Aihearkisto: Kriittinen kuluttaja

Sisältöä mainonnan ehdoilla

Julkaistu , kirjoittanut
22

Joskus ammoisina aikoina (sanotaanko vaikka noin 10-15 vuotta sitten) blogit olivat itseilmaisun kanavia. Ihmiset kirjoittivat aiheista, jotka heitä aidosti kiinnostivat, ja tekstejä lukiessa tuntui siltä, että pääsi lukemaan toisen ihmisen aitoja mielipiteitä ja näkemyksiä. Se oli minusta äärettömän kiehtovaa. Valitettavasti tällaisiin blogeihin törmää enää harvoin. Nykyisin etenkin suosituimmat blogit ovat käytännössä muuttuneet markkinointikanaviksi, joissa oman elämän oivallukset on valjastettu kaupallisiin tarkoituksiin. Ymmärrän, että bloggaajalle tämä on elinkeino, mutta lukijana ole usein pettynyt. En ole kovin kiinnostunut mainoksista, olisin enemmän kiinnostunut oikeasta elämästä.

Jos blogitekstin kärjessä on ilmoitus kaupallisesta yhteistyöstä, tiedän jo ennalta, että mitään erityisen kiinnostavaa ei ole tiedossa. Kaava on aina sama: ensin kirjoitellaan jotain näennäishenkilökohtaista ja lopussa kerrotaan, mitä pitäisi ostaa. Tarjolla on kaikenlaista lastenvaatteista, käsirasvoista ja astioista aina vakuutuksiin ja äänikirjapalveluihin. Välillä on helppo huomata, millä firmalla on kampanja käynnissä, kun samaa tuotetta tai palvelua kaupataan yhtä aikaa monessa blogissa. Lukija voi halutessaan vertailla, millaisiin oheisteksteihin tuote on eri blogeissa paketoitu.

Ehkä minua lukijana ärsyttää tässä eniten juuri tuo kaupallisuuden ja henkilökohtaisuuden epämukava liitto. Koska lukijana tiedän, että tekstit on sorvattu kaupallisen yhteistyön tähden, on selvää, että kimmoke kirjoittamiseen ei ole lähtenyt kirjoittajasta itsestään, vaan ulkopuolelta. Kirjoittaja on miettinyt, mistä kulmasta omaa elämää voisi nyt lähestyä, jotta saisi mainokseen henkilökohtaisuuden tuntua. Tämän hän on tehnyt, koska postauksesta maksetaan. Lopputulos on hyvin usein kömpelö. Jokin tuntuu aina päälleliimatulta, joko tuote tai se teksti.

En ole kategorisesti blogimarkkinointia vastaan. Esimerkiksi monet kosmetiikkablogit ovat kivoja, koska niissä markkinointi on markkinointia ja muut jutut ovat erikseen. Minusta on ihan ok, että bloggaaja on saanut joltain yritykseltä tuotteita testiin, joista hän sitten kirjoittaa oman näkemyksensä. Luen näitä juttuja kiinnostuneena ja saan niistä tietoa, jota käytän myöhemmin ostopäätösten yhteydessä. Minusta on miellyttävää, että vartalovoiteesta kertovaa juttua ei ole kuorrutettu pinnallisella pohdinnalla elämänlaadusta ja pehmeän ihon osuudesta siihen. Sen sijaan kerrotaan, että tällainen tuubi, tuoksuu tältä, sisältää näitä aineita ja maksaa tämän verran.

Kuten tiedätte, Arkijärki-blogissa on todella vähän markkinointia. Tämä on ollut tietoinen päätös. Jossain vaiheessa harkitsin blogin kaupallistamista, mutta se juna taisi mennä jo. Olen varmaan missannut mukavan kokoisen sivutienestin tällä valinnalla, mutta toisaalta minun ei missään vaiheessa ole tarvinnut miettiä, miten tuottaisin omasta elämästäni sisältöä. Olen lukenut, kuinka lifestyle-bloggaajat kokevat paineita siitä, miten kaikesta kauniista on otettava kuva, jotta sitä voisi käyttää myöhemmin. Miten jokaisen elämäntapahtuman yhteydessä on pohdittava, millaisesta näkökulmasta siitä saisi tekstin blogiin. Minulla on ollut vapaus kirjoittaa ainoastaan silloin, kun päähäni on pälkähtänyt ajatus, josta on helposti kehittynyt teksti. Saan julkaista juuri niin kökköjä kuvia kuin haluan, enkä kärsi minkäänlaisia paineita siitä, että niiden pitäisi olla kauniimpia.

Olen miettinyt viime aikoina paljon kuluttamista. Oma epätieteellinen johtopäätökseni on, että blogisisältöihin ujutettu markkinointi on lisääntynyt paljon siksi, että tässä nykyrunsaudessa todellisia tarpeita on kovin vähän. Tavaroihin ja tuotteisiin on yritettävä saada hohtoa somevaikuttajien avulla, sillä se käsirasva, aamiaiskulho, äänikirjapalvelu tai kotivakuutus on oikeasti ihan samanlainen, kuin ne kaikki muutkin vastaavat. Oletettavasti strategia toimii, koska blogimarkkinointia näkee niin paljon. Huomaan silti itsessäni vastarintaa. Jos lehdissä jätän mainossivut vähäiselle huomiolle, sama näkyy tavassani lukea blogeja. Kaupalliset yhteistyöt eivät kiinnosta, sillä en koe saavani niihin liittyvistä teksteistä mitään, joten korkeintaan silmäilen sieltä täältä, mutta usein jätän kokonaan lukematta. Sen sijaan niitä rehellisiä kosmetiikkamainoksia luen edelleen, jos tuote kiinnostaa. Pidän siitä, että näen heti mitä minulle aiotaan mainostaa.

