Päätin kirjoittaa aiheesta, joka on pidemmän aikaa häirinnyt minua. Tämä ajatus tulee usein vastaan erilaisten ammattijärjestäjien kommenteissa, mutta nousee myös säännöllisesti esille facebookin Konmari-ryhmässä, jota seurailen sivusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, pitääkö kaikki itseä ilahduttavat kuvat tai muistoesineet olla jatkuvasti esillä omassa kodissa.
Se, että säilyttää kodissaan esineitä joista aidosti tykkää, ei tietenkään ole mikään Marie Kondon omaperäinen ajatus. Hän on vain osannut paketoida tuon idean hyvin. Samasta asiasta on puhuttu varmaan yhtä kauan kuin koteja on raivattu. Sen sijaan on kiinnostava kysymys, mitä niille kaikille ihanille tavaroille sitten pitäisi tehdä. Hyvin usein törmää näkemykseen, että aarteita ei pidä hautoa kaappien perukoilla, vaan ottaa käyttöön ja nauttia niistä. Tai että jos haluaa säästää vaikka vauvan pikkuruiset vaatteet, niin nekin pitäisi sitten laittaa jollain tavalla esille, vaikka kehyksiin. Logiikka menee niin, että jos ne potkuhousut ovat vain laatikossa vintillä, ne eivät ilahduta samassa mittakaavassa, kuin jos ne olisivat seinälle ripustettuina.
Sanon nyt suoraan että karsastan tällaista ajatusta suuresti. Ajatus kehystetyistä vauvanvaatteista meidän olohuoneen seinällä on aivan absurdi! Haluan seinilleni taidetta, en 56-senttisiä bodyja. Tuolla mainitsemallani listalla joku pohti, mitä tehdä omalle ylioppilaskuvalle, pitäisikö se kehystää ja laittaa seinälle vai säästää muuten? Aika moni puhui kehystämisen puolesta, ja kun joku ehdotti että voihan sen laittaa jonnekin laatikkoon säilöön, tuli tiukkaa palautetta että ei noin! Minulla on jossain oma ylioppilaskuva tallessa, mutta siinäpä jälleen kuva jota en todellakaan halua seinälleni. (Ja tähän kohtaan muistutus siitä, että tämä kanta edustaa henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Jokaisella on vapaus ripustaa kotiinsa juuri mitä haluaa, eikä se kuulu muille.)
Vaikka en haluakaan katsella noita muistoesineitä päivittäin, haluan siitä huolimatta ehdottomasti säästää ja säilyttää niitä. Ne ovat tärkeä osa elämänhistoriaani, ja arvelen että myöhemmin myös jälkipolvet arvostavat noita pieniä pisaroita menneisyydestä. Taidan uida kovasti vastavirtaan, kun olen sitä mieltä että nuo ja monet muutkin muistoesineet ilahduttavat olemassaolollaan, vaikka ne ovatkin katseilta piilossa. Tieto siitä että omistan ne, tuo minulle iloa.
En siis tuomitse kenenkään valintoja sen suhteen, mitä haluaa kodissaan pitää esillä. Kritisoin vain sitä, että nykyisin tulee helposti sellainen tunne, että minkään tavaran säästäminen vain säästämisen ilosta, olisi jotenkin epähyväksyttyä. Mutta olen eri mieltä. Säästäminen voi olla perusteltua ja järkevää, eikä tavaroiden arvoa vähennä se, että ne eivät ole päivittäin esillä.
Tässäkin on sävyeroja. Jos säästää esimerkiksi kauniita astioita vuodesta toiseen ottamatta niitä koskaan esille, ja käyttää sen sijaan kolhuisia ja rumia astioita vain noita hienoja säästääkseen, voi olla ihan paikallaan kyseenalaistaa tilanne. Jos kyseessä on selvä käyttöesine, jota säästellään tyhjänpanttina, olen samaa mieltä siitä, että käyttäminen voi hyvinkin olla parempi vaihtoehto. Mutta kun kyse on yksittäisistä muistoesineistä, joita ei ole tarkoituskaan enää koskaan käyttää (vrt. nuo vauvanvaatteet), niiden säilyttäminen muuten vaan on minusta aivan ok. Minusta ei pidä väkisin etsiä tapoja laittaa muistoja seinille, jos se ei tunnu omassa kodissa luontevalta.
Mitä mieltä te olette tästä trendistä? Onko teistä muistotavaroiden säilyttäminen vaikkapa laatikossa vintillä ihan ok?
