Silmiä avaava taulukko

Julkaistu , kirjoittanut
18

Taisin aiemmin mainita, että päätin pitää kirjaa tämän vuoden ajan vaateostoksistani. On kuulkaa valaisevaa toimintaa. Ei olla vielä päästy edes ensimmäisen vuosineljänneksen loppuun, kun summa alkaa olla jo sillä tasolla, minkä kuvittelin käyttäväni vuodessa. Olen hieman järkyttynyt. Tänä mennessä olen ostanut

  • farkut
  • 3 neuletta
  • 3 sukkahousut
  • korkeakorkoiset sandaalit
  • huopahatun
  • 2 alusvaatesettiä
  • lyhythihaisen topin.

Nuo vaatteet täyttävät monelaisia tarpeita, toiset kriittisempiä kuin toiset. Esimerkiksi farkut ja alusvaatteet täyttivät konkreettisia toiminnallisia puutteita kaapissa. Nyt minulla on pitkästä aikaa ehjiä ja siistejä farkkuja kaapissa (ostin toiset uudet viime vuoden puolella, joten ne eivät ole tässä laskussa mukana). Oikean kokoiset ja istuvat t-paitaliivit taas ovat käytännön välttämättömyys todella monen vaatteen alle, ja sellaisia puuttui kaapista. Sukkahousut taas ovat jatkuvasti kuluvaa käyttötavaraa, nuo kolme paria tulee käytettyä loppuun ennemmin tai myöhemmin.

Neuleet vastasivat ennemminkin mielihaluihin. Ostin punaisen, vihreän ja beigen villapaidan täydentämään ennestään kovin neutraalia värivalikoimaani. Parikymppisenä pukeuduin iloisesti mustaan melkein joka päivä. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan värejä. Musta sopii minulle edelleen mutta useimpina päivinä se tuntuu tylsältä vaihtoehdolta. Paradoksaalista kyllä, tuo ostamani toppi oli tarkoituksella musta, sillä siisti musta toppi sopii melkein mihin vaatteeseen ja tilaisuuteen tahansa, ja kaapista puuttui sellainen.

Sitten on nuo ihanat hömpötykset: huopahattu ja kesäiset korkkarit. Kummatkin menevät sarjaan ”ihana – ja vielä alessa!” Molemmat olivat myös impulssiostoksia, mikä on hyvä havainto siksi, että luulin etten koskaan tee sellaisia. Hattua olen pitänyt jo monta kertaa, joten aivan turhuus se ei kuitenkaan ollut. Entäs ne kengät sitten? ihanat kengät

Nahkaa, tanskalainen merkki, 75% alennus. Hinta alle 25€. Juuri minun jalkaan sopivat. Mallipari, eli ainoat laatuaan. Voiko tällaista yhdistelmää jättää kauppaan? Minä en voi. Olen ajatellut kipsuttaa näillä koko kesän. Vaatevarastoni olisi ehdottomasti pärjännyt ilman näitäkin, mutta nämä kyllä aidosti ilahduttavat minua.

Johtopäätös tästä kaikesta on, että olen ollut aika vahvasti harhojen vallassa, mitä tulee vaateostoksiini. Olen saanut itseni uskomaan, etten juurikaan osta vaatteita, ja jos ostan niin vain tarpeeseen. Molemmat väitteet on tullut kumottua parissa kuukaudessa. Tällä hetkellä tilanne on se, että aion ihan harkiten ja tarkoituksella ostaa vielä ainakin kahdet kengät kevään aikana. Tarvitsen uudet tennarit (vanhat ovat hajalla) sekä sellaiset nilkkurit jotka ovat lämpimämmät kuin tennarit mutta kevyemmät kuin talvikengät, sellaisia en omista. Tai omistan mutta ne ovat vähän liian pienet. Lista tulee siis kasvamaan edelleen ja niin kasvaa myös ymmärrys siitä miten oikeastaan vaatekaupoilla käyttäydyn.

Viikon vinkit: evoluutiota, luteita ja blogisuositus

Julkaistu , kirjoittanut
2

Tässä YLEn artikkelissa on ensin tavanomaista asiaa ammattiraivaajan näkökulmasta, mutta sitten tulee kiinnostava pätkä evoluutiopsykologian tutkijalta. Hän ottaa kantaa myös minimalismiin – tässä ajassa se on eräänlaista statuksen nostamista, yksinkertaisesti koska se on mahdollista. Aikana, jolloin resursseista on pulaa, materian arvo nousisi jälleen, eikä kukaan hankkiutuisi eroon tavarasta vain siksi, ettei juuri nyt tarvitse sitä.

