Kuuntelen parhaillaan äänikirjaversiona Gretchen Rubinin Better Than Before -kirjaa. Rubin kirjoittaa siitä, miten pystymme muuttamaan ja opettelemaan tapoja, joita meillä on. Kirja on varsin mielenkiintoinen, ei erityisen tieteellinen vaan enemmänkin ”tavalliselle tallaajalle” kirjoitettu. Törmäsin kirjassa mielenkiintoiseen konseptiin: aloittajiin ja lopettajiin.
Rubin pohtii, että osa meistä on enemmän aloittajia, osa taas lopettajia. Lopettajat haluavat käyttää tavarat ja tuotteet loppuun. He puristavat hammastahnatuubista viimeisetkin pisarat ja huuhtelevat sampoopullot tyhjiksi ennen kuin heittävät ne roskiin. Lopettaja tykkää siitä, kun jokin esine tulee selkeästi tiensä päähän. Aloittaja taas on innoissaan, kun saa kokeilla uutta, avata vaikka uudenlaisen sampoon. Aloittajaa ei haittaa, että hyllyssä on monta samaa tekevää tuotetta yhtä aikaa auki. Lopettaja nauttii siitä että saa asiat ja projektit valmiiksi ja päätökseen, aloittaja taas nauttii uuden projektin alkuhuumasta ja kokeilun ilosta.
Rubin kertoo itse olevansa lopettaja, ja niin olen minäkin. Tunnistin välittömästi samat fiilikset siitä, miten hauskaa on kun jokin kuluu loppuun. En halua aukoa uusia pakkauksia, ennen kuin vanhat on kulutettu loppuun. Puoliso tuntuu olevan pikemminkin aloittaja. Nytkin meillä on kaksi samanlaista sinappipurkkia auki jääkaapissa. Tämä käy jossain määrin hermoilleni, puolisoa se ei haittaa. Samoin hän on ihmetellyt, miksi vanhat leivät pitää syödä ensin pois, jos kaapista löytyy tuorettakin – tuorehan maistuu paremmalta, eikä ole enää niin tuoretta sitten, kun vanhemmat on saatu loppuun. Oletan, että lopettajat ymmärtävät automaattisesti miksi.
Rubin pohtii myös, että toiset tuntevat enemmän vetoa yksinkertaisuuteen, toiset taas nauttivat runsaudesta. Arvelen, että yksinkertaisen ystävät ovat enemmän kallellaan minimalismiin, sillä he pitävät siitä, ettei vaihtoehtoja ole loputtomasti. Runsauden ystävät puolestaan pitävät siitä, että valinnanmahdollisuuksia on paljon, he pitävät visuaalisesta monimuotoisuudesta eivätkä oletettavasti ahdistu siitä, että tavaroita on paljon.
Tätä ei kirjassa erikseen käsitelty, mutta jäin miettimään, ovatko lopettajat usein myös yksinkertaistajia, ja aloittajat runsailijoita. Ainakin nuo tendenssit tukevat toisiaan. Jos aloittajat haluavat kokeilla uusia tuotteita, ne vanhat jäävät tietenkin sinne hyllyyn tuomaan runsautta. Ja jos taas tavoitteena on saada kaikki loppuun ennen kuin hankitaan uutta, niin ympäristö pysyy väistämättä yksinkertaisempana.
Mitä mieltä olette? Kumpaan ryhmään kuulutte, vai oletteko kenties jossain puolessa välissä?
aloittaja, ehdottomasti.
Ja minä olen lopettaja. En mitenkään voisi avata esim. uutta shampoota, ennen kuin entinen on tyhjä!
En minäkään, PAITSI jos sampoot ovat käyttötarkoitukseltaan täysin erilaiset, esim. syväpuhdistava versus superhoitava.
Ruokaan liittyvissä asioissa ehdottomasti lopettaja, mutta kosmetiikassa aloittaja.
Sekä että. Hammastahnassa, shampoossa, leivässä, ym. vastaavissa ehdottomasti lopettaja. Aivan ihana tunne, kun pakasteesta otettu viimeinen leivän jämä on syöty.
Käsitöiden, askartelujen, ym. tekeminen yhtä ehdottomasti aloittaja. Ja taaskin aivan ihana tunne aloittaa vaikkapa joka päivä jotain pientä kivaa uutta. Ainakin suunnitella pitää. Keskeneräisten määrä on suurin, toiseksi suurin on mallitöiden osuus ja viimeisenä tulee valmistuneet, joita tulee silloin tällöin.
Noissa on se ero, että lopettaminen liittyy johonkin tuotteisiin, ja aloittaminen projekteihin. Luulen, että Gretchen tarkoitti tässä nimenomaan tavaroihin liittyviä ajatuksia.
