Harvemmin pestävistä vaatteista

Julkaistu , kirjoittanut
7

Jatkoa edelliselle: miten usein pesette ulkovaatteita? Luin Hesarista jutun, jossa kerrottiin että tekniset ulkovaatteet (gore-tex ym.) täytyy ehdottomasti pestä ennen kuin ne laittaa kesäteloille. Tuo artikkeli on aika kattava tietopaketti vastaavien vaatteiden ominaisuuksista ja hoidosta muutenkin, kannattaa lukea jos aihe kiinnostaa. Aloin kuitenkin miettiä omia käsityksiäni. Olen ollut siinä uskossa, että teknisiä vaatteita ei pitäisi liikaa pestä, koska pesu huonontaa noita vedenpitäviä ynnä muita ominaisuuksia. Mutta kävikin ilmi, että lika huonontaa niitä myös, joten säännöllinen pesu on paikallaan.

Tästä aloin sitten pohtia ulkovaatteiden pesusykliä tarkemmin. Nyt alkaa olla se aika, kun talviset urheiluvaatteet voi pakata vähitellen odottamaan seuraavia pakkasia. Tällä kertaa kannattaakin siis pitää huolta siitä, että kaikki tulee varmasti pestyinä säilöön. Sama koskee kenkiä. Kunnon lankkaus, pohjien putsaus ja korkolappujen uusinta ja muut korjaukset kannattaa tehdä nyt keväällä. Syksyllä on kiva ottaa hyvinhoidetut kengät taas esiin.

Havahduin siihen, että huivilaatikko alkaa olla aika tunkkainen. Olen huivien suurkuluttaja, minulla on aina joku huivi mennessäni ulos. Inhoan kylmää viimaa kaulalla ja lisäksi vilustutan itseni herkästi, jos huivi unohtuu kotiin. Käytän huiveja myös ahkerasti asusteina, tuon niillä väriä ja vaihtelua yläosiin. Niinpä valikoima on kattava, mutta huomasin että pesen huivejani epäloogisen harvoin ottaen huomioon että ne ovat aina ihoa vasten ja käytän niitä tiheästi. Ehkä syy on siinä, että en yleensä uskalla laittaa niitä pesukoneeseen, vaan pesen ne käsin. Monet huivit on todella ylivärjättyjä, ja niistä lähtee väriä vielä useammankin pesun jälkeen, joten en voi laittaa niitä pesukoneeseen muun pyykin sekaan. Toisaalta pelkään, että ohuisiin huiveihin tulee sellaisia ”langanvetoja”, joten yritän pestä ne hellävaraisesti käsin.

Totesin kuitenkin, että nyt on otettava koko varasto käsittelyyn. Silloin kun oma nenäkin alkaa haistaa ettei tuoksu ole enää kovin tuore, lienee korkea aika toimia. Päätin ottaa viikonloppuna urakaksi käydä jokaisen huivin läpi, pestä kaikki likaiset ja tuulettaa isot villapashminat kunnolla. Sama käsittely odottaa pipoja ja sormikkaita. Samalla pistän talviset takit ja saappaat kesäteloille. Onhan nyt jo huhtikuu, tuskin tässä mitään takatalvea enää tulee.

Onko teillä kausisäilytyssysteemiä? Muistatteko hoitaa kaikkia vaatteita yhtä tiheästi? Ja onko kukaan muu erehtynyt tuossa teknisten vaatteiden hoitamisessa?

Tarttuuko lika?

Julkaistu , kirjoittanut
28

Olen kirjoittanut ainakin kerran aiemminkin aiheesta puolipitoiset vaatteet. Siis sellaiset vaatteet, joita on jo pidetty päällä, mutta jotka eivät ole vielä niin likaisia, että ne pitäisi panna pyykkiin. Tähän saakka olen keskittynyt lähinnä siihen, missä näitä vaatteita järkevimmin säilyttäisi. Viime viikolla törmäsin samaan aiheeseen kahdesti. Ensin kuuntelin Gretchen Rubinin Happier-podcastia, jossa keskusteltiin samasta asiasta. Sitten huomasin, että myös Paikka kaikelle -blogissa oli pohdittu asiaa monelta kantilta. Näiden innoittamana  minäkin kannan oman korteni kekoon.

