Viime viikolla keräsin valtavan kasan vaatteita pois omasta kaapista toimittaakseni niitä myyntiin ja Fidalle. Mutta tällä kertaa prosessi oli vaikeampi kuin aiemmin. Se johtui siitä, että kaivelin kaappejani syvemmältä kuin aiemmin.
Edellisillä kerroilla olen laittanut kirppikselle vain sellaisia vaatteita, jotka ovat olleet jotenkin helppoja ja itsestäänselviä. Sellaisia, mistä luopuminen ei ole tuntunut erityisen pahalta millään mittarilla. Olen kuitenkin aiemmin jättänyt käymättä läpi sellaisia vanhoja vaatteita, joita olen epämääräisesti ajatellut ehkä pitäväni joskus. Tällä kertaa päätin, että nyt on aika käydä KAIKKI kerrostumat läpi. Ihan kaikki. Ja se olikin yllättävän vaikeaa.
Kuinka vanhasta elämästä luovutaan
Löysin vaatteita, jotka olen hankkinut itselleni yli 10 vuotta sitten. Elin silloin hyvin erilaista elämää kuin nyt: asuin ulkomailla, minulla ei ollut lapsia, kävin monta kertaa viikossa ulkona syömässä, harrastin aktiivisesti liikuntaa, matkustelin paljon ja totta kai olin myös tuon yli 10 vuotta nuorempi. Vaatteet sopivat silloiselle minälleni sekä koon että käyttötarkoituksen puolesta. Mutta hyvin pian muutin takaisin Suomeen, sain ensimmäisen lapsen ja koko elämä muuttui ihan erilaiseksi kuin se vain vähän aiemmin oli ollut. Nuo vaatteet jäivät laatikoiden pohjalle ”odottamaan” – mitä, siitä en ole ihan varma. Ehkä sitä, että kroppani ja koko elämäni palaisi joskus samaan tilanteeseen, missä olin ollut aiemmin. Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, voin tietysti helposti tajuta että tuo odotus oli vailla realismia. Ei minusta tule parikymppistä dinkkua enää ikinä. Mutta siitä ajatuksesta on ollut yllättävän hankalaa luopua.
Tällä lailla laitetaan kengät yhteen, jotteivät parit kadota toisiaan lajittelussa.
Olen säästänyt noita vaatteita siksi, että ne ovat edustaneet niin ihanaa elämänjaksoa. En ole halunnut luopua niistä, koska olen ajatellut että samalla luopuisin mahdollisuudesta saada enää koskaan samanlaista elämää. Raatorehellisesti tunnustan, että olen haikaillut myös sitä, miltä näytin tuolloin. Vaatteista luopuminen on tuntunut siltä, että samalla luovun myös mahdollisuudesta päästä ikinä eroon niistä viimeisestä viidestä kilosta, jotka lapsien jälkeen asettuivat vyötärölle. Lyhyesti sanottuna nuo vanhat vaatteet ovat edustaneet sitä identiteettiä, joka minulla oli 10 vuotta sitten. Nyt olen tietysti ihan eri ihminen, ja identiteettikin on muuttunut. Mutta muistan edelleen elävästi, millaista oli olla aiemmin, ja siitä vanhasta minästä on ollut vaikeaa päästää irti.
Helpommin sanottu kuin tehty
Jotakin loksahti viime viikolla uuteen asentoon. Kaivoin esiin kaikki vanhoista ajoista muistuttavat vaatteet. Ne olivat priimassa kunnossa, sillä enhän aikanaan ehtinyt pitää niitä kuin muutaman kerran, jos sitäkään. Hypistelin niitä yhtä suuren haikeuden ja turhautumisen vallassa. Haikeus siitä, miten ihania ne olivat, miten muistin tarkalleen, mistä olin ne ostanut ja missä olin niitä pitänyt. Turhautuneena siihen, että ne olivat lojuneet vuosikausia käyttökelvottomina, kaapin tukkeena ja kaikenlaisia epämiellyttäviä tunnetiloja aiheuttaen. Sitten kokosin itseni, silitin vaatteet ja pakkasin ne kierrätyskassiin. Säästin yhden ainoan mekon, joka vain oli liian ihana poistettavaksi. Päätin, että jätän sen lapsilleni perinnöksi.