Todellakin Lopettaja ja yksinkertaisen ystävä täällä! Mun mielestä on jotenkin tosi hyvä tunne kun joku tuote loppuu ja pakkauksen voi vipata pois. Ja yksinkertainen on todellakin parempi kuin runsas: mä en kerta kaikkiaan osaa esimerkiksi päättää minkä otan, jos pitää valita jostain isosta määrästä. Välillä jo kaksi vaihtoehtoa on liikaa…
Muu perhe on kyllä jotain muuta, voi tuota avattujen sinappien (meilläkin!!) ja etenkin litran jogurttipurkkien määrää… Just äsken ”lopetin” yhden avatun jogurtin, jossa oli vain tilkka pohjalla eikä kukaan ole viitsinyt sitä leikata auki. Minä kippasin sinne tuoremehua sekaan ja ravistin, kyllä tuli hyvää! (Pirkka-niksi, toimii!) Vai olisko tuo perheen toiminta ennemminkin vaan laiskuutta…
Tosta tuli mieleen, että pitkät ruokalistat on kauhistus, en vaan voi päättää. PArasta on, jos tarjolla on vain yksi tai kaksi menuta, silloin ei tarvitse ajatella!
Olen ehdottomasti lopettaja, ja minun on jotenkin vaikea ymmärtää aloittajia. Siivosin kesällä vanhempieni kaappeja, ja turhauduin täysin! Isäni taitaa olla lopettajatyyppiä, mutta äitini on niin kova aloittaja että olin heittää hanskat tiskiin. Laskin, että mm. shampoo- ja saippuavarasto riittäisi yli kahden vuoden tarpeisiin kahdelle ihmiselle, ja sokerikuorrutetuubeja (Kuka niitä edes tarvii?) löytyi kymmenkunta. Ostoslistan sijaan jouduin tekemään listan asioista, joita ei missään nimessä pitäisi ostaa.
Minua narrati tuo lista asioista, joita ei missään nimessä saa ostaa. Luulen, että sellaisesta voisi olla hyötyä yllättävän monelle!
Iiks, taidan olla vähän kumpaakin! Ehkä hiukan enemmän lopettaja, koska on tosi jepa saada jotain loppuun. Huomaan pienen nautinnon joka kerta kun tyhjä puteli lentää roskiin 😀
100 % aloittaja. Tämä selittää paljon, tosin olen aina tiennytkin olevani aloittaja. Shampoota esimerkiksi yleensä 5 yhtä aikaa käytössä, vaikka kaikki samantapaisia. Kaiken aloittaminen kiinnostaa, mutta paljon jää sitten vaiheeseen. Siinäpä mun kaaosteoria.
Tää on selvästi persoonallisuuskysymys. En pysty kuvittelemaan viittä sampoopulloa yhtä aikaa auki. En edes sitä, että omistaisin viisi sampoota 🙂 Mutta aloittaminenhan ei ole ongelma, jos ei itse kärsi siitä.
Tämän aloittajan ajatuksenjuoksu on välillä niin omituista, että ihan naurattaa… Ja joskus itkettää. Niistä viidestä sampoosta ei mitään voi käyttää oikeesti loppuun, kun nehän sitten loppuu… Ja siksi niitä on monta kun ne on loppumassa… Ja tänään haluan tuota ja huomenna toista. Silti minäkin haaveilen kylppäristä, jossa olisi minimalistisen selkeää ja käytössä vain yksi hyvä sampoo, hoitoaine ja saippua. Mikä logiikka.
Voi hyvää päivää mua =) Olen silti kai ihan hyvä ihminen, talenttini suuntautuu vaan toisaalle. Kaikki lienee lahjakkaita jossain ja monilahjattomia jossain toisessa.
Sä olet lisäksi siis myös säästelijä!
Tuossa leipäasiassa ymmärrän miestäsi täysin. Jos kaapissa on tuoretta ja vanhaa, mä ehdottomasti syön sen tuoreen ja skippaan sen vanhan. Juuri sen takia, että tuore on parempaa ja kun sitä kerran on tarjolla niin sehän menee hukkaan jos sitä ei syödä. Jos syödään se vanha aina ensin, ei koskaan päästä tuoreeseen kiinni, huomenna se tuorekin on jo vanhaa. Sen sijaan, jos kerran skippaa sen vanhan, niin sitten voi aina syödä tuoretta kunhan ei osta liikaa leipää. Mun mielestä näin tuhlataan se vanha vain kerran, kun toisin tehtynä tuhlataan se tuore joka kerta. Tajusiko kukaan?
Mä oon lopettaja, ja yksinkertaistaja. Ne kyllä sopii tosi hyvin yhteen.
Jes! Ai tällekin on jo nimi 😉 Olen koko 8-henkisen perheemme ainoa Lopettaja.
*myötätuntoa*
Olen ihan selvä lopettaja! Nuorempana kokeilin sinnikkäästi aloittamista, mutta sei ei ollut mun juttu. Lopettaminen on paljon kivempaa. 😀 Minun kohdallani lopettaminen ja yksinkertaistaminen kulkevat käsi kädessä.
Oh, mikä itsetuntemuksen aalto! Olen todellakin lopettaja, ja leivän kohtalosta keskustellaan meidänkin perheessä just noilla rooleilla. Lopettaja voi olla myös jäkittäjä, joka ei kärsi laittaa mitään pois vaikka aihettakin olisi, esim. jos shampoopullossa saattaa olla vielä pari molekyyliä, joita ei kuitenkaan ilman labravehkeitä saa kaavittua ulos, niin sitten se pullo odottaa lopullista loppua.