Puolipitoisten ongelma syntyy siitä, että vaatteet nähdään kolmessa kategoriassa: puhtaat, likaiset ja jotain siltä väliltä. Tämä ei vielä itsessään ole ongelma, mutta jostain syystä meillä tuntuu olevan sisäinen tarve pitää nämä kategoriat erillään toisistaan. Siihen taas keksin kaksi syytä:

  1. Likaiset ja puhtaat on hyvä pitää erillään, jottei vahingossa pukisi päälleen likaisia vaatteita.
  2. Lika voi tarttua likasesta puhtaaseen vaatteeseen.

Jos syy olisi vain tuo ensimmäinen, kaksi kategoriaa riittäisi. Silloin likaiset säilyttettäisiin likapyykkikorissa ja puhtaat jossain muualla. Mutta miksi myös hieman likaiset pitää säilyttää erillään puhtaista? Voivatko puolipitoiset todella liata niitä pitämättömiä?

Aiemmin en halunnut laittaa käytettyä vaatetta puhtaiden joukkoon, vaikkei siinä näkyvää likaa olisikaan. Olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa tätä ajattelua, ja siirtyä yhä lähemmäksi likaiset – puhtaat -jaottelua, ilman sitä kolmatta kategoriaa. Epäilen, että likaisen ja puhtaan erottelussa on vallinnut pikemminkin vaistomainen kuin rationaalinen ajattelu. Sellaiset vaatteet, joita ei mielestäni enää voi laittaa päälle, laitan suoraan pyykkiin. Sellainen vaate, joka taas on vielä käyttökelpoinen, menee yhä useammin takaisin kaappiin. Esimerkiksi neuleet ja villapaidat ovat tällaisia. Jos vaate on tahraton ja raikas, miksi se pitäisi pitää erillään muista?

Olen myös ruvennut laittamaan kotona käyttämäni verkkarit takaisin laatikkoon muiden verkkarien joukkoon. Otan ne sieltä käyttöön niin monta kertaa, kunnes haluan pestä ne. Sitten otan uudet. Oikein miettimällä mietin, miten lika saattaisi siirtyä housuista toisiin. En pystynyt kuvittelemaan, että yön pimeydessä jokin pieni ruokatahra ujuttautuisi vaatteesta toiseen. Välillä lika siirtyy. Kukaan ei varmaan laittaisi ulkokenkiä puhtaan paidan kanssa samaan kassiin, koska terve järkikin sanoo, että kengän pohjista tarttuu helposti hiekkaa ja pölyä tai pahempaakin puhtaaseen vaatteeseen. Mutta sisävaatteet? Ei tunnu loogiselta.

Jos vaate on hikinen, se kuuluu pyykkiin. Jos siinä on tahroja tai muuta näkyvää likaa, se pitää (mielestäni) pestä. Jos siihen on tarttunut ruuankäryä tai muuta hajua, se on joko pestävä tai tuuletettava. Tällaisia vaatteita en laita puhtaiden joukkoon. Mutta esimerkiksi mekko, joka on ollut päivän yllä, voi hyvin mennä takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa käyttöä. Sellaisen poikkeuksen keksin, että joskus vaatteet muotoutuvat käytössä niin, että ne eivät enää näytä uudenrapeilta, vaikka eivät vielä pyykkiä olisikaan. Esimerkiksi farkut venyvät käytössä, ja jos on lähdössä vaikka juhliin tms. saattaa haluta päälleen jotain ”täysin tuoretta”. Silloin voi olla kiva etteivät käytetyt ja käyttämättömät ole sekaisin.

Paikka kaikelle -blogissa pohdittiin sitä, että jos vaatteita ei tarvitse ulkonäön vuoksi vaihtaa joka päivä, myös puolipitoisia kertyy vähemmän. Mutta jos luottaa siihen, että lika ei liiku, on vaihtelukin helpompaa. Pesu ei suinkaan tee kaikille vaatteille edes hyvää, joten siinäkin on yksi syy vain tuulettaa, harjata ja laittaa takaisin kaappiin. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen, että pitääkin ottaa vaateharja ahkerampaan käyttöön. Sillä saa tomun ja muun irtoavan lian helposti pois, jolloin vaatteesta tuleekin jälleen aika puhdas.

Kuika monta kategoriaa teillä on käytössä? Voiko puolipitoiset laittaa takaisin kaappiin?