Mitä mieltä te olette blogimarkkinoinnista? Positiivista, negatiivista, neutraalia? Kaipaako kukaan muu sellaista luettavaa, jossa ei jatkuvasti törmäisi mainoksiin?

Kaikki kestokassini (ja niitä riittää)

Julkaistu , kirjoittanut
11

Oletteko huomanneet tällaista ilmiötä: kun muovista on tullut mörkö, niin sanottujen kestokassien määrä kodissa on suorastaan räjähtänyt. Näin on käynyt ainakin meillä. Kaupoissa tavalliset muovikassit ovat nykyisin useimmiten maksullisia, mutta vaihtoehdoksi tarjotaan näitä kestokasseja. Nekin ovat muovia, mutta vain huomattavasti paksumpaa ja kestävämpää muovia. Olen joskus miettinyt, että mikä lienee tuollaisen kestokassin ympäristökuorma verrattuna tavalliseen muovikassiin? Tuskin pienempi ainakaan.

Sitten jos yritys haluaa vaikuttaa oikein ekologiselta ja luonnonmukaiselta, se tarjoaa asiakkailleen puuvillakasseja, yrityksen logolla varustettuna tietenkin. Joistakin tällaisista kasseista on tullut suorastaan muodikkaita, kuten vaikka Marimekon kangaskassista, jossa on yrityksen logo mustalla printattuna. Samaan pyrki myös Stockmann uusilla värikoodatuilla kasseillaan, vaikka suunnitelma ei mennytkään ihan nappiin. YLE kuitenkin kertoo tuoreessa uutisessaan, että kangaskassin ympäristöjalanjälki on paperikassiin verrattuna valtava. Valveutuneimmat yritykset ovatkin ilmeisesti siirtymässä puuvillakasseista paperikasseihin, vaikka puuvillakassit pitävät pintansa edelleen.

Tässä vain ne, jotka eivät nyt ole aktiivisessa käytössä.

Sekä muovisissa kestokasseissa että puuvillakasseissa on se ongelma, että niiden ekologisuus on lopulta kiinni siitä, kuinka monta kertaa niitä käytetään. Tavalliset paperikassit sekä muovikassit tulevat ainakin meillä käytetyksi uudestaan väistämättä roskapusseina ja papereiden ja pahvien kierrätyksessä. Kaupan muovikasseille on muutakin käyttöä esim. uimahallireissuissa, matkalaukkujen pakkaamisessa ja niin edelleen. Mutta miten käy kestokassien? Sellaisen ostaa usein optimistisesti kaupassa, mutta muistaako sitä sitten ottaa aina mukaan?

Siivosin vastikään komeroa, ja samassa yhteydessä löysin käsittämättömän määrän kasseja: kestokasseja, kuitukasseja sekä puuvillakasseja. Meillä on niin paljon erilaisia kasseja, että en voi kuvitella tilannetta, jossa ne loppuisivat kesken. Taittelin käyttöä odottamaan 10 kestokassia; kolme ikealaista, kaksi Lidlistä sekä viisi pienempää sekalaista. Näiden lisäksi isoja kestokasseja on auton takakontissa kauppakasseina, sekä muutama on aktiivisessa säilytyskäytössä vintillä. Kuitukasseja on kymmeniä, niitä on vuosien saatossa kertynyt puolison työpaikalta. Kaikki ovat yksivärisiä, siistejä ja erittäin käyttökelpoisia. Perinteisiä puuvillakasseja löysin tyhjinä 6kpl, saman verran on käytössä ja jos oikein alkaisin etsiä, niitä löytyisi varmaan lisääkin. Osa puuvillakasseista on käyttämättömiä, osa taas ollut käytössä parikymmentä vuotta. Löysin jopa sellaisen himotun Marimekon kassin, en tiedä mistä se on meille tullut. Aloin miettiä, kannattaisikohan se myydä?

Kaikissa näissä kasseissa on se yhteinen tekijä, että ne ovat ekologisia vain, jos niitä käytetään monta vuotta. Ylen jutussa haastateltu kassiyrittäjä vierittää vastuun ekologisuudesta loppukäyttäjälle, mutta se on aivan epäreilua. Näistäkin puuvillakasseista valtaosa on tullut meille kylkiäisenä tai ties mistä, sillä tiedän etten ole yhtäkään niistä ostanut. Yritys on tavallaan tehnyt valinnan puolestani – tässäpä sinulle ”ekologinen” kassi, käytä sitä! No ihan kiva, mutta en ehdi käyttää viittätoista kassia aktiivisesti. Noista muovisista kestokasseista iso osa on ostettu itse. Ikean ja Lidlin kassit ainakin, ja muutama muukin. Jokunen pienempi on silti niistäkin tullut ostosten mukana ilmaiseksi.

Yhtä kaikki tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että ainakin osittain muovikassien välttely on johtanut ojasta allikkoon, niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. En kykene heittämään kasseja roskiin, sillä a) kestävä kassi, ei ole järkeä luopua sellaisesta ja b) sittenhän sitä vasta ympäristörikollinen onkin. Sivusilmällä olen seurannut, että en ole tämän ongelman kanssa yksin. Moni muukin tuntuu omistavan kestokasseja paljon enemmän, kuin olisi tarpeen.