Mietiskelin hetken mutta mä en ole jäkittäjä. Kun sampoo on tyhjä, se lentää!
Hahaa, minäkin olen lopettaja, mutta en missään nimessä yksinkertaistaja vaan ikuinen runsastaja. Johtuu varmaankin juuri tuosta Rinnan kommentoimasta ilmiöstä – olen siis jäkittäjä-lopettaja. Hirveän vaikea heittää asioita pois, jos niitä voisi sitten ehkä kuitenkin jollakin tapaa vielä hyödyntää. Tavara on vasta sitten kunnolla käytetty loppuun, kun siitä ei kerta kaikkiaan pysty enää jatkojalostamaan mitään. Shampoot laimenee ja laimenee ennen kuin pullon voi heittää pois ja tavarakasoja kertyy. Mulla on esimerkiksi säilössä ohueksi hiutuneita ja haalistuneita trikoovaatteita, koska niistä saa leikkaamalla tosi hyvää matonkudetta. Ja huom, mulla ei käytännössä ole mahdollisuutta kutoa mattoja vielä vuosiin… Näkisittepä tämän työhuoneemme. Sekaan mahtuu vain sivuttain kulkemalla 🙂
Minuakin nauratti suuresti tuo leipävertaus, ihan samaa keskustelua käydään meilläkin jatkuvasti. Mieheni on muuten myös poikkeus tähän sapluunaan, hän on aloittaja-yksinkertaistaja!
Tuolle pitäisi keksiä joku oma nimi, toi jäkittäjä on aika hyvä! Tunnistan kyllä fiiliksen, ja olen siitä yrittänyt opetella pois viime aikoina etenkin vaatteiden osalta. Noista sampoopulloista: itse teen niin, että sitten kun tuotetta ei enää puristamalla tule, sekaan laitetaan vettä ja huuhdellaan loput ulos. Tästä riittää siis yhteen tai ihan maksimissaan kahteen pesukertaan. Sitten pullo roskiin. Mutta työhuonesyndrooma on sama täälläkin. Juuri siksi komeron raivauskin on aloitettu, haluan vihdoinkin kaikki kasat pois työhuoneesta!
Tästä pitää selvästikin tehdä nelikenttä. Lopettaja, jäkittäjä-lopettaja, aloittaja ja mikä on aloittaja-vatine jäkittäjä-lopettajalle?
Aihetta sivuten… Aloin pyöritellä päässäni sellaista asiaa, että minulle on joskus vaikeaa jonkin asian loppuun saattaminen. Joudun oikein pakottamalla pakottamaan tekemään sen loppuun asti. Joskus kuuntelen jonkun keskustelun samalla tietokoneelta ja silloin hokkus pokkus; homma hoituu kuinitsellään.
Ja toisen ilmiön muistan opiskeluajoilta… Siivosin helposti ja motivoituneesti, kun olisi pitänyt lukea tenttiin!
Oliko siinä äänikirjassa näistä. Ja miten kuuntelet sen? Tietokoneen avulla?
Mä kuuntelen audiblella, jolla voi kuunnella sekä koneelta että puhelimesta. Mulla on kirjat puhelimessa, koska teen aina samalla jotain tai olen liikkeellä jonnekin. Tosta jälkimmäisestä sanottiin kirjassa niin, että ”töiden” tekeminen on yksi tyypillimmistä tavoista vältellä töiden tekemistä!
Tämäpä on kiinnostavaa! Olen vahvasti lopettaja ja mieheni myös. Toisaalta rakastan asioiden aloittamista, mutta vasta, kun vanhat on käytetty loppuun. Kahta täysin samanlaista asiaa ei voisi meillä olla samaan aikaan avattuna. Toisaalta saatan käyttää rinnakkain paria erilaista shampoota ja suihkusaippuaa, koska tykkään vaihtelusta ja eri tuoksuista. Kaikki käytetään visusti loppuun kumminkin. Nuorena vanhempien luona eläessä ärsytti jatkuvasti, kun kaikki paikat jääkaapista vessanhyllyihin lojuivat avattuja rinnakkaispakkauksia ja jopa wc-paperi piti vaihtaa uuteen, kun vanhassa oli vielä hiukan… Käytin sitten niitä hylsynnysiä loppuun ja sadattelin.
Olet selkeästi lopettaja, ja vanhempasi aloittajia. Näköjään ei ole peritty ominaisuus, eikä varmaan opittukaan.
Niin, kyllä tuo on tuntunut tulevan aina jostakin ytimestä, kyvyttömyytenä ymmärtää, miten kukaan vaan voi ajatella toisin kuin minä… Herää kysymys, että jos tämä aloittaminen/lopettaminen on synnynnäinen persoonallisuudenpiirre, niin onkohan se yhteydessä laajemmin temperamenttiin, ja jos on, niin millä tavalla? Tätähän itsekin pohdiskelit, mietin vaan, että tuleekohan minimalismihenkisyys jostakin tietystä persoonallisuuden osasta, vai mikä johtaa mihin?