Uusi podcast: kotityöt

Julkaistu , kirjoittanut
6

Tartuimme Katrin kanssa aiheeseen, joka nousi pinnalle jo tammikuussa ja joka herättänyt varsin kiivaita puheenvuoroja. Miten teillä jaetaan kotityöt puolisoiden kesken? Onko olemassa miesten tai naisten töitä? Näitä kaikkia aiheita pohdimme tässä jaksossa.

Podcastin voi kuunnella suoraan tässä alla. Tämä ja kaikki edellisetkin jaksot löytyvät myös osoitteesta http://irtiturhasta.net. Ne löytyvät myös täältä blogista kategoriasta Irti turhasta -podcast.

Podcast: Play in new window | Download

Subscribe: RSS

Puhelimestani ei akku lopu

Julkaistu , kirjoittanut
14

Vahvimmillaan ennakoimistaipumukseni on silloin, kun koko perhe lähtee matkalle. Mökkireissu aiheuttaa jo keskisuuret paineet, ulkomaille lähtiessä kierrokset nousevat uusille lukemille. Inhoan epämiellyttäviä yllätyksiä ja yritän varautua kaikenlaisiin odottamattomiin vaikeuksiin. Osittain tämä perustuu varovaisuuteen mutta minusta tuntuu, että jos yritän oikaista jostain kohdasta, juuri silloin joku riski muuttuu todellisuudeksi. Viimeksi, kun lähdin viikonlopuksi mökille, ajattelin poikkeuksellisesti, että ei niitä kuumelääkkeitä nyt varmaan tällä parin päivän retkellä tarvita. Siinä vaiheessa kun auto saatiin pihalle parkkiin, toinen lapsista olikin jo kuumeessa.  Arvatkaa olenko jättänyt lääkkeitä sen jälkeen kertaakaan kotiin.

Tämä ennakoiminen liittyy ensisijaisesti lapsiin, mutta minulla on taipumusta varautua kaikenlaiseen myös ollessani yksin liikkeellä. Kun lähden kotiovesta, minulla on seurasta riippuen kaikenlaista mukana. Käsilaukussa kulkee pieni pussukka, jossa on kaikkea mahdollista, mitä voi tarvita pienten haaverien ja erikoistilanteiden varalta: laastareita, käsidesiä, pumpulia, hiuslenkkejä, käsirasvaa, korvatulpat, huulipuna, tamponeja, rakkolaastari, särkylääkettä, nenäliinoja jne. Lasten jälkeen mukana on kauppareissuillakin hyvin usein mukana myös vaihtovaatteita ja jotain syötävää. Käsilaukussani kulkee siis jatkuvasti mukana pieni urbaani selviytymispakkaus, joka on mukana aina kun poistun kotiovesta.

Ehkä tästä ennakoimisesta johtuen pidemmälle matkalle lähteminen on minulle stressaavaa. Kun yrittää yhtä aikaa pakata mukaan kaiken tarpeellisen muttei mitään turhaa, alkaa aivot sauhuta. Yritän optimoida varautumisen kaikkiin tilanteisiin ja kuitenkin minimoida matkavarustuksen, ja nämä asiat ovat toisilleen vastakkaisia. Autolla matkustamisesta tykkään siksi, että mukaan voi tunkea niin paljon kuin kulkuvälineeseen mahtuu. Lentäessä joutuu väkisinkin karsimaan, koska matkalaukkujen määrä on rajallinen. Koska kaikkea ei voi ottaa mukaan, täytyy yrittää miettiä mm. vaatteiden monikäyttöisyyttä. En väitä olevani tässä ainakaan vielä mikään huippu, siitä se stressikin syntyy.

Sitten on tietenkin matkaohjelma. Ennakoin aina, millaisia matkoja tullaan liikkumaan jalan (oikeanlaiset kengät), mikä on tyypillinen säätila (oikeanlaiset vaatteet), mihin ko. paikassa saattaa sairastua (oikeanlaiset lääkkeet), mitä siellä tyypillisesti syödään (kiva tietää muuten vaan), mistä siellä saa apua jos jotain sattuu, mitkä ovat kulttuurin tyypilliset erikoispiirteet. Suunnittelen reittejä, mietin etukäteen missä syödään, mitä nähtävyyksiä olisi kiva käydä katsomassa, mitä paikkoja kannattaa varoa ja mitä kaikki maksaa. En ikimaailmassa lähtisi reissuun ilman vakuutusta. Ajatus siitä, että vain pölähtäisi keskelle kaupunkia ilman mitään ennakkovarautumista tuntuu ihan hullulta. Ei pelkästään siksi, että mitä vain voi tapahtua, vaan ensisijaisesti siksi, että mitä kaikkea menettääkään, jos ei ole yhtään etukäteen selvittänyt asioita.