Miten teillä on? Onko kasseja liikaa? Mitä te niille teette?

PS. Kuvien lataaminen tökkii, joten tsekatkaa ne instasta, @arkijarki

Kannattaako korjata vai ostaa uusi?

Julkaistu , kirjoittanut
4

Minulla on ihanan mukavat ja lämpimät lampaankarvatossut, joissa hiippailen usein kotona. Olen saanut ne lahjaksi vuosia sitten, ja kylmänä vuodenaikana ne ovat runsaasti käytössä. Kesäisin ne ovat tosin liian kuumat, joten noin puolet vuodesta ne ovat säilössä odottamassa viileämpiä aikoja.

Kulutus on ilmeisesti ollut kovaa, koskapa huomasin tänä syksynä, että toiseen tossuista oli tullut kaksi reikää. Kantapää oli auennut sauman kohdalta, ja pikkuvarvas oli alkanut pilkistää tossun läpi. Tossuja olisi voinut käyttää näinkin, sillä nuo pienet virheet eivät haitanneet käytössä mitenkään, mutta minua rikkinäisyys vähän häiritsi. Niinpä päätin viedä tossut suutariin, arvelin että ne saisi helposti kuntoon.

Suutarini tarkasteli tossuja, ja sanoi että kantapää voidaan ommella uudestaan kiinni, ja tossun reunaan laittaa paikka, joka kuitenkin jäisi vähän näkyviin. Sitten hän pahoitteli kovasti sitä, että tämä kaikki kyllä maksaisi 20 euroa. Minä taas olin valmis tekemään kaupat saman tien. Jätin tossut suutarille, joka lupasi homman hoitaa, mutta hän edelleen jatkoi pahoitteluja siitä, että korjaus on niin kallis. Ymmärsin asia niin, että suutarin mielestä vähän liian kallis suhteessa tossujen hintaan. Että samalla hinnalla saisi jo melkein uudet. Todella pikaisen haun perusteella uudet tossut maksaisivatkin 20-40 euroa.

Mutta päätin etten halua uusia tossuja, vaan paikan vanhoihin tossuihin. 20 euroa ei ehkä lopulta ole kovin iso summa siitä, että tossut pysyvät toivottavasti nyt käytössä vielä monta vuotta. Toivoisin silti, ettei ammattilainen pyytelisi hintojaan anteeksi. Ymmärrän, että maksamastani kahdestakympistä menee melkein 5€ veroa valtiolle, ja lisäksi vielä eläke- ja muita kuluja. Jos asiakkaaksi tulee joku, joka haluaa mieluummin palvelua kuin uuden tavaran, niin eikö se ole hyvä vaan? Tietysti täytyy antaa arvoa myös sille, ettei suutari ainakaan yrittänyt huijata minua.

Tämä lienee silti nykyisin asia, johon täytyy varautua. Vanhan korjaaminen voi olla paljon kalliimpaa, kuin uuden hankkiminen. Jos haluaa ostaa vähemmän, täytyy varata budjettia myös vanhojen tavaroiden korjaamiseen. Täytyy etukäteen tehdä se valinta, että maksan mieluummin vanhasta kuin uudesta. Tämä on sellainen mentaalinen muutos, joka ei välttämättä ole ihan yksinkertaista tehdä. Olemmehan tottuneet siihen, että monissa asioissa uusi on aina parempi.

Näin siisti ja huomaamaton paikka.

Osallistutko sinäkin pienen piirin ryhtiliikkeeseen?

Julkaistu , kirjoittanut
32

Parin päivän sisällä olen lukenut kaksi erittäin kiinnostavaa vaateuutista: YLE uutisoi, että ostamme vaatteita enemmän kuin vuosiin, mutta halvemmalla. Hesari taas kertoi maanantaina 18.2. että pikamuoti kasvattaa vaatealan ilmastokuormaa. (Hesarin juttua ei tätä kirjoittaessa ollut vielä netissä luettavana.) Molempien juttujen pääpointti on kuitenkin sama: ostamme paljon vaatteita, käytämme niitä vain vähän aikaa ja sitten ne heitetään pois. Tästä seuraa, että pikamuodin ilmastokuorma on jopa pahempi kuin lentämisen, eikä touhussa ole muutenkaa liiemmin järkeä.

Halvat kengät
Nämä lenkkarit maksoivat pari kymppiä. Ne kestivät aktiivista käyttöä noin yhden kesän. Huono ostos, sanoisin.

Aloin miettiä, että taidan elellä ainakin täällä blogissa jossain tiivisseinäisessä kuplassa. Olen reivannut omaa toimintaani juuri päinvastaiseen suuntaan kuin noissa uutisissa kerrotaan, ja kun luen kommentteja, en voi olla ajattelematta, että moni muu tekee aivan samoin. Arkijärkiblogin lukijakunta vaikuttaa tiedostavalta joukolta, jota kiinnostaa vaatteen laatu ja käyttöikä. Mutta toisaalta minulla ei ole syytä epäillä YLEn uutisen tietoja ja tilastoja. Jutussa todetaankin näin:

Somekeskustelu ja kampanjat eivät näy myyntitilastoissa. Osta harvoin ja laatua -kampanjointi on jäänyt jäänyt pienten piirien ryhtiliikkeeksi.

Ilmeisesti tämä blogi lukijoineen edustaa juuri tätä pienen piirin ryhtiliikettä.

