten saisi lapsia.

Tämän liioittelun tarkoitus oli havainnollistaa, että tavaroiden vaatima aika ja vaiva on mielestäni tavallista elämää. Emme pysty elämään ilman tavaroita, ja rehellisyyden nimissä hyvin harva edes haluaa ruveta askeetiksi. Samalla tavalla voi tuskailla mitä tahansa muuta asiaa, joka kuitenkin on pakko tehdä. Tavaroiden määrää voi tietysti vähentää, ja se onkin hyvä tapa vähentää myös tavaratyön määrää, mutta toinen keino on muuttaa asennetta. Marie Kondolla on tässä asiassa hyvä lähtökohta: pyri siihen, että kotona on vain asioita, joista pidät. Sellaisista huolehtiminen on nimittäin paljon mukavampaa, kuin pahaa mieltä tuottavista tavaroista.

Mietin tätä usein, sillä minulla on taipumusta ”hankaliin” tavaroihin. Sellaisiin, jotka täytyy puhdistaa käsin, säilyttää huolellisesti ja varoa käytössä. Tavaroihin, jotka vaativat erilaisia hoitotoimenpiteitä säännöllisesti; silittämistä, öljyämistä, pesettämistä ja niin edelleen. Mutta rakastan näitä tavaroitani. Niistä huolehtiminen ei tunnu työltä. Se on vaihtokauppa; kaunis pöytäliina ilahduttaa silmää, tuntuu miellyttävältä, sopii sisustukseen ja jopa vähentää kaikua huoneesta, ja saadakseni kaiken tämän joudun säännöllisesti pesemään ja silittämään sen. Mutta se on vaihtokauppa, jonka teen mielelläni. Pidän enemmän kankaisesta liinasta kuin muovisesta, vaikka muovinen vaatii vain murto-osan siitä työstä, minkä kankainen liina vaatii. Mutta muoviliina näytti joka päivä kompromissilta ja rumalta, kangasliina hyräyttää sieluani aina, kun vilkaisen siihen suuntaan. Eikö tämän tunteen takia kannatakin nähdä vähän vaivaa? Toki kyse on arvoista myös. Kun lapset olivat vielä soseiässä, arvostin muoviliinan käytännöllisyyttä enemmän kuin kangasliinan kauneutta. Mutta nyt kun nuoriso syö itsenäisesti haarukalla ja veitsellä, nautin täysin siemauksin siitä, että olen voinut palata kankaisten pariin.

Rakastan pöytäliinojani!

Häärättyään koko kuukauden erilaisten tavaratöiden parissa, hoidettuaan erilaisiin tavaratoimituksiin liittyviä reklamaatioita, siivottuaan ja järjestettyään ahkerasti, Ilana Aalto kirjoittaa, että ”Huomasin ärtyväni ja stressaantuvani, kun ajattelin tavaroiden palvelemiseen kuluvia tunteja.” Mutta emmehän me palvele tavaroita, vaan tavarat palvelevat meitä. Me päätämme, tarvitseeko jokin tavaratyö tehdä, sillä pakkohan ei ole. Ei ole välttämätöntä pyyhkiä pölyjä, vaihtaa rikkinäistä lamppua tai tehdä paljon muutakaan. Siksi ei voi syyttää tavaroita, vaan ensisijaisesti itseämme. Näitä asioita  – siis tätä tavaratyötä – tehdään siksi, että kotimme olisi viihtyisämpi tai elämä helpompaa ja mukavampaa. Onko se sitten huono asia?

Luulisin, että iso osa tavaratyöstä palautuu lopulta sosiaalisiin normeihin. Puhtaat vaatteet, pölytön hylly tai kunnollinen valaistus eteisessä ovat asioita, joita pidetään yhteiskunnassamme sosiaalisesti toivottavina. Olisi mahdollista myös pestä vaatteita harvemmin, jättää pölyt pyyhkimättä ja sinnitellä pimeässä eteisessä, mutta niistä voisi seurata sosiaalisia sanktioita, tai ainakin sanktioiden pelkoa omassa mielessä. Ehkä seuraavan kerran tavaratyötä tuskaillessa voisi kyseenalaistaa sitä, tekeekö työtä itseään vai sosiaalisia normeja varten, vaikka niiden erottaminen toisistaan voikin olla välillä vaikeaa. Esimerkiksi minä pesen pyykkiä mielelläni, koska nautin puhtaista vaatteista, ja ihan mielelläni sulaudun siihen normiin, jota vaatteiden siisteyden osalta yhteiskunta minulta odottaa. Sen sijaan ne vaatteet itsessään eivät vaadi minulta mitään.