Ehkä tärkeimmän ennakoimisen voi kuitenkin kiteyttää näin: puhelimestani ei ikinä ole akku loppu. Lataan puhelinta jatkuvasti ja vähääkään pidemmälle reissulle otan laturin mukaan. Siis jos lähden vaikka kyläilemään koko päiväksi, en jätä laturia kotiin. Autossa on myös vakiovarusteena laturi. Jos alkaa näyttää siltä, että reissu venyy, laitan puhelimeen virransäästön päälle riippumatta siitä, paljonko akkua on jäljellä. Kun lähtee keskellä yötä viemään lasta sairaalaan, on itselleen kiitollinen siitä, että puhelimen akku on täynnä. Puhelin on nykyään sellainen välttämättömyys, että en ota sen kanssa pienintäkään riskiä.

Tästä tuli pitkä teksti, vaikka tuntuu etten ehtinyt kuin raapaista pintaa, mutta ennakoiminen ei olekaan mikään pikkujuttu. Mitä paremmin ennakoin, sitä vähemmän stressaan ja sen mukavampaa on – sekä minulla että muilla.  Lasten kanssa ennakoiminen on tärkeää, koska kun elämän monet epämukavuudet (väsymys, nälkä, jano, kuumuus, kylmyys jne.) on etukäteen eliminoitu, pysyy rauha maassa ja hyvä fiilis, ja jälleen kaikilla on kivempaa. Haluan helppoa elämää, en improvisointia erikoistilanteissa.

Löytyykö lukijoista samanlaisia kaikkeen varautujia? Vai oletko ennemminkin iloinen improvisoija? Vai jotain siltä väliltä?

 

Ruuasta ja ennakoinnista

Julkaistu , kirjoittanut
8

Arjen helppous perustuu ennakointiin. Tämä on näitä Elämän Suuria Totuuksia, jotka kenties toisille ovat itsestäänselvyyksiä alusta asti, mutta jotka toisten pitää opetella kantapään kautta. Asetun itse jonnekin puoliväliin. Olen luonnostani suunnittelija ja varautuja, mutta etenkin lasten myötä ennakointi on noussut arvoon arvaamattomaan. Siinä sivussa olen havainnut, että se kyllä jeesaa melkein kaikessa.

Tähän alkuu pitää tosin todeta, että sellainen itsestään soljuva arki ei välttämättä ole kaikilla ykkösprioriteettina. Minulla se kuitenkin on. Inhoan sydämeni pohjasta kaikenlaista säätöä, sekoilua, ja etenkin sellaista harmittelua, että olisinpa eilen tehnyt asian X, niin nyt ei olisi mitään ongelmaa. Näitä edellämainittuja inhokkeja voi parhaiten torjua ennakoinnilla. Ennakointi on sitä, että mietitään etukäteen, mikä voi aiheuttaa ongelmia, ja sitten puututaan niihin syihin ennen kuin ongelma on edes näköpiirissä. Kun tämä onnistuu, voi surffata tyynesti monien karikoiden ohi, ja jos yllättävä tilanne tulee vastaan, siitäkin selvitään ilman stressiä.

Meidän perheen ruokahuolto esimerkiksi pelaa kaikkein parhaiten, kun olen ennakoinut tarpeeksi. Kiinnitän edelleen huomiota ruokahävikin vähentämiseen, ja mielestäni tilanne on kohentunut talven aikana. Tämä johtuu etupäässä ennakoinnista. Katson sinne jääkaappiin joka aamu, ja panen merkille pilaantumisvaarassa olevat ruuat. Ennakoin myös siten, että pidän jääkaapin järjestyksessä, jolloin hahmotan mitä siellä on.

Kehitettävää olisi siinä, että jossain olisi jatkuvasti päivittyvä kauppalista. Se olisi hyvää ennakointia, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi. Seurauksista kärsin itse, kun unohdan kauppareissulla jonkin olennaisen jutun. Yritin keksiä tähän esimerkkiä, eikä tullut mieleen yksittäistä tavaraa. Sen sijaan minulla on vahva tunne siitä, että jotain unohtui, mutta en vaan muista mikä se oli… eli kannattaisi varmaan aloittaa sellainen kauppalista.