Laatu vai hinta?

Toinen vaihtoehto on, että moni sanoo esimerkiksi panostavansa laatuun, mutta käytännössä hinta ratkaisee. Suomalaiset ostavat eniten vaatteita Prismasta, Citymarketista ja Tokmannilta, sekä H&M:lta ja Zalandosta. Viimeisessä hinta- ja laatuhaitari on laaja, mutta nuo neljä ensimmäistä ovat nimenomaan edullisia kauppapaikkoja.

Oma kokemukseni on se, että Prisman ja Citymarketin laatu on huonoa. Halpaa toki, mutta huonoa. Itselleni en ole vaatteita sieltä ostanut, mutta lapsille kyllä. Ne ainoat legginssit, jotka Prismasta kerran ostin, olivat kenties surkeimmat pöksyt jotka olen ikinä hankkinut. Kangas oli niin ohutta, että housut repesivät polvesta heti ensimmäisellä käyttökerralla. Citymarketin luomupuuvillasukat muuttuivat ensimmäisessä pesussa reikäisiksi. Molemmat vaatteet olivat siis ko. kauppojen omia merkkejä, ja hinta sen mukainen. Cittarista ostetut Reiman kurahousut ovat kyllä kestäneet aivan yhtä hyvin kuin merkin omasta liikkeestä ostetut.

Jos nämä kokemukset pitäisi tiivistää, sanoisin että marketista saa halpaa ja huonoa. Usein kuulee, että monilla ei ole varaa ostaa laadukasta, mutta ensimmäisellä käyttökerralla hajoava vaate se vasta kalliiksi tuleekin. Tällainen laatu selittää suoraan sitä, miksi vaatteita heitetään pois niin valtavia määriä, tai miksi yksittäistä vaatetta käytetään nykyisin vain muutama kerta verrattuna aikaisempaa. Eihän niitä voi pitää, kun ne hajoavat päälle. Ja kyllä kyllä, saattaa sieltä joskus jonkun löydönkin tehdä. Mutta jos hinta on hirveän halpa, jostain on tingitty väistämättä. Minun kokemukseni mukaan se on usein kankaan laadusta.

Laadukas käsilaukku
Laadukas käsilaukku ostettu vuonna 2008, jatkuvassa käytössä siitä lähtien ja jatkuvassa käytössä edelleen. Hyvä ostos.

Entäs sitten H&M?

Helsingin Sanomat kirjoittaa, että H&M:lla on kunnianhimoinen tavoite muuntaa tuotantoketjunsa ilmastopositiiviseksi vuoteen 2040 mennessä. Tämä tapahtuisi yrityksen mukaan uusiutuvaan energiaan siirtymällä ja mm. hiilinieluhankkeita rahoittamalla. Mutta:

Vaatteiden tuotannon vähentämistä, materiaalien uusiokäyttöä tai uudenlaisia kuituja H&M ei ilmastotavoitteissaan mainitse.

Tämä vahvistaa sitä näkemystä, joka minulla on H&M:n vaatekeräyksistä ollut jo pidempään. Yritys ei tosissaan ole kiinnostunut kierrätyksestä, vaan vaatekeräykset ovat sille vain kätevä keino saada kuluttajat kauppaan tekemään lisää ostoksia alekupongin avittamina. Ei ole nähtävissä, että H&M vähentäisi tuotantoaan tai pyrkisi tekemään laadukkaampia vaatteita joita myytäisiin kalliimmalla ja vähemmän. Firman toimintalogiikka perustuu massamyyntiin ja siihen, että ostaisimme jatkuvasti uutta vanhojen tilalle.

Laatu maksaa – mutta kestää

Suomalainen on säästäväinen ja vaatteen halpuus lienee monille arvo sinänsä. Mutta haluaisin haastaa tätä ajattelua. Rinna Saramäki juuri sanoi, halvalla kannattaa ostaa vain yksinkertaisia vaatteita. Halpa ja monimutkainen johtaa auttamatta huonoon laatuun. Niinpä esimerkiksi kunnon talvitakista kannattaa mielestäni maksaa niin paljon, kuin vain oma budjetti antaa periksi.

Minulla on aktiivisessa käytössä vuonna 2008 ostettu villakangastakki, jonka hintaa en enää muista, paitsi että kallis se oli. Olen kerran käyttänyt takkia ompelijalla, jolloin taskujen saumoja vahvistettiin. Muuten takki on edelleen siisti, toimiva ja tyylikäs. Aion käyttää sitä vielä vuosia. Käyttöä on kertynyt varmasti liki 1000 kertaa, eikä loppua näy. Takin hinta oli uutena monta sataa euroa, mutta yhdelle käyttökerralle ei ole jäänyt kovin korkeaa hintaa.

Ei ole synti ostaa kallis vaate, jos sen käytöstä nauttii vuosikausia. Suurempi paha on ostaa halpa vaate, jota ei ole tarkoituskaan käyttää kuin muutaman kerran. Eikä sellaisen vaatteen ”kierrättäminen” eli lahjoittaminen johonkin hyväntekeväisyyskeräykseen ole mikään lieventävä asianhaara. Nuo järjestöt hukkuvat jo nyt huonolaatuiseen pikamuotiin, jota kukaan ei halua.