Kuljetin vaatteet vaatepuilla, jotta ne eivät rypistyisi matkalla.
On hirveän helppoa antaa ohjeita vaatteiden karsimiseksi: Tuottaako se iloa? Jos ei, pois vain! Oletko käyttänyt sitä muutamaan vuoteen? Jos ei, pois pois! Entä mahtuuko se päälle? No ei, joten poistoon menee! Teoriassa siis näin. Käytännössä näiden neuvojen toteuttaminen voi olla huomattavan hankalaa. Vaate on osa identiteettiä, ja siitä luopuminen ei noin vain käykään. Olen mielestäni aika hyvä raivaamaan tarpeetonta kodistani, kirjoitinhan aiheesta jopa kirjankin. Ja siitä huolimatta ehdin lykätä tätä poistoprojektia monta vuotta. Uskokaa kun sanon, että tiedän miltä luopumisen tuska tuntuu.
Yleensä moni sanoo tällaisen raivauksen tehtyään, että tulipas kevyt ja hyvä olo. Mutta aina ei käy niin. Rationaalisesti ajatellen oli jo korkea aika laittaa nuo vaatteet kirppikselle, mutta en tunne vieläkään mitään suurta keventymisen ja vapautumisen tunnetta. Tunnen edelleen haikeutta ja turhautumista, joskin huomattavasti lievemmin kuin ennen. Toisaalta olen jo päättänyt, että voin ostaa myös uusia vaatteita itselleni tulevalla matkallani, sillä kaappiin on tullut konkreettisesti lisää tilaa. Tämä ajatus on ollut psykologisesti tärkeä. Selitän itselleni, että kun laitoin nuo kaikki vanhan elämän vaatteet pois, voin hyvällä omallatunnolla hankkia uusia, juuri tähän elämäääni sopivia ihania vaatteita. Se on tehnyt luopumisesta helpompaa.
Tavarataitojen soveltaminen ei ole aina helppoa. Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Mistä on ollut vaikea luopua? Miten ratkaisitte ongelman?
Itselleni on ollut kummallisen vaikeaa hyväksyä se, etten ole mikään innokas käsityöihminen. Olen kyllä kokeillut tehdä kaikkea koruista villasukkiin, mutta en minä nyt mitenkään erityisen innostunut siitä ole, vaikka jotenkin olen sen joskus rakentanut identiteettini sisälle. (perheessä ja suvussa on paljon käsityöihmisiä…sieltäköhän se on sitten tullut) Nyt olen sitten tämän oivalluksen myötä alkanut lahjoittaa askartelu- ja käsityötarvikkeita sellaisille, jotka niitä käyttävät. Yhtenä päivänä vaan tuli joku oivallus, että en ole koruaskartelija (isohko määrä helmiä löysi uuden kodin) enkä paperiaskartelija (paperit, leimasimet ja muu härpäke lähti kiertoon kierrätyskeskuksen kautta) joten pystyin luopumaan niihin liittyvistä tavaroista.
Olen tehnyt aktiivisesti raivaamista tasaisen varmalla mutta hitaalla tahdilla ja lähinnä keskittynyt estämään uuden tavaran kulkeutumisen kotiini. En ole minimalisti, mutta myöskään kaapit eivät pursuile. Vaikeinta on ollut poistaa tavaroita, jotka jollain tavalla edustavat jotain omaa ”ihannetta” jollainen haluaisi olla. Nämä harrastustarvikkeet on minulle usein juuri sellaisia. Mielikuvissani kun olen todella aktiivinen ja kätevä muija, vaikka oikeasti minulla on vaan pari harrastusta, joista oikeasti pidän ja joita teen. 😁
Tämä aihe tosiaan laajentuu myös muualle kuin vaatteisiin. Ajattelin tehdä aiheesta podcastin lähiaikoina. Tunnistan tuon ihanteista luopumisen myös. Joskus taas kyse on totutuista tavoista. Minäkin ostin kynttilöitä vuosikausia, kunnes havahduin siihen etten oikeasti tykännyt poltella kynttilöitä. Sitten lakkasin ostamasta niitä, mutta edelleen kynttilöitä löytyy varastoista varmasti lopuksi ikää.