Edessä häämöttävät pyhät vaativat aina ennen paljonkin ennakointia, mutta nyt aukioloaikojen vapauduttua elämä on helpottunut sen osalta. Täytyy sanoa, että kuluttajan näkökulmasta on ihan mahtavaa, kun tietää että joku kauppa on joka päivä auki. Yritän myös oppia sitä, että silloin kun tilaa ruokaa kotiinkuljetuksella, kannattaa ennakoida, ja tilata kaikkea paljon. Kaikki tulee kuitenkin syötyä, ja korkeintaan käy niin että seuraava tilauskerta siirtyy vähän pidemmälle. Jostain syystä tätä on ollut hankala omaksua.

Monettako kertaa valittelen, että sitä ruokasuunnittelua pitäisi taas ruveta harrastamaan? Nyt minulla on yksi syy lisää, kun erään perheenjäsenen vatsavaivoja on alettu selvitellä. Jos minulla olisi ruokalistat kirjoitettuna, seuranta olisi varsin helppoa. Olisikohan tässä motivaatiota riittävästi? Jos vaikka pääsiäislomalla ryhdistäydyn ja kirjoitan loppukevään listat valmiiksi. Tämä jos mikä helpottaisi arkea ja auttaisi monen asian ennakoinnissa, on vain se ryhtymisen vaiva eli suomeksi sanottuna saamattomuus esteenä.

Minulla on ennakoinnista muutakin sanottavaa, mutta säästän sen ensi viikolle. Ennakointi on nimittäin etenkin lasten kanssa ja matkustaessa todella tärkeää – ainakin minulle. Harrastatteko te ennakoimista? Missä asioissa ennakointi kannattaa?

Tavaroihin kiintymisestä ja luopumisen vaikeudesta

Julkaistu , kirjoittanut
21

Jäin pohtimaan tuota lahjoittamista: miksi minusta on mukavampaa antaa tavaraa jollekin tietylle ihmisille kuin järjestölle? Miksi yksittäisten ihmisten järjestämät tempaukset herättävät myötätunnon paljon helpommin kuin jonkun organisaation? Tämä on kiinnostava kysymys, koska lopputulos on aivan sama: tavaraa poistuu, ja se toimitetaan jotenkin järkevään käyttöön. En näe noita esineitä enää koskaan. Miksi sillä olisi siis mitään väliä, kuka ne kerää?

Väittäisin, etten ole tämän tunteen kanssa ihan yksin. Tiedän esimerkiksi tapauksia, joissa asuntoa myydessä myydään mieluummin yksityiselle ihmiselle joka aikoo muuttaa asuntoon asumaan, kuin kiinteistösijoittajalle, joka aikoo vuokrata asunnon eteenpäin. Tai että kirppistavaroissa tutulle antaa ilmaiseksi, mutta vieraan pitäisi maksaa. Mikä logiikka siinä oikein on? Jos tavarasta kerran voi luopua ilmaiseksi, eikö pitäisi olla aivan sama, kuka on vastaanottaja? Tai jos vanhaan asuntoon ei ole enää koskaan asiaa, mitä väliä sillä on, asuuko siellä vuokralainen vai omistaja?

Johtopäätökseni on, että meillä on enemmän tunnesiteitä tavaroihin, kuin tiedostamme. Tätähän on tutkittu mm. psykologisissa testeissä. Jos ihminen on omistanut jonkun esineen, hänellä on vahva taipumus pitää ko. esinettä parempana tai arvokkaampana kuin täsmälleen samanlaista, jonka joku muu omistaa. Tämä siis riippumatta esineen todellisesta arvosta, tätä on testattu esimerkiksi kynillä. Se, että minä omistan jotain, tekee tavarasta luonnollisesti paremman, kuin muut vastaavat. Täytyyhän sen olla parempi, kun minä kerran olen kelpuuttanut sen itselleni.

Kun ajattelen niitä villahaalareita, jotka pakkasin eilen sille palelevalle vauvalle, tämä teoria palaa mieleen. En voi sanoa, että minulla olisi ollut mitään erityistä tunnesidettä niihin haalareihin. Tiettyjä vauvanvaatteita olen kyllä säästänyt tunnesyistä, mutta äitiyspakkauksen villahaalari ei herätä samanlaisia tunteita, kuin vaikkapa jonkun itse kutomat minikokoiset töppöset. Siitä huolimatta olin säästänyt haalarit, koska en ollut keksinyt niille sopivaa sijoituspaikkaa. Kirppiksellä niitä ei oikein kehtaa myydä, saahan jokainen vastaavan ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on rahanarvoinen vaate… olisihan se haaskausta tunkea se UFFin laatikkoon. Sitä paitsi se on meidän haalari! Sen saattaisi saada joku, joka ei edes arvostaisi sitä ollenkaan. Mutta kun tiedän haalarin menevän vauvalle, joka todella tarvitsee haalaria juuri nyt, ja jolla ei varmasti ole sellaista ennestään, lahjoittaminen muuttuu helppoakin helpommaksi.