Mutta voin tehdä paljastuksen. En juuri koskaan pyyhi pölyjä. En pyyhkinyt niitä silloin, kun asuin opiskelijayksiössä, enkä pyyhi vieläkään. Siivooja pyyhkii ne pari kertaa kuussa, mutta suoraan sanottuna en varmaan huomaisi, jos hän jättäisi jonkin kerran väliin. Alan huomata pölyt vasta siinä vaiheessa, kun kerros lähestyy senttiä, ja silloinkin yleensä vain huitelen vähän pölynimurilla sinne päin. Koska tavaratyönkin suhteen voi tehdä valintoja, kaikkea ei ole pakko tehdä, varsinkaan jos se tuntuu turhalta. Pölyjen pyyhkimisen aate ei ole koskaan resonoinut minulle, mutta niitä pöytäliinoja silitän mielelläni, koska tavaratyö on aina oma valinta.

Arkijärki-podcast 46: Oletko tavaroiden aloittaja vai lopettaja?

Julkaistu , kirjoittanut
8

Onko sinulle vaikeampaa käyttää kaikki loppuun ennen kuin aloittaa uuden, vai luopua vanhoista tavaroista, joille ehkä vielä löytyisi käyttöä? Jos vastasit kyllä ensimmäiseen, olet aloittaja, mutta jos tunnistat itsesi jälkimmäisestä, olet ehkä sittenkin lopettaja. Aloittajilla ja lopettajilla on erilaiset haasteet tavaroiden kanssa. Heille kertyy erilaista tavaraa, ja he tarvitsevat erilaisia strategioita niistä eroon hankkiutumiseksi. Yksi ratkaisu koskee silti molempia – sopivan määrän tunnistaminen. Mutta kuinka se tapahtuu? Kaikesta tästä puhetta tässä podcastissa. Kesto noin 17 minuuttia.

Arkijärki: blogi ja podcast

Podcastin voi kuunnella suoraan tästä alta, taikka tilata puhelimeensa iTunesin tai Acastin kautta. Jos omistat iPhonen, yksinkertaisinta on klikata violettia podcast-appia, ja kirjoittaa hakuun Arkijärki. Sen jälkeen valitse tilaa, ja jatkossa kaikki jaksot ilmestyvät puhelimeesi automaattisesti! Helppoa kuin mikä.

Kaikki aiemmat podcast-jaksot löytyvät myös blogin podcastien omalta sivulta, linkki myös sivun ylälaidassa. Sivulla uusin jakso on aina ylimpänä.

Podcast: Play in new window | Download

Subscribe: RSS

Viikon vinkit: sukupolvieroja, pihapoliiseja ja ilmastomuutosta

Julkaistu , kirjoittanut
6

Tässä YLEn kolumnissa käsitellään hauskasti sitä, millainen sukupolviero suurten ikäluokkien ja heidän lastensa tai lastenlastensa välillä on. Tässä nostetaan mielenkiintoisesti esille se, miten eri tavalla eri ikäpolvet suhtautuvat tavaraan ja palveluihin. Vanhempi polvi ei halua tai raatsi käyttää palveluita, mutta he usein arvostavat tavaraa. Ja suvun nuorimmat ajelevat Überilla, tilailevat ruokaa kotiin ja käyvät tiheästi parturissa, kauneushoidoissa tai palkkaavat henkilökohtaisen valmentajan – mutta harrastavat kodissaan minimalismia. Minusta tässä osutaan asian ytimeen, näin maailma on kehittynyt.