Mulla on matkamuistolaatikko, joss ei siis ole mitään flamenconukkeja vaan karttoja, kortteja, esitteitä, kuitteja. Pieniä matkapäiväkirjoja myös. Kyllä on kiva välillä katsella kaikkia noita muistoja! Mutta olen myös raivannut laatikkoa ihan huolettomasti. Kaikki mikä ei edes näytä tutulta, on lähtenyt roskiin. Samoin turhat tai haalistuneet kuitit. Silti laatikossa on tavaraa joka matkan muistoksi!
Totta kai on enemmän kuin järkevää käydä välillä muistoja läpi. Jos ei muista, mitä varten jokin on säilytetty, ei säilyttämisessä ole hirveästi järkeä. Mutta muuten olen juuri samaa mieltä, että yksi muistolaatikko esim. matkoilta on täysin ok, eikä niistä pääsylipuista tarvitse askarrella mitään kollaasia.
Säilöminen on ihan jees kun vaan tavaran määrä pysyy kohtuudessa – muutamassa sukupolvessa pari pahvilaatikkoa muistoesineitä per hlö kumuloituu aikamoiseksi tavaravuoreksi. Isoisoisovanhemmista on jäljellä ehkä joku valokuva ja rukinlapa, seuraavasta sukupolvesta kalusto ja kirjoja, sitten tavaramäärä räjähtääkin käsiin.
Minulla on ullakolla laatikollinen muistovaatteita, myös laatikollinen valokuvia ja joku laatikollinen muuta muistotavaraa. Söpöimmät säästetyt vauvanvaatteet toivottavasti näen joskus jonkun sukulaislapsen päällä, muista muistovaatteista jos tytär tai hänen ystävänsä löytävät joskus jotain vitsikästä päällepuettavaa naamiaisiin niin olen tyytyväinen. Muiden muistoesineiden laatikon päälle pitää varmaan kirjoittaa, että sen saa heittää vaikka kokkoon poismenoni jälkeen, esim. tokiolaiskoulun opiskelijakortista tuskin on jälkipolville paljoa iloa.
Ääk, niin ja laatikollinen muistikirjoja, ja ties mitä laatioita olenkaan unohtanut…
Mä olen vähän eri mieltä siitä opiskelijakortista 🙂 Musta on ihanaa löytää juuri tuollaisia muistoja edeltävien sukupolvien arkistoista! Mutta tietenkin rajansa kaikella. En halua vintistäni museota, mutta en myöskään raivata kaikkea pois.
No joo, jos nyt minusta jäisi jälkeen VAIN se opiskelijakortti, mutta kun on kuitenkin miljoona valokuvaa, laatikollinen muistikirjoja, ompelemiani vaatteita ym teoksia, piirroksia jne jne. Olen todella runsaasti esineellisesti säilötty jälkipolville. Luvallani jotain saa myös hävittää 🙂
Olen täysin samaa mieltä kanssasi. En todellakaan halua ylioppilaskuvaani seinälleni, mutta en halua sitä myöskään heittää pois.
Äidilläni on minulle ja sisarukselleni oma valokuvakansio, jossa on kuvia meistä ihan vauvasta eteenpäin. Sitä ei ole tainnut kukaan katsoa useampaan vuoteen, mutta ei sitä kyllä poiskaan heitetä. Muisto jälkipolville, katselenhan itsekin välillä kuvia isovanhenpieni lapsuudesta.
Ei kaikkea voi heittää pois. On mielestäni eri asia säilyttää valokuvia, pieniä muistoja omasta tai lasten lapsuudesta kuin hamstrata kolmekymmentä kenkäparia ja käyttää niistä vaan kahta, koska ei raaski liata muita.
Minä löysin vanhempieni nuoruuskuvia viime kesänä, ja olin aivan innoissani! Mutta olen myös heittänyt edesmenneen sukulaisen valokuvia pois runsain määrin. 80-luvulla otetut lomakuvat, joissa on lähinnä maisemia, eivät tuntuneet säilyttämisen arvoisilta. Sen sijaan sellaiset, joissa oli tuntemiani ihmisiä, säästin. Muistojen säilyttäminen on aina valinta, mutta mielestäni kyseistä valintaa morkataan nykyisin vähän liikaa.