Haha, allekirjoitan tuon kynttilähamstrauksen myös. 😄 Yllättävän montaa tuikkukuppia olen myös kuvitellut tarvitsevani… molemmat jää nykyään kauppaan.
Huh, osui ja upposi! Tuntuu pahalta tarkastella tavaroita, jotka on hankkinut (isolla rahalla) luomaan identiteettiä, joka ei sitten ehkä kuitenkaan ollut oma. Kuinka rankkaa on ollut luopua korkokengistä, kun on vain tajunnut ettei niitä koskaan käytä, koska matalakorkoisilla/lättäpohjilla on paljon miellyttävämpi kulkea ja juhlia. Tai ne tietyn tyylisuunnan vaatteet, jotka piti hankkia koska ”kaikilla tämän alagenren ihmisillä on tällainen tyyli” (ja tietenkin siihen käy vain tietyn merkkiset vaatteet)…kuitenkin todetakseen, että ei ollut mun juttu tai ainakin ne vaatteet oli huonolaatuisia ja epämukavia.
Ja ne vaatteet joihin ei enää mahdu..mitä ihmettä niiden kanssa tekisi? Sitä haluaa uskoa, että pystyy ne muutamat hassut kilot tiputtamaan, koska muutenhan (vaatteista luopumalla) antaisi itselleen luvan pitää tämän painon. Että jos nyt laitankin vaatteet eteenpäin, hyväksyn tasaisesti, vuosi toisensa perään, kertyvän massan. Ihan kuin ne vaatteet siellä kaapissa muistuttaisivat terveellisistä ruokavalinnoista…joo just.
Sitä luulisi, että aikuisena tietäisi jo mitä käyttää ja mitä ei, mutta ei se ole niin. Tyyli kehittyy jatkuvasti, elämäntilanteiden mukana ja niinpä pitää kai luopua ajatuksesta, että olisi koskaan valmis.
Juuri tuo sama ajatus painosta on ollut myös minulla. Eikä varmana olla ainoita. Ajattelin juuri samoin, että ne liian pienet vaatteet ovat siellä motivoimassa elämänmuutokseen, ja jos niistä luovun, mahdollisuus palata vanhoihin mittoihin on ikuisesti menetetty. Ihmeellinen ajatusvirhe, mutta veikkaan että varsin yleinen!
Saman asian kanssa olen pähkäillyt monet kerrat kun olen käynyt vaatekaappiani läpi. Kaapissa edelleen muutama ”entisen elämän” vaatteita, tosin enää vain ne mieleisimmät. Nahkatakki ei kylläkään mahdu kiinni, ja bleiseri ehkä vähän ajastaan jäänyt, mutta varalla odottamassa työnhakua. Siitä tuli aina jotenkin itsevarma olo. Paino lähes samoissa lukemissa kuin vuosikymmen ja kolme lasta aiemmin, mutta kroppa ei ole enää samaa mallia kuin silloin.
Esikoinen ilmoitti jo tietäväisenä ettei halua minun vanhoja vaatteita eli mitähän lie odottavat… 😉
Mielestäni ei kannata ”rangaista” itseään vaatteilla, jotka eivät enää ole kurantteja. Ajastaan jäänyt bleiseri voi tehdä epävarman olon työhaastattelussa!
Noh, tunnustan että jätin yhden bleiserin joka ei ehkä ihan yletä kiinni… mutta saattaahan tilanne muuttua. Kuten huomaat, täydelliseen suoritukseen on vaikea päästä 😀 Se on muuten kumma, että vartalon malli muuttuu vaikka paino olisi sama. Olen huomannut saman ilmiön.