Toinen hauska artikkeli YLEltä: oletko pihapoliisi, aidanrakentaja vai puistovahti? Tätäkin on nimittäin tutkittu. Suomalaisilla on erilaisia tyylejä olla naapuri. Toiset suhtautuvat kanssaeläjiin lempeämmin kuin toiset. Itsensä voi testata täällä. Minä olen tämän mukaan miljööhoitaja, vaikka oikeasti olen kyllä roskispoliisi! Sellaista vaihtoehtoa ei vain tainnut olla tuloksissa mukana.

Tämä viimeinen linkki voi olla HS maksumuurin takana, mutta jaa olennaisen tiedon tässä. Tutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista pitää ilmastonmuutosta uhkana, asiaan liittyvä tietämys on hämmästyttävän huonoissa kantimissa. Joka kymmenes pitää esimerkiksi ydinvoimaa suurimpana hiilidioksidipäästöjen lähteenä, vaikka ydinvoima ei tuota hiilidioksidia lainkaan. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että ydinvoima olisi ongelmaton energianlähde, mutta sen ongelmat ovat muualla. Uskoisin, että tässä menee ihmisillä helposti puurot ja vellit sekaisin. Tiedostetaan, että jokin on paha juttu, mutta ei oikein tiedetä millä tavalla. Tosin olisin luultavasti itsekin vastannut väärin kivihiilen ja turpeen hiilidioksidipäästöihin liittyen.

Viikon vinkit: asuntomessut, siivousvinkkejä, kesämökkejä ja Pompeijin tavarakaaos

Julkaistu , kirjoittanut
2

Nyt on kesä ja helle, joten arvelen ettei kukaan jaksa lukea mitään erityisen painavaa asiaa. Tässä siis muutama kepeä linkki, joilla saa ajan kulumaan siellä riippumatossa lojuessaan 🙂

Jokakesäinen ilmiö on asuntomessut. Olen itse käynyt asuntomessuilla viimeksi vuonna 2009, ja tuolta kerralta mieleen jäi lähinnä epäkäytännölliset ratkaisut, kuten kodinhoitohuone, jossa ei ole vesipistettä (tätä ratkaisua en ymmärtänyt ollenkaan), tai sauna jossa on avoin kiuas keskellä huonetta (voiko vaarallisempaa järjestelyä kehittää?) Iltasanomat kuitenkin listaa tämän vuoden messuilta 15 yksityiskohtaa, joita voisi soveltaa omaankin asuntoon. Mitäs mieltä näistä olette?

Iltalehti puolestaan kierrättää jo kertaalleen kierrätettyä juttua siitä, mitä kaikkea kodissa jää helposti siivoamatta. Jutun informaatioarvo ei ole kovin suuri, mutta siitä olen samaa mieltä, että kaukosäädin ja puhelin on kyllä syytä ajoittaan puhdistaa.

YLE puolestaan herättelee kenties vähän huonoa omaatuntoa siitä, että mökit vievät nykyisin niin paljon energiaa. Toisaalta mökillä säästetään energiaa samalla tavalla kuin kotonakin, vaihtamalla lamput ledeihin ja tiivistämällä ikkunat viisaasti.

Lopuksi laitan tähän linkin, johon törmäsin järjestämisryhmässä jonkin aikaa sitten. En valitettavasti muista enää, mikä ryhmä oli kyseessä, mutta artikkeli toi minusta hauskaa näkökulmaa tavara-asioihin. Siinä arkeologi pohtii tavaroita, joita on löydetty Pompeijin raunioista: miksi juuri niitä tavaroita, miksi juuri sieltä mistä ne on löydetty, ja mitä nuo tavarat kertovat pompeijilaisesta elämänmenosta? Jos tykkää historiasta, kannattaa lukaista tämä juttu!

Huomenna muuten tiedossa kesäkuun raportti vaate- ja tekstiilirintamalta, sekä myöhemmin viikolla jälleen toivepostaus sekä podcast.