Haluatko siis tehdä ilmastoteon? Rupea vaatteiden ostolakkoon, vertaistukea saa vaikka täältä blogista kerran kuussa! Minusta on kiva kuulua pienen piirin ryhtiliikkeeseen. Vielä hauskempaa olisi, jos tämä olisi ison piirin ryhtiliike, joten liity sinäkin edelläkävijöihin. Millaisia ajatuksia nämä vaatetilastot herättivät teissä?

Kuka tarvitsee uusia vaatteita? 3 keinoa pikamuotia vastaan

Julkaistu , kirjoittanut
26

Eilen YLE julkaisi jutun, jossa oli raflaava otsikko: Pikamuoti saastuttaa enemmän kuin lento- ja laivaliikenne, koska vaatteita ei tehdä kestämään. Minä ainakin nielaisin tuossa kohdassa tyhjää, sillä eikö juuri lentämisen pitänyt olla se pahin ympäristösynti? Mutta jutussa mainitaan, että kaksi kolmasosaa valmistetuista vaatteista päätyy kierrättämisen sijaan kaatopaikalle. Oletan, että tässä on siis kyse uusista, täysin käyttökelpoisista vaatteista. Artikkelissa avataan, että syitä on kolme: mallistojen vaihtuessa vaatteita jää yli, myytyjä vaatteita käytetään vain lyhyen aikaa, ja kolmanneksi materiaalien kierrätys ei ole toistaiseksi ollut taloudellisesti kannattavaa. Lopputulos on, että muotiteollisuuden hiilijalanjälki on suurempi kuin laiva- ja lentoliikenteen. Tämä on pysäyttävä tieto.

Syyllisiä ovat ns. halpaketjut, kuten H&M, Gina Tricot, Vero Moda jne., mutta kalliit merkit eivät toimi sen esimerkillisemmin. Vastikään kävi ilmi, että mm. Burberry polttaa myymättömiä tuotteitaan vuosittain runsain määrin, jotteivät ne päätyisi alennusmyynteihin. Viime kädessä ongelman takana on se, että vaateteollisuus on opettanut kuluttajat siihen, että koko ajan pitäisi olla uusia ja uudennäköisiä vaatteita. Tämä tehdään joko niin, että vaate on niin heikkolaatuinen, että se muuttuu nopeasti niin nuhjuiseksi, että tilalle tarvitsee uuden. Tai sitten tehdään niin muodikas vaate, että se alkaa nopeasti näyttää vanhanaikaiselta. Siitä seuraa se, että nämä molemmat vaatteet maritetaan pian ostamisen jälkeen pois kaapeista, kipataan jonnekin ja mennään ostamaan korvaava tuote, koska sille on ilmiselvä ”tarve”. Ja näin olemme osa maailmanlaajuista ongelmaa.

Tähän on kuitenkin olemassa ratkaisuja. Kerrankin kuluttaja voi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Näkisin niin, että tehokkainta on pyllistää vaateteollisuuden yrityksille manipuloida meitä kuluttajia, ja ruveta tekemään tietoisesti juuri päinvastoin, kuin yritykset haluaisivat. Jos tarpeeksi monta ihmistä alkaa toimia, viesti menee ehkä perille myös teollisuudelle.

YKSI: Shoppailulakko.

Tämä on juuri sitä sellaista, mitä tässäkin blogissa on jo pari vuotta harrastettu. Jätetään yksinkertaisesti ostamatta. Kuten hyvin tiedätte, en ole sitä mieltä, että pitäisi kulkea yhdessä mekossa viikosta toiseen. Mutta ei ole myöskään pakko mennä kauppaan, vaikka siellä olisi alennusmyynti (tätä olen itse opetellut nyt jo toista vuotta). Ei ole pakko ostaa uusia vaatteita vain siksi, että sattuu mielihalu iskemään. Jokaista ostostaan voi punnita tarkkaan, ja tehdä toivottavasti mahdollisimman järkiperäisiä hankintoja. Voi ostaa uusia vaatteita käytettyinä, jolloin osallistuu vaatteiden kierrättämiseen konkreettisesti. Jos vaate on jo tehty, olisi hyvä, että sille löytyisi käyttäjä. Siksi kirppisten suosiminen on hyvä asia. Tätä vielä harjoittelen, mutta olen ainakin oikealla tiellä. Lopulta vaatteen voi myös vuokrata tai lainata, kaikkea ei ole pakko ostaa omaksi. Tästä minulla ei vielä ole kokemuksia, mutta asia kiinnostaa kovasti.

KAKSI: Käytä vaatteet loppuun asti.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei kierrätä kaapistaan vaatteita pois vain siksi, että on kyllästynyt niihin. Sillä juuri tätähän vaateteollisuus haluaa meidän tekevän: ostavan uutta, ja sitten kyllästyvän siihen, jotta voisimme ostaa lisää uutta. Vaatteiden huonoa laatua on helppo syyttää tästä; kun akryylineule alkaa nyppyyntyä, niin eihän sitä sitten ole enää kiva laittaa päälle. Mutta edes halpisketjujen vaatteet eivät välttämättä ole aina niin huonolaatuisia, että ne virttyisivät käyttökelvottomiksi ensimmäisessä pesussa. Sen sijaan muistakaa, että näiden liikkeiden tarkoitus on myydä nimenomaan pikaista muotia. Siksi myynnissä on runsaasti vaatteita, jotka ovat tyyliltään sellaisia, että ne vanhentuvat nopeasti. Tänä kesänä olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikilla on puseroita, joissa on olkapäiden kohdalla aukot. Epäilen, että parin vuoden päästä nuo kesäpaidat näyttävät armottoman epämuodikkailta ja vanhanaikaisilta. Silloin ei auta, vaikka pusero olisi miten laadukas, jos se on tyyliltään sellainen, ettei sitä tee mieli laittaa enää päälle.