Ällötävää mutta totta – luteita voi saada ihan hyvästäkin hotellista riesakseen. Kattavat ennaltaehkäisevät ohjeet löytyvät tästä jutusta. Minusta tämä on niitä parempi katsoa kuin katua -tilanteita. Teen tsekkauksen hotellihuoneessa nykyisin aina, olipa tähtiä kuinka monta tahansa. Hyvä artikkeli kaikille matkustaville. (YLE)

Olen ajatellut, että rupean viikon vinkkien jatkoksi listaamaan ajoittain hyviä blogeja tai muita nettisivuja, joista itse tykkään. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Nysténin pitämä Kemikaalikimara. Tästä blogista löytää erittäin asiantuntevia kirjoituksia mm. monista arkisista kemikaaleista, alan lainsäädännöstä ja kemikaalien turvallisuudesta. Nystén oikoo usein blogissaan monenlaisia kemikaaleihin liittyviä nettihysterioita ja tuo tervetulleena lisänä järjen äänen keskusteluun. Suosittelen Kemikaalikimaraa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita neutraalista suhtautumisesta ja perustelluista mielipiteistä aiheeseen liittyen.

Mutta mistä tietää, mikä on suomalaista?

Julkaistu , kirjoittanut
8

Ensimmäinen raportti kotimaisen ruuan suhteen tulee jo vähän etuajassa. Parin päivän aikana on nimittäin käynyt ilmi, että välillä on vaikea tietää, mistä maasta ruoka on. Vihanneshyllyllä on helppoa, sillä lapussa lukee mistä mikäkin on peräisin. Nyt kun ruuan alkuperään on ruvennut kiinnittämään huomiota, tajusin että samoja hedelmiä on tarjolla monesta eri maasta. Esimerkiksi lähikaupan omenista osa tuli Brasiliasta, osa Puolasta ja osa Hollannista. Valitsin eurooppalaisen version, koska ajattelin että saman hedelmän rahtaaminen toiselta puolelta maapalloa tuntuu tarpeettomalta.

Porkkanaa, kurkkua, tomaattia ja perunaa saa suomalaisina. Samoin niitä ruukussa kasvavia yrttejä ja salaatteja. Sen sijaan muiden vihannesten suhteen on ollut huonompi tuuri. Haluan syödä parsakaalia, mutta ainakaan lähikaupassa ei ole kotimaistavaihtoehtoa tarjolla. Luomuna tuotettu parsakaalini tulee Espanjasta. Lihan ostaminen kotimaisena on myös aika helppoa, sillä alkuperä ilmoitetaan yleensä selkeästi pakkauksessa, nykyisin jopa paikkakuntaa ja tilaa myöten.

Mutta miten on maitotuotteiden laita? Olen havainnut, että purkin tai tölkin kyljessä ei lue, mistä maito on peräisin. Jos merkki on suomalainen, oletan myös maidon tulevan Suomesta. Mutta voinko olla varma? Pikaselvitys kertoo, että S-ryhmän Kotimaista-merkki lupaa olla aina raaka-aineiltaan ja valmistusmaaltaan suomalainen, samoin Valion kaikki maito on kotimaista alkuperää. Täytyy kyllä sanoa, että Kotimaista on tässä suhteessa loistavaa brändäystä. Jos kuluttaja haluaa kotimaista, hän näkee alkuperän jo paketin nimestä.

Leipä jäi sen sijaan pimentoon. Leipomot ovat Suomessa, mutta leipäpussin jauhojen alkuperästä ei puhutan yhtään mitään. Ostin Primulan kauraleivän. Koska jauhojen alkuperä ei käynyt pussista ilmi, yritin selvittää asiaa Primulan nettisivuilta. Siellä ei aiheesta kerrota sanaakaan. En jaksanut ruveta soittelemaan palvelupuhelimeen, mutta teen sen johtopäätöksen, että jos kotimaisuus olisi tärkeä arvo, se varmasti mainittaisiin ainakin yrityksen kotisivuilla. Vaasan kotisivuilla puolestaan pyöritellään, että pyrkimys olisi suomalaisuuteen mutta käytännössä saatavuus vaihtelee. Tästä voi siis päätellä, että osa jauhoista on kotimaista, osa taas jostain muualta. Mistä, sitä kerrota.