Arkijärki-podcast 22: Liian tavaran raja

Julkaistu , kirjoittanut
6

Tässä podcastissa pohdiskelen, missä menee se raja, jonka jälkeen tavaroita on kodissa liikaa. Tämä podcast on saanut idean A Slob Comes Clean -podcastin jaksosta numero 165, jossa Dana K. White pohdiskelee samaa asiaa. Hän luettelee 10 erilaista tavaraa, jotka väistämättä muuttuvat roinaksi hänen kodissaan, ja  niinpä minäkin aloin pohtia samaa asiaa. Danan lista on hauska, se sisältää mm. kirpputorit ja kylpypyyhkeet. Keksin itse kolmenlaisia tavaroita, joiden kanssa en pärjää: ilmaiset, kierrätystavarat ja kodinsisustusesineet. Näiden tuloa on aktiivisesti vastustettava, jos haluan pitää kotini kunnossa. Sitten on vielä yksi, nimittäin kirjat, mutta niiden kanssa tilanne on vähän erilainen. Mikä on sellainen tavararyhmä, jota te ette kodissanne hallitse?

Podcastin kesto on noin 16 minuuttia. Sen voi kuunnella tästä alta, tai tilata iTunesista tai Acastista suoraan puhelimeen. Aiemmat podcast-jaksot löytyvät kaikki täältä.

Podcast: Play in new window | Download

Subscribe: RSS

Joitakin tavaroita pitää olla paljon

Julkaistu , kirjoittanut
12

Olen tullut siihen tulokseen, että mitä enemmän tiettyjä tavaroita on, sitä helpommaksi elämä muuttuu. Tai tarkalleen ottaen kyseessä on varmaankin jonkinlainen käyrä, jossa elämänlaatu korreloi suoraan tavaroiden lukumäärän kanssa siihen saakka, kunnes lakipiste on saavutettu ja suunta kääntyy alaspäin.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että yksi kappale seuraavia tavararyhmiä on yksinkertaisesti liian vähän:

  • Puhelimen kuulokkeet. Niitä pitää olla paljon. Arvelen että viidet olisi hyvä määrä. Silloin niitä voisi vakituisesti säilyttää eri käsilaukuissa ja eri puolilla asuntoa, eikä koskaan tarvitsisi etsiä. Kuulokkeilla on ainakin minun kovalla käytöllä taipumus mennä rikki, joten varakappaleita pitäisi aina olla saatavilla.
  • Lasten lapaset ja sormikkaat. Näitähän häviää vähintään yhdet viikossa jonnekin. Olisi tosi kätevää, kun voisi vaan tyynesti ottaa laatikosta uuden parin käyttöön, siihen saakka että edelliset löytyvät. Melkein aina ne nimittäin löytyvät, mutta siihen saattaa mennä monta päivää.
  • Kumisaappaat, etenkin lasten mutta myös omat. Päätin äskettäin, että hankin lapsille niin monet kumpparit, että aina löytyy sopivan kokoinen pari! Kumpparit pitää olla mökillä, mutta myös kaupungissa, ja lapsilla lisäksi hoitopaikassa erikseen. Kumisaappaita ei toistaiseksi ole koskaan ollut liikaa. Näissä lasten kamppeissa on se hyvä puoli, että niitä saa helposti käytettynä, ja ne saa myös aika helposti takaisin kiertoon.
  • Sakset. Näitä on ensinnäkin monenlaisia: tarvitaan keittiösaksia, paperisaksia ja kynsisaksia. Keittiössä pärjään yksillä, mutta noita muita pitää olla enemmän. Esimerkiksi paperisakset kaikkiin huoneisiin, joissa leikataan paperia. Kynsisaksia joka perheenjäsenelle omat, etenkin jos käytössä on useampi kylppäri. Sakset ovat lähestulkoon ikuisia, joten sitten kun niitä on tarpeeksi, ei tarvitse ostaa lisää.
  • Alusvaatteet ja sukat. Näitä pitää olla niin monta, että puhtaita riittää käyttöön, vaikkei joka päivä pyykkiä pesisikään.

