Konmari herättää edelleen tunteita. Näköjään nyt ollaan päästy siihen vaiheeseen, että kritiikitön ylistely on vaihtunut karvaampiin sävyihin. Tämän hyvin naistenlehtimäisen jutun kirjoittaja ei selvästikään ole hurahtanut metodiin, ja niinpä hän kirjoittaakin ”Komarin uhreista”. (MeNaiset)
Ilta-Sanomien kolumnissa kerrotaan mielenkiintoinen yksityiskohta: oikea käännös japanista olisikin ”saako tämä elämän kukoistamaan?” Siinä on selvästi sävyero ilahduttamiseen. Molemmat ovat positiivisia, mutta ilahduttaminen on mielestäni pinnallisempaa kuin kukoistaminen. Tosin kukoistamisen vaatimus on kyllä vielä kovempi kuin pelkkä ilahduttaminen.
En ole juurikaan perehtynyt minikoteihin, mutta YLEn esittelemä suomalainen mallikoti näyttää ainakin kuvissa viihtyisältä. Olen itse asunut alle 20 neliön yksiössä, eikä se tuntunut erityisen pieneltä yhdelle ihmiselle. Voisin siis kuvitella että 15,5 neliötä ei ole sen hullumpi, etenkin jos kaikki on suunniteltu toimivaksi. Itselleni tällaisessa olennaista olisi varmaan se, mitä ikkunasta näkyisi. Vastapäisen talon seinä tuntuisi ahdistavalta, mutta avarat näkymät tekisivät asunnostakin avaramman tuntuisen.
Luetko Paikka kaikelle- blogia? Siinä oli juttua tästä Me Naisten kolumnista.
Kyllä luen, ja se on yksi suosikeistani!
Mä asuin opiskeluaikana 17 neliön yksiössä. Ihan riittävä oli. Ainut miinus oli juurikin näköala: ikkunasta näkyi parin metrin päässä oleva vastapäisen talon seinä, eikä sitten oikeastaan mitään muuta. Talo itsessään oli ihana vanha 1900-luvun alkuvuosien kivitalo, ja asuntokin ihan viihtyisä ja mulle riitti (tosin, ei riittäisi enää. Mutta opiskeluaikaan, kun pystyi säilyttämään esim. kausivaatteita vanhemmilla, oli ihan ok).
Minulla oli sieltä pikkuyksiöstä ihanat kattonäkymät. Vihreää ei juuri näkynyt mutta taivas oli lähellä. Viihdyin erinomaisesti. Kun ei ole ylimääräistä tavaraa, selviää hyvinkin pienissä neliöissä, eikä edes kaipaa isompaa. Muistan, kuinka 44m2 kaksio tuntui sen alle 20 neliön jälkeen ihan valtavalta!