Suomalaisen ruuan ostaminen onnistuu siis tiettyy pisteeseen saakka. Mutta jos tavoitteena olisi 100% kotimaisuus, alkaisi tulla ongelmia. Kotimaisuus on hyvä arvo, mutta ainakaan minä en näe järkevänä yrittää vetää noin tiukkaa linjaa. Näitä pieniä valintoja tekisin silti mielelläni. Tämän ensimmäisen yrityksen perusteella sanoisin, että ainakin leipäteollisuudella olisi tässä mahdollisuus parantaa.

Se mikä näkyy on tärkeää

Julkaistu , kirjoittanut
4

On ihan eri asia siivota itseään kuin muita varten. Tottumattoman ja tottuneen siivoojan eron huomaa tässä. Tottumaton aloittaa väärästä päästä: huoneista, joihin ei todennäköisesti mennä, asioista jotka eivät ole suoraan katseen alla.

Jos siivoaa sitä varten että on tulossa vieraita ja jos aikaa on vähän, on yksi asia ylitse muiden: Vain se mikä näkyy, on tärkeää. Aloitan aina siitä huoneesta, jossa aiotaan oleskella. Yleensä se on olohuone. Raivaan pinnat tyhjiksi ja siistin tavarat paikoilleen. Sitten raivaan keittiön: tiskit koneeseen, tiskipöytä tyhjäksi, leivänmurut pois ja kaikki ylimääräinen työtasoilta piiloon. Sen jälkeen siirryn eteiseen, jossa olennaisinta on tyhjentää lattia kengistä. Sitten vielä vessojen pikasiivous – pestään vessanpönttö, pyyhitään allas, hana ja peili. Tämän jälkeen imurointi, jälleen keskittyen niihin paikkoihin, jotka näkyvät. En huolehdi siitä, missä kunnossa sohvan alunen on, mutta katson kyllä, ettei eteisessä ole hiekkaa eikä ruokapöydän alla roskia.

Vasta näiden toimenpiteiden jälkeen siivoan makuuhuoneen, lastenhuoneen, työhuoneen tai kylppärin. Jos aikaa valmistautumiseen on riittävästi, siivoan toki nämäkin. Mutta jos aikaa on vain tunti, keskityn olennaiseen ja laitan näiden muiden huoneiden ovet kiinni ja siivous on sillä hoidettu. Olen huomannut, että tottumaton siivooja muistaa tässä tilanteessa ne työhuoneessa makaavat kauheat pahvilaatikkokasat, komeron pursuilevan palautuspullokassin ja muita ihan oikeasti hoidettavia juttuja, jotka eivät kuitenkaan näy minnekään. Sitten harhautuu hoitamaan niitä, ja paraatipaikat jäävät viime tippaan tai hoitamatta.

Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että siisti koti on illuusio, joka luodaan oikein kohdistetuilla täsmäiskuilla. Sitä todellista puhdasta kotia voi sitten ihastella perusteellisen kevätsiivouksen jälkeen. Tosin silloinhan ei voi kutsua vieraita, jotteivät paikat menisi heti sotkuun… 😉

PS: Harjoittelen parhaillaan podcastien editoimista, eli hyvällä tuurilla loppuviikosta on uusi jakso eetterissä! Editoiminen on älyttömän kiinnostavaa, olen oppinut hirveästi uutta, toisin sanoen olen toh-keis-sa-ni. Aihepiiri pysyy näillä samoilla linjoilla, keskustelemme nimittäin kotitöistä.

Suomalaista ruokaa?

Julkaistu , kirjoittanut
5

Törmäsin viikonloppuna haasteeseen, josta en ollut ennen kuullutkaan: 1.3 lähtien kahden viikon ajan pelkästään kotimaista ruokaa. Pienen taustaselvittelyn jälkeen ymmärrän asian niin, että mausteet ja lisäaineet sallitaan ulkomailta, muuten olisi tarkoitus tulla toimeen ruoalla, jonka raaka-aineet ovat kotimaasta peräisin. Eli ei riitä, että esimerkiksi leipomo on suomalainen, vaan lisäksi pitää varmistaa, ovatko leivässä käytetyt jauhotkin suomalaisesta viljasta.