Jos kodissa on monta paikkaa, jossa tehdään samoja asioita, on mielestäni ainoastaan järkevää hankkia tarvittavia tavaroita riittävän monet. Esimerkiksi jos talossa on esimerkiksi useampi wc tai kylpyhuone, tuntuu mielestäni fiksulta varustaa ne suunnilleen samalla tavalla. Tai jos on sekä ylä- että alakerta, on varmaan vähän hankalaa, jos pitää kanniskella asioita edestakaisin. Mielestäni voi esimerkiksi olla aivan perusteltua sijoittaa siivouskaappi molempiin kerroksiin ja pitää vaikkapa kahta pölynimuria. Jotta esineitä käyttäisi, sen pitää olla helppoa. Tavaroiden pitää olla siellä missä niitä tarvitaan, muuten ne jäävät käyttämättä.

Mitä tavaroita teillä pitää olla monta kappaletta?

Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

Julkaistu , kirjoittanut
27

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?

Elämän kolme tavaravaihetta

Julkaistu , kirjoittanut
23

Kuuntelen amerikkalaisen ammattiraivaaja Lisa Woodruffin podcasteja. Lisa on päälle nelikymppinen yksityisyrittäjä Ohiosta, joka suhtautuu varsin intohimoisesti sekä organisoimiseen että yrittämiseen. (Tykkään kuunnella näitä ei-suomalaisia podcasteja, koska ne avaavat asiatiedon lisäksi mielenkiintoisen ikkunan eri kulttuureihin.) Taannoin Lisa tarjoili idean siitä, että ihmisten (tai hän puhuu oikeastaan nimenomaan naisista) elämä jakaantuu eri vaiheisiin, joihin liittyy joko tavaramäärän kasvamista tai vähentymistä.

Tiivistettynä vaiheita on Lisan havaintojen mukaan kolme:

  1. Nuorena tavaroita varta vasten hankitaan, koska koko ajan tarvitsee jotain enemmän. Ostetaan oma koti, saadaan lapsia ja itsenäistytään. Tässä vaiheessa tavarat oikeastaan vain lisääntyvät.
  2. Sitten tulee ”selviytymisjakso”, jolloin lapset ovat jo isompia mutta asuvat vielä kotona, on työelämää ja uran rakennusta, mutta usein myös lähipiirissä on apua tarvitseviä ihmisiä, joista täytyy huolehtia. Elämä on kiireistä ja stressaavaakin. Tavaroita tulee lisää, ja välillä niiden määrä aiheuttaa angstia ja epätoivoa, mutta toisaalta on niin paljon muutakin tekemistä, ettei niiden karsimiseen ehdi ja jaksa hirveästi perehtyä.
  3. Kolmas vaihe on sitten se, kun ruuhkavuodet ovat ohi, ja ihminen havahtuu siihen, miten paljon tavaraa sitä onkaan kertynyt vuosien varrella. Alkaa tiedostaa elämän rajallisuuden, ja haluaa ruveta karsimaan omaisuuttaan ja keskittyä olennaiseen.

Lisa perustaa jaottelun vuosien kokemukseensa ammattiraivaajana. Minusta tuntuu, että tuossa alussa pitäisi vielä olla yksi jakso, jolloin ollaan muutettu pois kotoa mutta ei vielä tienata kovin paljon, eikä ole lapsia. Tavaroitakaan ei ole vielä hirveästi, elellään opiskelijabudjetilla ja asutaan pienissä neliöissä. Tosin en ole näistä nykynuorista ihan varma. Silloin kun minä joskus kauan sitten muutin omilleni, melkein kaikki tavarat omassa kodissa olivat käytettyjä. Ei sinne ostettu uutena muuta paitsi haarukat ja veitset (2 kpl kumpiakin), joita ilmeisesti kellään ei ollut sillä hetkellä lahjoittaa. Mutta olen vähän ymmärtänyt, että nykynuori kurvaa Ikean pihaan ja tempaisee joko oman tai äidin luottokortin esiin. Pitääköhän tämä paikkansa vai olenko vain ennakkoluuloinen?

Tällainen elämänvaiheajattelu on aika kiinnostavaa. Olen miettinyt ennenkin, että eri ikäisille ihmisille kertyy erilaisia tavaroita ja eri syistä. Mutta Lisan näkökulmasta ihmisillä on myös erilaiset resurssit hallita tavaroitaan eri elämänvaiheissa. Entä olisiko niin, että nykyisin trendikäs karsiminen ja tavaroiden rajoittaminen alkaa vähitellen läpäistä kaikki vaiheet, niin että ruuhkavuosista selvittyään ihmisillä ei ehkä olekaan niin paljon tavaraa kuin ennen?