Kaikki asianhaarat huomioonottaen tällainen ajattelu on täysin järjetöntä. Mutta samalla se kyseenalaistaa alkuperäisen väitteeni siitä, ettei muka ole mitään tunnesidettä. Jos oikeasti ei olisi, olisin hankkiutunut haalarista eroon aikoja sitten, tavalla tai toisella. Tämä on varmasti osa sitä luopumisen tuskaa, joka myös on havaittu tieteellisissä tutkimuksissa. Luopuminen on helppoa ja antaminen tuottaa iloa silloin, kun tietää omien tavaroiden saavan arvonsa mukaisen kohtelun. Jos on epäilys siitä, että tavara joutuu uuteen kotiin, jossa sitä ei arvosteta eikä siitä huolehdita, tuntuu ikävältä. Omistaminen jotenkin ulottuu henkisellä tasolla vielä sen hetken ylitse, kun tavarasta fyysisesti luopuu. Tässä on muuten vielä sellainenkin epärationaalisuus, että ilmiö koskee ensisijaisesti omia tavaroita. Toisen tavaroista on helppo sanoa, että mitäs siinä murehdit, eihän se enää sinun ole. Mutta siitäpä puuttuukin se omakohtainen kokemus ja tunne.

Jostain syystä raha tuntuu lievittävän tätä tuskaa ainakin minulla. Kun olen myynyt jotain, tuntuu että olen saanut asianmukaisen korvauksen enkä enää vaivaa päätäni sillä, mitä sille tavaralle tapahtuu. Pienikin raha tuntuu helpottavan tunnesiteen katkaisussa. Tosin jos jälkeenpäin kuulen jotain ikävää, saattaa silti vähän kirpaista. Myin kerran yhden takin, ja sain siitä oikein hyvän korvauksen. Myöhemmin kuulin, että takki oli varastettu. Minua harmitti melkein yhtä paljon kuin jos takki olisi varastettu itseltäni. Harmituksen aihe ei ollut se, että kaverini jäi ilman takkia, vaan se että nyt en tiedä minne se takki joutui. Epäilemättä jollekin kiittämättömälle, epämiellyttävälle rosvolle. Mun takki!

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia? Oletteko huomanneet, että omiin tavaroihin suhtautuu edelleen vähän kuin ne olisivat edelleen omia, vaikka ne on antanut eteenpäin? Tai helpottaako raha luopumista? Vai onko tällainen luopumisen tuska ihan vieras ilmiö?

Paleleva vauva

Julkaistu , kirjoittanut
2

Eilen illalla kuulin perheestä, joka oli juuri lentänyt Suomeen Singaporesta. Isä, äiti sekä 10kk ikäinen vauva. Perheen äiti ei oikein ollut uskonut, että täällä on kylmä, ja kaiken kukkuraksi matkatavarat olivat kadonneet lennolla. Sain pyynnön kasata pikapikaa hätäapupakkaus vauvaa varten, jotta perhe selviäisi siihen asti että omat tavarat saapuvat ja he pääsevät kaupungille ostamaan puuttuvia tavaroita. Tällä kertaa kyse ei ollut pakolaisperheestä, vaan työn vuoksi saapuneista, joille vain oli käynyt huono tuuri.

Niinpä hain aamulla vintistä ison kirppiskassin ja aloin setviä mitä voisi vauvalle lahjoittaa. Äitiyspakkauksen haalarit, pipot ja tumput löysivät nyt vihdoinkin hyvän käyttötarkoituksen. Olin kuukausi sitten lahjoittanut ison kassillisen juuri sen kokoista vaatetta pois, jota nyt olisi tarvittu, mutta ihmeesti näistä jämistäkin syntyi ihan järkevä ”ensiapupakkaus”. Vajaassa tunnissa sain kokoon paketin, jossa oli lämmin ulkohaalari, pari villahaalaria, kypärämyssy, villapipo, villasukat, muutamia bodeja ja potkuhousuja, pari yöpukua ja yksi college-asu (Muumi-aiheinen, luonnollisesti). Lisäsin pakettiin vielä yhden ruokalapun meidän käytössäolevista sekä pari kolme vauvalelua. Kirjoitin mukaan viestin jossa ohjeistin pukemaan vauvalle kerroksia sitä mukaa kun ilma kylmenee, sekä sanoin että kaiken saa pitää jos haluaa. Tai jos ei halua, voi lähettää turhat takaisin.