Aloin miettiä, pitäisikö osallistua. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että pakkoko tämä tempaus on näin keskellä talvea järjestää! Kaikki hedelmät putoaisivat automaattisesti pois, ja veikkaan että aika suuri osa muistakin vihanneksista. Kun äkkiseltään muistelen lähikaupan valikoimaa, sieltä saa kotimaisia tomaatteja, kotimaista kurkkua sekä kotimaista salaattia ja yrttejä. Mutta entä kukkakaali, parsakaali, paprika, purjo, ynnä muut? Sitten aloin miettiä kalaa. Mikä kala on suomalaista? Lasketaanko Itämerestä kalastettu, vai pitääkö olla kotimaista järvikalaa? Alkaa jo mennä vaikeaksi. Kesällä haaste olisi todella helppo, kun kaikkea tuoretta on torit pullollaan.

Tämän pohdinnan tuloksena päätin, että haaste on liian vaivalloinen toteuttaa kirjaimellisesti, mutta idea kyllä on hauska. Kuten viimeksi kirjoitin, valitsen kyllä kotimaista aina silloin, kun valinta on helppo tehdä. Otan kotimaisen vihanneksen, jos sellainen on tarjolla. Vaikka Ehdoton ehkä -blogissa käytiin keskustelua eri maalaisten tomaattien ilmastovaikutuksesta. Ilmeisesti se espanjalainen olisi sittenkin ekologisempi, vaikka suomalaistakin tuotantoa kehitetään ympäristöystävällisemmäksi. Mutta toisaalta lyön vetoa siitä, että kotimainen on kasvatettu siten, että työntekijöiden olot kestävät tarkastelua. Lisäksi jos nyt on syötävä tomaattia, haluan kuitenkin tukea kotimaista työtä. Osallistun ilmastotalkoisiin mieluummin vaikka lihaa vähentämällä.

Päätin siis osallistua omilla säännöilläni. Testaan 1.-14.3., miten pitkälti saan ruokani ostettua kotimaisena versiona. En aio luopua hedelmistä, koska mielestäni se ei ole tässä yhteydessä kovin järkevää. Jos suomalaista päärynää ei ole saatavilla, miksi olla kokonaan ilman? Tarjolla ei ole korvaavaa tuotetta, joten ulkomaisen päärynän ostaminen ei siis ole mitenkään pois kotimaisesta tuotannosta. En siis aio tieten tahtoen hankaloittaa elämääni, mutta kiinnitän erityistä huomiota ruoan alkuperään. Koetan löytää viljatuotteet, vihannekset, lihan ja maitotuotteet suomalaisina. Jos sattuu vielä luomua, niin sitä parempi.

Teen raportin ensimmäisen viikon sujumisesta ensi lauantaina, ja kerron miten sujui. Onko teistä joku osallistumassa tai osallistunut aiemmin? Suositteko suomalaista ruokakaupassa, vai millä kriteereillä teette valintoja?

Ei pystynyt

Julkaistu , kirjoittanut
15

On hetkiä, jolloin rationaalinen ajattelu tavaroiden suhteen tuntuu kadonneen päästäni. Tässä on siitä käytännön esimerkki:

lokerikko

Tämä lokerikko paljastui, kun purin joulun jälkeen lapsella ollutta lego-kalenteria. Laitoin pahvit kierrätyslaatikkoon, mutta niiden sisältä paljastui tällainen muovinen juttu. Koloja on tietenkin 24 kappaletta ja tuo on aika vahvaa, kiiltävää muovia. En pystynyt heittämään sitä roskikseen.

Tällä hetkellä tälle ei ole mitään käyttöä. Mutta sisäinen ääneni sanoi, että ei näin hyvää lokerikkoa voi heittää pois! Sinne voi lajitella ties mitä. Vaikka pieniä koruja tai hamahelmiä tai muita tärkeitä esineitä. Tai sitten siinä voi idättää parvekekukkia keväällä. Aivan totta, niin voikin. Olennainen kysymys onkin, että milloin…?

