Viikonloppuna tapahtuneen ruuanlaittoepisodin seuraksena eräs pannunalusista tuli tiensä päähän. Lyhyesti sanottuna se ensin kärähti, ja sitten vettyi. Lopputulos oli musta ja haiseva. Alkuperäinen materiaali oli jonkinlaista tervattua (?) punosta, joka ei tällaista käsittelyä kestänyt.

Puoliso kysyi, mitä aluselle tehdään. Vastasin enempiä miettimättä, että pannaan roskiin. Hän halusi vielä tietää, mistä alunen oli peräisin. Arvelin sen olevan lahja yli kymmenen vuoden takaa. ”Saako tämän oikeasti pistää roskikseen?” kysyi hämmästynyt puoliso. Sanoin että saa.

Jäin miettimään, että ehkä jossain aiemmassa elämässä olisin saattanut säästää alusen, ja yrittänyt saada siitä vielä kelvollista. Se ei olisi kuitenkaan onnistunut, ja niinpä alunen olisi jäänyt kaappiin pyörimään, eikä sitä olisi koskaan käytetty. Yritin hakea sitä säästämisen fiilistä, ja tunnustelin vähän aikaa, miltä tuntuisi säästää esine sen sijaan että heittäisin sen vain kylmästi roskiin. Tällä kertaa kuitenkin totesin, että tavaroilla on oma käyttöikänsä. Tämän esineen elinkaari loppui nyt, ja sillä siisti. Alusia riittää, eikä haisevalla lahjalla ole mitään tekoa.

Noilla edellä mainituilla perusteilla tavaroiden säästely johtaa vain tarpeettomien roinien kasoihin. Tämä pieni episodi havainnollisti sitä, että päätöksenteko ratkaisee. Kun päätin heittää pilalle menneen tavaran samantien eroon, se ei missään vaiheessa ehtinyt muuttua roinaksi.