Oli kiva olla avuksi. Näin jälkeenpäin tajusin, että makuupussi unohtui, mutta ehkäpä he pärjäävät jotenkin ilmankin. Hyvällä tuurilla osa vaatteista menee järkevään käyttöön ja minä pääsen niistä eroon. Ja vaikka vaatteet palautuisvatkin, ainakin tietää että niistä on ollut vähän aikaa hyötyä. Jotenkin ei ole yhtään ongelma antaa ilmaiseksi silloin, kun tietää jonkun tarvitsevan. Se, että vastaanottaja on joku ”oikea ihminen” tekee antamisesta ilon, vaikken edes tiedä vauvan tai äidin nimeä. Sen sijaan lahjoittaminen jollekin kasvottomalle järjestölle tuntuu paljon tylsemmältä, vaikka toki sitäkin teen. On vaan mukavampaa tietää, kenelle omat kamppeet menevät. Mikähän psykologinen ilmiö tämäkin on?

Viikon vinkit: Konmari ei kolahda, kolahtaa kovaa ja vielä ravintojuttuja

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kaikille ei Konmari kolahta. Hyvä esimerkki tästä on Salamatkustaja -blogin Satu, joka pistää pätevästi paloiksi koko systeemin. Satulla on hyviä pointteja ja oivallista tiivistämistä, ja kirjoitus on hauska, vaikka tykkäisikin Marie Kondon maailmasta. Sitä paitsi en minäkään oikein vakavissani pysty kiittelemään käsilaukkuani päivän päätteksi.

Vastapainoksi voi lukea perinteisen Konmari-käännynnäisen täydellisestä elämänmuutoksesta, joka vaikutti jopa pukeutumiseen, ruokavalioon ja muihin elämänkriiseihin. (Et-lehti) Tästä huomaa, että se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Ihmiset ovat erilaisia. Nämä kaksi kirjoitusta kuitenkin kuvaavat hauskasti ääripäiden reaktioita Konmariin.

Mielenkiintoinen näkökulma ravintoon: millainen ruokavalio kuormittaa ympäristöä ja tuottaa samalla eniten terveyshyötyjä? Ilmeisesti nämä asiat eivät ole täysin ristiriidassa keskenään. MTV uutisoi maatalous- ja metsätieteiden maisteri Hanna Mattilan kirjasta Vähemmän lihaa – kohti kestävää ruokakulttuuria, jossa aihetta käsitellään. Luulen, että luen tuon kirjan, aihe kuulostaa niin kiinnostavalta.

10% sääntö

Julkaistu , kirjoittanut
4

Juhlia järjestäessä on olennaista ennakoida vierasmäärä. Itse olen hiukan kontrollifriikki tässä suhteessa. Kutsun täsmällisen määrän ihmisiä, mietin millaisen porukan he muodostavat ja kenet laitetaan mihinkin pöytää istumaan. Yleensä aina käy kuitenkin niin, että kaikki eivät pääse paikalle.

Olen vuosikausien omaan kokemukseen perustuen määritellyt vieraiden 10 prosentin säännön. Se tarkoittaa sitä, että alunperin kutsutusta joukosta noin 10% jää jostain syystä tulematta. Osa ilmoittaa jo etukäteen, että yhtä aikaa on muuta menoa. Mutta aina on joku, jolle iskee viime hetkellä vatsatauti, migreeni, lapsenhoitovuoro tai joku muu force majeure. Tämä on muuten sellainen asia, että jos vieras vetoaa migreeniin, emännän kuuluu uskoa, vaikkei olisi koskaan kuullut henkilön kärsineen minkäänlaisista päänsäryistä. Vieraalla on oikeus perua tulonsa menemättä täsmällisiin yksityiskohtiin.