Nyt tässä on käynyt niin, että koska olen tämän säästänyt, sitä on pakko käyttää johonkin. Ihan vaan todistaakseni itselleni, etten säästänyt lokerikkoa turhaan. Luulen, että siitä tulee todellakin idätyslaatikko kukkasille, ja samalla yhteinen projekti lasten kanssa. Noihin lokeroihin laitetaan multaa, päälle ripotellaan siemeniä, ja sitten kastellaan ja ihmetellään. Kun taimet ovat tarpeeksi isoja, ne siirretään parvekkeelle. Sen jälkeen voinen heittää tuon roskikseen. Yritän olla olematta niin hullu, että alan säästellä tuota vuodesta toiseen.

Elämän kolme tavaravaihetta

Julkaistu , kirjoittanut
23

Kuuntelen amerikkalaisen ammattiraivaaja Lisa Woodruffin podcasteja. Lisa on päälle nelikymppinen yksityisyrittäjä Ohiosta, joka suhtautuu varsin intohimoisesti sekä organisoimiseen että yrittämiseen. (Tykkään kuunnella näitä ei-suomalaisia podcasteja, koska ne avaavat asiatiedon lisäksi mielenkiintoisen ikkunan eri kulttuureihin.) Taannoin Lisa tarjoili idean siitä, että ihmisten (tai hän puhuu oikeastaan nimenomaan naisista) elämä jakaantuu eri vaiheisiin, joihin liittyy joko tavaramäärän kasvamista tai vähentymistä.

Tiivistettynä vaiheita on Lisan havaintojen mukaan kolme:

  1. Nuorena tavaroita varta vasten hankitaan, koska koko ajan tarvitsee jotain enemmän. Ostetaan oma koti, saadaan lapsia ja itsenäistytään. Tässä vaiheessa tavarat oikeastaan vain lisääntyvät.
  2. Sitten tulee ”selviytymisjakso”, jolloin lapset ovat jo isompia mutta asuvat vielä kotona, on työelämää ja uran rakennusta, mutta usein myös lähipiirissä on apua tarvitseviä ihmisiä, joista täytyy huolehtia. Elämä on kiireistä ja stressaavaakin. Tavaroita tulee lisää, ja välillä niiden määrä aiheuttaa angstia ja epätoivoa, mutta toisaalta on niin paljon muutakin tekemistä, ettei niiden karsimiseen ehdi ja jaksa hirveästi perehtyä.
  3. Kolmas vaihe on sitten se, kun ruuhkavuodet ovat ohi, ja ihminen havahtuu siihen, miten paljon tavaraa sitä onkaan kertynyt vuosien varrella. Alkaa tiedostaa elämän rajallisuuden, ja haluaa ruveta karsimaan omaisuuttaan ja keskittyä olennaiseen.

Lisa perustaa jaottelun vuosien kokemukseensa ammattiraivaajana. Minusta tuntuu, että tuossa alussa pitäisi vielä olla yksi jakso, jolloin ollaan muutettu pois kotoa mutta ei vielä tienata kovin paljon, eikä ole lapsia. Tavaroitakaan ei ole vielä hirveästi, elellään opiskelijabudjetilla ja asutaan pienissä neliöissä. Tosin en ole näistä nykynuorista ihan varma. Silloin kun minä joskus kauan sitten muutin omilleni, melkein kaikki tavarat omassa kodissa olivat käytettyjä. Ei sinne ostettu uutena muuta paitsi haarukat ja veitset (2 kpl kumpiakin), joita ilmeisesti kellään ei ollut sillä hetkellä lahjoittaa. Mutta olen vähän ymmärtänyt, että nykynuori kurvaa Ikean pihaan ja tempaisee joko oman tai äidin luottokortin esiin. Pitääköhän tämä paikkansa vai olenko vain ennakkoluuloinen?

Tällainen elämänvaiheajattelu on aika kiinnostavaa. Olen miettinyt ennenkin, että eri ikäisille ihmisille kertyy erilaisia tavaroita ja eri syistä. Mutta Lisan näkökulmasta ihmisillä on myös erilaiset resurssit hallita tavaroitaan eri elämänvaiheissa. Entä olisiko niin, että nykyisin trendikäs karsiminen ja tavaroiden rajoittaminen alkaa vähitellen läpäistä kaikki vaiheet, niin että ruuhkavuosista selvittyään ihmisillä ei ehkä olekaan niin paljon tavaraa kuin ennen?

Tunnistatteko itsenne näistä? Missä vaiheessa olette menossa?