Mulla on sellainen tilanne, että joitakin vuosia sitten sairastuin krooniseen sairauteen, jonka takia toimintakykyni on alentunut niin etten ole voinut käydä töissä ja muutkin aktiviteetit olen joutunut jättämään vähemmälle. Noh, tuolta ihanalta ajalta ennen sairastumista on jäänyt hurjasti vaatteita, joita en nykyisessä elämäntilanteessa ehdi millään kaikkia käyttämään, kun päivät joudun enimmäkseen notkumaan kotona. Vaatteet ovat siis kooltaan sopivia ja sellaisia, joista tykkään. Olen toki tehnyt kaappisiivouksen ja poistin sellaiset vaatteet, jotka eivät imartele vartalotyyppiäni tai jotka vaativat ihmevirityksiä, jotta niitä voisi käyttää (kutsun viritelmävaatteiksi, jos vaativat hakaneulaa, nykimistä asentoa vaihdettaessa tms) sekä tietty nuhjaantuneet. Silti tosiasia on se, että käytän ehkä kolmasosaa vaatteistani ja niitäkin harvakseltaan. Mutta, jos laittaisin noita käyttämättömiä/vähän käytettyjä pois, niin se tuntuisi samalta kuin luopuisi toivosta päästä jälleen takaisin aktiiviseen elämään. (Sairauteeni ei siis ole olemassa vielä toimivaa hoitokeinoa). Puolustelen lisäksi vaatteiden säilyttämistä sillä, että ne mahtuvat niille varattuihin kaappeihin eikä esim.henkarissa roikkuvien vaatteiden käyttöön ottaminen vaadi urheilusuoritusta. Toki yritän olla nyt tiukkana etten sitä vaatetta nyt sitten haali lisää ja edelleen käyn vaatevarastoni läpi aika ajoin. Hullunkuristahan tässä tilanteessa on se, että ne kotivaatteet, joita tulee nyt paljon käytettyä, eivät ole monikaan erityisen lemppareita ulkonäöllisesti, eli tykkään vaatteistani, joita en pääse käyttämään ja laahustan päivät vaatteissa, joista en erityisemmin tykkää tai ovat jo kulahtaneita. Pitäisikö sitä ruveta satsaamaan kotivaatteisiin?
Suosittelen lämpimästi kotivaatteisiin satsaamista! Ymmärrän täysin, miksi haluat pitää vanhoista vaatteista edelleen kiinni. Mutta eikö olisi kiva jos olisi myös kauniita kotivaatteita? Minulla on samanlainen projekti käynnissä, haluan vähitellen uudistaa kotipuvuston sellaiseksi, ettei siinä hävetä avata ovea, vaikka olisikin rennot ja mukavat vaatteet.
Muistan, kun olin kerran ystävättäreni kansa vaatekaupoissa pyörimässä, niin hän tokaisi tuohtuneena, ettei viitsi edes hankkia vapaa-ajan vaatteita, koska hänellä ei yksinkertaisesti ole vapaa-aikaa 😁
Niin samanlaisia ajatuksia. Juuri tuo vaatteisiin mahtuminen vielä joskus. En vieläkään poistanut vaatteita. Ne ovat näkymättömissä, korkealla, että en niitä näe, mutta tiedän kyllä ( ei auta huijata itseään) . En tiedä kuinka monta vaatetta käyttäisin .jos niihin mahtuisi?
Joukossa on jollekin ideaaliminälle ostettuja tunika- mekkoja, joita en käytä, vaikka näyttäisivät kivalta. Sitten muutamia rumia paitoja, aivan väärän värisiä. En tajua , missä mielentilassa olen ne ostanut!
Nyt ne ovat kotipaitoina. Joka päivä ruma paita päällä kotona. Loppuun haluaisin kuluttaa, mutta ottaa päähän .
Ehkä seuraavaksi satsaan siihen, että kotipaidat olisivat ihania! Vaatekaappini on mennyt vaan huonompaam suuntaan. Huoh ja huoh!