Olen lukenut monesti sellaisen ohjeen, että kannattaa panostaa niihin vaatekaapin kulmakiviin, ja sitten ostaa halpisketjuista näitä muotiasusteita, joilla peruspuvustoa voi piristää. Mutta tämän YLEn jutun valossa tuollainen on täysin menneiden aikojen ajattelua. Jos ei halua olla mukana tässä pikamuotiteollisuuden tuottamassa ympäristöongelmassa, ei voi käyttää pikamuotia. Sen sijaan voi miettiä, onko vaate sellainen, että sen on valmis pitämään riekaleiksi. Samalla pitää tietenkin kiinnittää huomiota myös laatuun, jotta osaa ostaa kestäviä vaatteita.

KOLME: Älä anna muiden päättää, mikä näyttää hyvältä

Vaateteollisuus yrittää sanella meille, miltä meidän pitäisi kulloinkin näyttää. Kun kävin New Yorkissa keväällä, kauppojen valikoima näytti siltä, että siellä kaikilla olisi pitänyt olla housujen sivusaumassa raita, ja paidassa röyhelö ja ne olkapääreijät. Eihän siinä tietenkään ole mitään pahaa, jos haluaa sellaisia vaatteita pitää. Mutta jos niihin joko kyllästyy muutaman kuukauden päästä, tai jos ensi kesänä tuntuu siltä, että nuo kamppeet pitää raivata kaapista pois koska ne eivät ole enää muodissa, olemme omaksuneet teollisuuden meille tarjoileman ideologian.

Olen itse hylännyt muodin aika päiviä sitten. En halua, että joku muu päättää puolestani, mikä näyttää hyvältä, saati sitten että joku saisi sanella, millaisissa vaatteissa nyt olisi hienoa kulkea. Itse asiassa ajatus siitä, että minun pitäisi jotenkin seurata muotia kuulostaa melkein ahdistavalta. Ajatus siitä, että joku muu kuin minä itse sanelisi vaatevalintani on suorastaan sietämätön. Niinpä minulla on edelleen käytössä 10 vuotta sitten ostettuja vaatteita, joita pidän tyytyväisenä huolimatta siitä, ovatko ne nyt erityisen muodikkaita vai eivät. Enkä silti mielestäni näytä kummajaiselta (joku muodin asiantuntija voisi tietysti olla eri mieltä, mutta viis siitä.)

Tässä auttaa, jos on varma omasta tyylistään. Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että jos johonkin vaatteeseen kyllästyy vuoden sisällä ostohetkestä, oma tyyli ei ehkä ole vielä aivan selvillä. Tai sitten on alkanut uskoa, että tullakseen hyväksytyksi, täytyy pitää tietynlaisia vaatteita. Tämä on ehkä se vaikein haaste? Mutta jos arveluttaa, on hyvä muistaa että oikeasti muotia ei sanele coolit tyypit, vaan pidämme niitä vaatteita, joita kaupoissa myydään. Mutta tästä voi sanoutua irti, ja lähestyä pukeutumistaan ainoastaan oman maun näkökulmasta.

Taannoin lanseerattu haaste siitä, että vaatteita tulisi käyttää ainakin 30 kertaa, pyrkii juuri tähän päämäärään, siis irti pikamuodista. En osaa sanoa, kuinka pitkä aika olisi tarpeeksi pitkä sille, että vaate siirtyisi pikamuodin puolelta kestomuodin puolelle, mutta tuosta 30 käyttökerrasta on ainakin hyvä lähteä liikkeelle. Jos pystyy kuvittelemaan pitävänsä vaatetta ainakin 30 kertaa, sen ostaminen on ainakin siltä osin perusteltua.

Millaisia ajatuksia pikamuoti herättää? Entä taistelu sitä vastaan?

Yäk, liian pinkkiä

Julkaistu , kirjoittanut
13

Edellisessä postauksessa mainitun kosmetiikkaraivauksen jälkimainingeissa päätin pestä kaikki meikkisiveltimet ja -sienet. Käytän siihen tarkoitukseen marseillesaippuaa, pyörittelen märkää sivellintä saippuapalan päällä ja sitten huuhtelen. Toistan niin monta kertaa, kunnes  huuhteluvesi on puhdasta.

Ostin reilun vuosi sitten paljon kehutut Beauty Blender -merkkiset meikkisienet. Moni bloggaaja oli näistä kohkannut, ja kun pitkästä aikaa käytössä oli nestemäinen meikkivoide, ajattelin että hankitaan nyt sitten parasta mitä rahalla saa. Sienet olivat mielestäni törkeän kalliit. Harkitsin niille tarkoitetun pesuaineen ostamista myös, mutta päätin että siinä menee raja. Jos sieni ei tule puhtaaksi saippualla, siinä on jotain vikaa.

Tuota vaaleampaa on pesty vähän enemmän.

Koska käytän sieniä harvakseltaan, niitä ei ole tarvinnut pestä kovin montaa kertaa. Mutta jokaisella kerralla niistä on lähtenyt väriä, reilusti. Ensimmäisellä kerralla hämmästyin todella. Kun sientä puristi, saippuavaahto oli aivan pinkkiä. Ajattelin että ehkä ensimmäisellä kerralla ylivärjäys lähtee pois, mutta ei. Sama tilanne kerta toisensa jälkeen. Tämä on vuoden aikana ruvennut ällöttämään siinä määrin, että katsellessani eilen lavuaariin valuvaa pinkkiä vettä, päätin että en halua käyttää näitä meikkisieniä enää.