Suomalaisen muotoilun suosimisesta

Julkaistu , kirjoittanut
12

Asutko sinäkin design-kodissa? Edustavatko arkiset tavarasi huippumuotoilua? Minä veikkaan että vastaus on kyllä. Kävin eilen Designmuseossa, jossa on koko tämän vuoden esillä Suomalainen muoto -näyttely. Se esittelee suomalaista muotoilua 1800-luvulta nykypäivään asti.

Esineitä katsellessani tajusin, että Suomessa todella arvostetaan kotimaista muotoilua. Joka toinen esine oli tuttuakin tutumpi. Ne olivat niitä samoja huonekaluja, astioita ja koriste-esineitä, joita näkee melkein kaikkialla. Katselin, kuinka turistit ottivat valokuvia Iittalan astioista, niistä samoista joilta lapsuudenkodissani syötiin jälkiruokaa. Hänelle se edusti valokuvaamisen arvoista muotoilua, minulle tavallista lautasta. Sama ilmiö tuli vastaan monen muunkin esineen kohdalla. Meidän arkiesineemme voidaan nähdä myös huippudesignina. Tuli hauska fiilis, kun aloin miettiä, miten hienon muotoilun keskellä suurin osa meistä oikein asuukaan.

Harvoin tulee myös ajatelleeksi, miten vanhoista esineistä on kyse. Aallon jakkara on suunniteltu jo 1930-luvulla, mutta on pätevä käyttöesine edelleen lukemattomissa kodeissa. Fiskarsin oransseja saksiakin on alettu valmistaa jo 60-luvulla, ja edelleen ne ovat se, mitä lähden kaupasta ostamaan jos tarvitsen uudet sakset. Huomasin, että minulla on jotenkin lämmin suhde noihin suomalaisiin muotoiluklassikoihin. Villeroy & Boch tuntuu heppoiselta ja jotenkin epämääräiseltä – hienoa kyllä, mutta voiko siihen laatuun luottaa? Sen sijaan Arabian astioista tulee juureva ja järkevä olo.

En koe olevani mitenkään erikoisen isänmaallinen, mutta suosin mielelläni kotimaista muotoilua ja muutakin kotimaista tuotantoa. Ajattelen niin, että kun kerran asun tässä maassa, tuntuu järkevältä tukea kotimaan kansantaloutta. Suomalaisten tuotteiden ja tuotannon tukeminen turvaa ja parhaimmillaan jopa lisää työpaikkoja, työllisyys puolestaan parantaa yhteiskunnallista hyvinvointia, turvallisuutta ja verorahoja. En ole tehnyt tästä mitään kynnyskysymystä itselleni, mutta kahdesta samanlaisesta valitsen yleensä aina kotimaisen. Käytän esimerkiksi pelkästään hajusteettomia pyykinpesuaineita. LV ja Erisan, ovat mielestäni käytännössä ihan samaa kamaa, mutta Erisan valmistetaan Suomessa. Siksi valitsen aina sitä, jos se on kaupassa mahdollista.

Suositteko te suomalaista? Löytyykö kotoa Iittalaa, Marimekkoa, Fiskarsia tai Artekia? Tai ehkä oikea kysymys olisi, löytyykö niitä enemmän vai vähemmän…

Viikon vinkit: vaatteiden laadusta, määrästä ja kosmetiikasta

Julkaistu , kirjoittanut
8

Siltä varalta että joku ei ole vielä tähän törmännyt, jaan Aamulehden erinomaisen artikkelin, jossa käsitellään vaatteiden laatua erityisesti materiaalien näkökulmasta. Suosittelen tätä erittäin informatiivista juttua kaikille!

Tästä lyhyestä jutusta käy ilmi, paljonko suomalaiset käyttävät vuodessa rahaa kosmetiikkaan. Yllättävää on, että viime vuonna rahaa kulutettiin jo enemmän kuin Euroopassa keskimäärin. Kuka olisi uskonut? Aloin tietenkin tämän luettuani heti miettiä, pitäisikö kirjata myös kosmetiikkaostokset vaateostosten lisäksi, ihan vain mielenkiinnosta. (YLE)

Tämä pitkä ja polveileva artikkeli paneutuu (naisten) vaatteisiin, minimalistiseen vaatekaappiin, konmari-tekniikkaan ja vaatekaapin ”kuratoimiseen”. Suokaa anteeksi, mutta minun tekee aina mieli vähän pyöritellä silmiä kun näen tuon sanan. ”Kuratoitu vaatekaappi”, voi hyvänen aika. Oikeasti kyse on järkevästä, tarkoituksenmukaisesta ja miellyttävästä vaatevalikoimasta, ja sen saavuttamiseen auttaa ihan perinteinen karsiminen ja raivaaminen. Tietenkin jos kuratoiminen saa saman asian kuulostamaan hienommalta niin mikäpä siinä. Täytyy kuitenkin sanoa, että itse jätän kuraattorin hommat suosiolla taidepiireille.