Oman kokemukseni mukaan tämä sääntö pätee niin lastenkutsuilla, perhejuhlissa kuin muissakin tilaisuuksissa. Se helpottaa suunnittelua, kun tietää että todennäköisesti noin yksi kymmenestä jättää tulematta. Lukumäärä ei tietenkään ole matemaattisen tarkka. Esimerkiksi helmikuisissa lasten synttärijuhlissa oli 13 kutsuttua, joista lopulta kaksi ei päässyt paikalle. Viime kesän bileisiin oli ilmoittautunut 41, joista paikalle pääsi 37. Kokemukseni on että mitä vieraampia ihmisiä kutsuu, sitä enemmän tulee niitä jotka eivät pääse.

Tietenkään ei kannata laskea sen varaan, että AINA 10% jättäisi tulematta. Mitä pienemmästä joukosta on kyse, sitä suurempi todennäköisyys sille että kaikki pääsevät. En siis kutsuisi kymmentä ihmistä, ja laittaisi ruokaa vain kahdeksalle. Mutta kun puhutaan yli 20 ihmisen juhlista, melko varmasti ainakin parille tulee jokin este. Tähän kokemukseen nojaten uskallan nykyisin yleensä aina kutsua hiukan ”liikaa” ihmisiä. Jos siis kyseessä ei ole ns. avointen ovien juhlat, kannattaa aina pyytää vastaus osallistumisesta hyvissä ajoin, ja sen lisäksi varautua siihen, että myös ilmoittauneista jokunen jättää tulematta.

Aleja odotellessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen edelleen pohdiskellut ostokäyttäytymistäni, nyt kosmetiikan osalta. Sen suhteen harhaudun harvoin impulssiostoksille, niin että ostaisin jotain, mitä en ollenkaan tarvitse tai ole suunnitellut ostavani. Tarkoitan, että noihin kenkiin verrattavia kosmetiikkaostoksia sattuu harvoin. Tosin tuon excelin perusteella pitäisi varmaan kyseenalaistaa tämäkin käsitys, ehkä olen tässä yhtä väärässä kuin vaatteiden suhteen. Minulla on vähän sellainen fiilis, että etenkin alennusmyynneissä saatan kuitenkin harhautua kaidalta tieltä.

Jostain syystä erityisesti alekosmetiikka vetoaa minuun. Tarkoitan nyt kosmetiikalla kaikkea henkilökohtaiseen hygieniaan ja ulkonäköön liittyviä tuotteita hammastahnasta ripsiväriin. Siihen on ainakin kaksi syytä. Koska tietyt tuotteet ovat välttämättömiä, tuntuu fiksulta ostaa niitä nimenomaan alesta. Aliostajan pistämätön logiikka menee niin, että jos kerran ostaa joka tapauksessa, kannattaa tietenkin odottaa hetki, jolloin saman tuotteen saa halvemmalla. Jos ostaa sitten useamman kerralla, välttää alennuksen lisäksi monta muuta ostoskertaa. Toisaalta kosmetiikka jos mikä on sellaista vähän ”turhaa”, josta ainakin minulla on aina vähän sellainen olo, että tarvitseeko tätä nyt välttämättä.

Toisaalta jos tuote on alessa, sen ostaminen tuntuu oikeutetummalta, kuin ”turhuuden” ostaminen täydellä hinnalla. Tuo aiempi syy liittyy etenkin niihin välttämättömyyksiin, mutta kun kyse on jostain vähemmän välttämättömästä, alennusprosentti tekee tuotteista heti houkuttelevampia.

Huomasin, että jokakeväiset alennuspäivät tekevät tuloaan, joten nyt tietysti vetkuttelen kaikenlaisten ostosten kanssa. Kaivelen purkkien pohjilta viimeisiä rippeitä, sillä kaikista eniten kirpaisisi, jos ostaisi vahingossa täydellä hinnalla jotain, jonka saisi seuraavalla viikolla selvästi halvemmalla… Toivottavasti hahmotatte itseironian tässä tekstissä. Tiedostan itsekin, että olen tämän asian suhteen vähän hassu.

Nyt siis nähdään miten luoviin ratkaisuihin päädyn ennen kuin aleviikot alkavat. En siis tiedä milloin ne olisivat mutta kai nyt jotkut ennen pääsiäistä kuitenkin. Niitä odotellessa teen listaa loppuvista tuotteista.

Onko siellä ketään muuta, joka jo odottelee että pääsisi alennusmyynteihin santsaamaan tarpeellisia varastoja?