Onhan se selvästi pinkkiä vettä

Juuri väriaineiden käyttö oli yksi tärkeimmistä syistä, jotka sysäsivät liikkeelle kiinnostuksen luonnonkosmetiikkaa kohtaan. En usko, että noiden pinkkien sienien käyttäminen olisi varsinaisesti vaarallista, mutta samaan aikaan tuntuu epämiellyttävältä hieroa kasvojaan sienellä, josta vielä viidennessä pesussa irtoaa enemmän pinkkiä väriä kuin siihen tarttunutta meikkivoidetta. Varsinkin kun pesuaineena on mieto marseillesaippua, eikä mikään teollinen tehopuhdistusaine.

Siirryn siis levittämään meikkivoiteen siveltimellä (hankin sellaisenkin kauneusbloggaajien suosituksesta) ja totean pinkit sienet virheostoksiksi. Nyt olisi kiva tietää, sattuiko minulle jotkut supervärjätyt kappaleet, vai onko tämä ihan yleinen ongelma? Tai siis en tiedä onko kyseessä varsinaisesti ongelma, mutta eikö teistäkin ole vähän outoa, että meikkisienestä lähtee tavallisella saippualla aivan poskettomasti väriä? Ja jos jollain on vinkata hyvä ja toimiva samantapainen märkänä käytettävä meikkisieni, jota mahdollisesti ei olisi värjätty ollenkaan, niin sekin olisi kiinnostavaa tietoa!

Lumene, miksi pakkauksessa on kolmasosa ilmaa?

Julkaistu , kirjoittanut
20

Ymmärtävätköhän yritykset, miten tärkeä arvo ekologisuus kuluttajille nykyisin on? Törmään aika usein etenkin kosmetiikan osalta sellaiseen ristiriitaan, että tuotteen sisältöä markkinoidaan luonnonmukaisena, mutta sitten pakkaussuunnittelu osoittaa, että sen kummempia ekoarvoja ei yritykseltä löydykään. Viime vuonna törmäsin tähän hiustuotteiden osalta. Tällä kertaa kyseessä on kotimainen Lumene.

Otin eilen käyttöön Lumenen kosmetiikkaa, ja katsokaa tätä pakkausta:

Miksi tässä pakkauksessa on kolmasosa tyhjää? En oikein ymmärrä tällaista. Tuote ei suinkaan ole niin pieni, etteikö tarvittavia tietoja olisi saanut mahtumaan ilman tätä tarpeetonta tyhjää tilaa. Haluan suosia suomalaisia tuotteita, ja tuotteen laatukin periaatteessa miellyttää, mutta tällainen pakkaaminen antaa minulle sellaisen viestin, ettei yritystä kiinnosta ekologisuus, vaikka tuotteiden yhteydessä luonnollisuudesta puhutaankin paljon. Esimerkiksi vaikka rakastaisin tätä tuotetta, en aio ostaa sitä jatkossa, ellei tuo pakkaus muutu järkevämmäksi, sillä niin paljon tämmöinen tuhlailu minua rassaa. Eikä tämä ole mikään uhkaus, vaan ainoastaan kuluttajan tapa kertoa yritykselle, että kokemus ei ollut kaikin puolin onnistunut.

Minusta tuntuu, että yrityksiltä on jotenkin mennyt ohi se seikka, että usein ne ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita käyttämiensä tuotteiden sisällöstä, luonnonmukaisuudesta ja esimerkiksi tarpeettomien kemikaalien välttämisestä, ovat kiinnostuneita myös muusta ekologisuudesta. Siihen kuuluu esimerkiksi se, että tuotteet valmistetaan mahdollisimman kestävästi ja saasteettomasti, ja että pakkaukset ovat sellaisia, ettei niiden mukana kuljeteta ilmaa mantereelta toiselle. Ajatelkaa nyt, jos sama määrä pahvia käytettäisiin järkevästi, siihen saataisiin pakattua kahden sijasta kolme purnukkaa. Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi yhteen rekkaan mahtuisi 2000 tuotteen sijasta 3000 tuotetta. Ylipäänsä tuo pahviin pakkaaminen on minusta turhaa (pahvin päällä olevasta muovikääreestä puhumattakaan!), mutta turhaudun todella, kun havaitsen että sisällä on kolmasosa tyhjää.

Jos joku lumenelainen tätä tekstiä lukee, olisin kiitollinen jos tätä asiaa otettaisiin jatkossa paremmin huomioon. Tai jos tämä teksti sattuu siellä Lumenella jonkun silmiin, niin olisi kiva kuulla, miksi pakkaus on tällaiseksi suunniteltu. En usko, että olen ainoa kuluttaja, joka odottaa tuotteiltaan myös tarkoituksenmukaista pakkausta, ei vain sisältöä. Instagramissa jo linkitin Lumenen tähän samaan kuvaan, ja kyselin syitä tälle. Toistaiseksi vastausta ei ole kuulunut.

Hermostuuko joku muu pakkausten hukkatilasta? Kommenttiosastolla saa myös ilmiantaa muita vastaavia tapauksia!