Mitä meille mahtuu?

Julkaistu , kirjoittanut
12

Miten paljon tavaraa yhteen kotiin mukavasti mahtuu? Olen mietiskellyt, miten paljon ulkoiset rajat määräävät sitä, miten paljon tavaraa voi omistaa. Esimerkiksi oma asunto rajaa konkreettisesti sen, miten paljon voi omistaa. Jossain vaiheessa tila yksinkertaisesti täyttyy, eikä enempää mahdu. Näin äärimmäinen tilanne tulee vastaan lähinnä pakko-oireisen hamstraamisen seurauksena. Mutta sitä ennen tulee jossain vaiheessa asumismukavuuden raja; sellainen tavaramäärä, jonka jälkeen asuminen alkaa käydä hankalaksi.

Tuo piste on ihmisillä erilainen. Toiset tykkäävät siitä, että tavaroita on paljon, eikä tietty ahtaus haittaa. Toiset taas haluavat ympärilleen avaraa tilaa ja nauttivat visuaalisesta niukkuudesta. Vietin opiskeluaikana aika paljon aikaa eräässä asunnossa, joka oli sisustettu  ”perusvarustuksella”. Sänky, pöytä, kirjahylly, matto lattialla. Paljon myöhemmin vierailin siellä uudelleen, kun asukas oli vaihtunut. Asuntoa tuskin tunsi entisekseen. Se oli kauniisti sisustettu mutta tyhjää lattiapinta-alaa oli kenties 70% entisestä, ikkunalautaa ei näkynyt kukkien ja koriste-esineiden alta, ja entiset paljaat seinät oli peitetty tauluilla ja julisteilla. Samojen huoneiden fiilis oli tyystin erilainen.

Joskus tuo mukavan asumisen raja vaihtaa paikkaa vähitellen. Kun aloittaa raivaamisen, olen kuullut että käykin niin ettei enää halua palata entiseen, ahtaampaan asumiseen. Olen myös seurannut sivusta, kuinka iän myötä tavaraa kertyy ja kertyy, ja lopulta koti on täynnä erilaisia pinoja ja kasoja. Asunto voi olla ihan asuttava edelleen, mutta ei ollenkaan sellainen, miksi sen olisi varta vasten halunnut sisustaa. Tavarat ovat vain tulleet ja jääneet, ja niiden läsnäoloon on vain vähitellen totuttu.

Ajattelen niin, että jälkimmäistä tilannetta voi välttää sillä, että välillä tietoisesti ajattelee, miten paljon tavaroita ympärilleen haluaa. Hyödyllisintä on varmaan pohtia asiaa mahdollisimman käytännönläheisesti. Minä en esimerkiksi halua säilyttää lattialla mitään. Jos esineelle ei tunnu olevan muuta paikka kuin lattia, täytyy harkita uudelleen. En myöskään usko, että tarvitsisimme enempää astioita, kuin mitä nykyisin omistamme. Jos jossain vaiheessa astiat eivät tunnu mahtuvan kaappeihin, ratkaisu ei ole yrittää sulloa uutta kaappia keittiöön, vaan luopua jostain.

Oma periaatteeni on, että omaisuuden pitää mahtua omaan kotiin. Tämä on vähän hankala juttu sikäli, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet asua eri kokoisissa asunnoissa. Mutta periaatteessa kuitenkin: yksiössä asuva 21-vuotias opiskelija ei vaan voi omistaa yhtä paljon tavaraa kuin omakotitalossa asuva neljän lapsen vanhempi. Ainakin toteutan tätä itse. Haluan kotona tietyn väljyyden, ja jos sitä ei ole, ratkaisuna ei ole vuokravarasto vaan karsiminen.

Oletteko huomanneet, että tavaratoleranssi vaihtelisi elämäntilanteesta toiseen? Pitääkö kaiken mahtua kotiin, vai onko muualla säilyttäminen ok?