Uin ehdottomasti kanssasi vastavirtaan;) En tiedä olisiko tämä sukupolvikysymys. Olen kolmekymppinen ja jos mietin kaveriporukkaani niin sisustustyylejä on niin monta kuin kaveriakin, mutta yhteistä on se että muutama harkittu kuva on esillä (yhteiskuva miehen kanssa valokuva-automaatissa jääkaapinovessa, ehkä valokuva omista häistä mutta sekin joku muu kuin pönötyskuva valokuvaamossa ja päälle paljon matkustavilla jonkinlainen kuvakollaasi matkoilta, joka vertautuu sommittelussa tauluihin. Niin joo ja portaikoissa valokuvakehyksissä esim. lajitelma perheen mustavalkokuvia.) Ei todellakaan mitään ylioppilaskuvia tai vanhojentanssikuvia. Kun vertaan viisikymppisiin siskoihini tai seitsemänkymppisiin vanhempiini niin jokainen ikinä tuliaiseksi saatu rihkama on esillä ja valokuvia niin ettei laskutilaa ole hyllyillä. Minä ja kaverit nautitaan astioista, siskoni ja vanhempani jemmailevat niitä astiakaapissa joulua varten ja päivittäinen kahvi nautitaan vähän rikkinäisestä 30 vuotta vanhasta lempimukista.
Meillä ei juurikaan ole kuvia esillä, yksi on kehystettynä seinällä, mutta se on ”taidekuva”, siis siitä ei välttämättä edes heti tunnista ihmisiä. Äidilläni taas on hieno portaikon seinä täynnä kaikenlaisia valokuvia suvusta, ja se sopii siihen tilaan. Minä vaan tykkään enemmän tauluista kuin valokuvista meillä kotona.
Olen kyllä samaa mieltä kanssasi, ei kaikkien tarvitse olla esillä. Itse yritän käyttää kritiikkiä sen kanssa että mitä säilytetään. Vaikeaa se välillä on, mutta len koittanut kehittää tässä itseäni…. ja meillä on myös mies erityisesti sellainen että mitään ei saa heittää pois ja sitten noita ”muistoja” on nurkat väärällään.
Edelleen tuota vanhempieni jäämistöä selvittäessä on tullut ongelma vastaan, mitä säilyttää ja mitä ei ? Kun kaikki on säilytetty niin sitä massaa on niin paljon että tulee väsymys…
Hienojakin löytöjä olen tehnyt. esim. vuoden 1940 Helsingin olympialaisten nenäliinan (siis ne olympialaiset joita ei pidetty sodan takia ), se kyllä ajattelin kehystyttää kera äitini voimistelu-uraan liittyvät muistot ja laittaa johonkin esille.
Oli kyllä aika hauska löytää muutamia omia lapsuuden juhlamekkoja vaatteiden seasta, ne oli kyllä pakko minunkin säilyttää…
Mulla on ollut ajatuksena tehdä omille lapsille heidän koulukuvista ja todistuksista ym papereista kullekin omat muistokansiot, mutta se on vaan jäänyt… ehkä sen joskus saan aikaiseksi ?
Muistokansio on hyvä idea, tai ehkä vielä helpommalla pääsee, jos laittaa ne paperisalkkuun tai portfolioon? Säästäisi reijittäminen ym. vaivan.
Juuri tuollaisia erikoisia hienoja muistoja on kiva säästää. Minullakin on isoisän peruina seinällä olympiadiplomi 50-luvulta, ja on myös yksi suksi ja numerolappua yms. Ne on tarkoitus laittaa esille, kunhan keksin sopivan tavan.
Mulle oli aikoinaan kauhistus, kun ex-anoppi alkoi antaa meille nuorelle parille lahjaksi kallisti kehystettyjä valokuvia sukulaisista. Ilmeisesti ajatteli, että meilläkin tulee joka huoneessa olemaan pikku sukulaisalttari. Tasot kamaa täynnä -vibojen lisäksi omasta mielestäni tärkeätkin valokuvat muuttuvat jatkuvasti esillä ollessaan vähän yhdentekeviksi, kun sen sijaan vuoden-parin välein selailtuna (esimerkiksi meillä tyypillisesti joulupyhinä) valokuvat virittävät hienoja nostalgian tunteita ja oikeasti herättävät siihen, mitä kaikkea elämässä on tapahtunut. Itse en myöskään jatkuvasti kaipaa sukulaisia tuijottamaan seiniltäni, varsinkaan jossain makkarissa.
Ihana perinne selata albumeita jouluisin! Meillä luetaan Asterixeja vain jouluisin, mutta valokuvat on loistava idea.