Tunnistatteko itsenne näistä? Missä vaiheessa olette menossa?

Mitä meille mahtuu?

Julkaistu , kirjoittanut
12

Miten paljon tavaraa yhteen kotiin mukavasti mahtuu? Olen mietiskellyt, miten paljon ulkoiset rajat määräävät sitä, miten paljon tavaraa voi omistaa. Esimerkiksi oma asunto rajaa konkreettisesti sen, miten paljon voi omistaa. Jossain vaiheessa tila yksinkertaisesti täyttyy, eikä enempää mahdu. Näin äärimmäinen tilanne tulee vastaan lähinnä pakko-oireisen hamstraamisen seurauksena. Mutta sitä ennen tulee jossain vaiheessa asumismukavuuden raja; sellainen tavaramäärä, jonka jälkeen asuminen alkaa käydä hankalaksi.

Tuo piste on ihmisillä erilainen. Toiset tykkäävät siitä, että tavaroita on paljon, eikä tietty ahtaus haittaa. Toiset taas haluavat ympärilleen avaraa tilaa ja nauttivat visuaalisesta niukkuudesta. Vietin opiskeluaikana aika paljon aikaa eräässä asunnossa, joka oli sisustettu  ”perusvarustuksella”. Sänky, pöytä, kirjahylly, matto lattialla. Paljon myöhemmin vierailin siellä uudelleen, kun asukas oli vaihtunut. Asuntoa tuskin tunsi entisekseen. Se oli kauniisti sisustettu mutta tyhjää lattiapinta-alaa oli kenties 70% entisestä, ikkunalautaa ei näkynyt kukkien ja koriste-esineiden alta, ja entiset paljaat seinät oli peitetty tauluilla ja julisteilla. Samojen huoneiden fiilis oli tyystin erilainen.

Joskus tuo mukavan asumisen raja vaihtaa paikkaa vähitellen. Kun aloittaa raivaamisen, olen kuullut että käykin niin ettei enää halua palata entiseen, ahtaampaan asumiseen. Olen myös seurannut sivusta, kuinka iän myötä tavaraa kertyy ja kertyy, ja lopulta koti on täynnä erilaisia pinoja ja kasoja. Asunto voi olla ihan asuttava edelleen, mutta ei ollenkaan sellainen, miksi sen olisi varta vasten halunnut sisustaa. Tavarat ovat vain tulleet ja jääneet, ja niiden läsnäoloon on vain vähitellen totuttu.

Ajattelen niin, että jälkimmäistä tilannetta voi välttää sillä, että välillä tietoisesti ajattelee, miten paljon tavaroita ympärilleen haluaa. Hyödyllisintä on varmaan pohtia asiaa mahdollisimman käytännönläheisesti. Minä en esimerkiksi halua säilyttää lattialla mitään. Jos esineelle ei tunnu olevan muuta paikka kuin lattia, täytyy harkita uudelleen. En myöskään usko, että tarvitsisimme enempää astioita, kuin mitä nykyisin omistamme. Jos jossain vaiheessa astiat eivät tunnu mahtuvan kaappeihin, ratkaisu ei ole yrittää sulloa uutta kaappia keittiöön, vaan luopua jostain.

Oma periaatteeni on, että omaisuuden pitää mahtua omaan kotiin. Tämä on vähän hankala juttu sikäli, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet asua eri kokoisissa asunnoissa. Mutta periaatteessa kuitenkin: yksiössä asuva 21-vuotias opiskelija ei vaan voi omistaa yhtä paljon tavaraa kuin omakotitalossa asuva neljän lapsen vanhempi. Ainakin toteutan tätä itse. Haluan kotona tietyn väljyyden, ja jos sitä ei ole, ratkaisuna ei ole vuokravarasto vaan karsiminen.

Oletteko huomanneet, että tavaratoleranssi vaihtelisi elämäntilanteesta toiseen? Pitääkö kaiken mahtua kotiin, vai onko muualla säilyttäminen ok?