Luonnonkosmetiikka vastaan tavallinen kosmetiikka

Julkaistu , kirjoittanut
13

Meinasin linkittää tämän Hesarin artikkelin jo sunnuntaina, mutta aiheesta alkoi tulla niin paljon asiaa ruudulle, että päätin tehdä siitä kokonaan oman postauksen. Kyseessä on tämä ikuisuusaihe siitä, onko luonnonkosmetiikka ”parempaa” kuin tavallinen. Ensinnäkin täytyy määritellä mistä puhutaan: kun puhun luonnonkosmetiikasta, puhun sellaisista tuotteista, joiden ainesosat ovat peräisin luonnosta, sen sijaan että ne olisi valmistetty synteettisesti. Esimerkiksi Teknokemian yhdistyksen sivuilla on hyvä, selkokielinen selostus siitä, mitä luonnonkosmetiikalla tarkoitetaan. Käytännössä kun puhun luonnonkosmetiikasta, tarkoitan tuotteita, joilla on alan sertifikaatti. Silloin voi olla varma, ettei tuotteessa ole esim. silikoneja, muovia tai vaikkapa parabeneja.

En tiedä, edustaako tuo Hesarin artikkeli ihmisiä askarruttavia asioita yleisemminkin, mutta minua juttu ärsytti suunnattomasti. Siitä sai sen kuvan, että toimittaja olisi etukäteen päättänyt, että luonnonkosmetiikka ei ole sen parempaa kuin tavallinenkaan, ja sitten hakenut asiantuntijoilta näkemystään tukevat lausunnot. Samalla jutussa ohitetaan itselleni tärkeitä asioita, ja keskitytään epäolennaisuuksiin.

Otetaan esimerkiksi turvallisuus. Kaikkea EU:ssa myytävää kosmetiikkaa koskee samat lait. Tuotteet eivät saa sisältää haitallisiksi todettuja raaka-aineita, eikä eläinkokeitakaan enää sallita. Kaikki kosmetiikka, jota Suomessa voi kaupasta ostaa, on siinä mielessä ihan yhtä turvallista. Tiettyjen aineiden suhteen noudatan silti itse varovaisuusperiaatetta. Yritän minimoida esimerkiksi parabeenien käytön, vaikka en niitä paniikinomaisesti välttelekään. Silti: jos on mahdollista valita tuote, jossa niitä ei ole, miksei tekisi niin? Jos ajatellaan kemikaalikuormaa, sivelen mieluummin ihollenipuhtaita kasviöljyjä, kuin niitä parabeeneja.

Toisaalta täytyy ottaa huomioon, että luonnonkosmetiikka ei ole ongelmatonta. Jos puhutaan todella herkästä tai allergisesta ihosta, on mielestäni aivan selvää, että luonnonkosmetiikan kanssa kannattaa olla varovainen. Jos on paha ruoka-aineallergia, on mielestäni loogista vältellä samoja ainesosia myös kosmetiikassa. Ainoa tuote, josta itse olen koskaan saanut allergista reaktiota, oli Estelle & Thildin (sertifioitu luonnonkosmetiikkamerkki) kasvovesi, josta yhtäkkiä naama tuli aivan punaiseksi. Sitä en tietenkään ostanut lisää, vaan vaihdoin eri tuotteeseen. Käytän E & T:n tuotteita muuten edelleen, sillä ne sopivat hyvin. Minä en hirveästi pidä tuoksuista, joten jotkut luonnonkosmetiikan tuotteet ovat jääneet ostamatta pelkästään liian voimakkaan tuoksun takia. Mutta samaan hengenvetoon totean, että vielä vähemmän pidän kemiallisesti tuotetuista tuoksuista, enkä osta tavallistakaan kosmetiikkaa, jos siinä on liian vahva haju.

Sen sijaan minusta ei ole yhdentekevää, mitä huuhdomme viemäristä alas. Järkeilen niin, että luonnosta peräisin olevat raaka-aineet eivät ainakaan ole luonnolle vieraita. Eikä minua haittaa yhtään, että pakkauksissa on käytetty kierrätysraaka-ainetta ja vältetty moninkertaista pakkaamista. Jos ostan kotimaisia tai pohjoismaisia tuotteita, logistiikkakaan ei saastuta yhtä paljon kuin jostain maapallon toiselta puolelta kuljetetut tuotteet. Tässä suhteessa luonnonkosmetiikka on mielestäni parempi valinta kuin tavallinen. Jos ajatellaan esimerkiksi kalliita, selektiivisiä kosmetiikkamerkkejä, iso osa tuotteiden imagosta tulee pakkauksesta. Jälleen kerran pakkauksen design on minulle yhdentekevä, paitsi että on ärsyttävää kuoria tuoteen yltä ensin muovi, sitten pahvi ja sitten vielä paksu käyttöohjelipare, ennen kuin pääsee itse purnukkaan käsiksi. Frantsilan etiketit voivat näyttää kotikutoisilta, mutta mitä väliä, jos itse tuote on täyttä tavaraa? En hae kosmetiikasta elämyksiä vaan tehoa.

Se, mikä kuitenkin näissä artikkeleissa aina jää käsittelemättä, on tuotteiden tehokkuus tai toimivuus. Se oli syy, joka sai minut alunperin kiinnostumaan luonnonkosmetiikasta todenteolla. Tajusin, että ”normikosmetiikassa” käytetään runsaasti ainesosia, joiden ainoa tehtävä on saada tuote näyttämään, tuoksumaan tai tuntumaan ihanalta. Sen sijaan näillä aineilla ei ole mitään todellista hoitavaa vaikutusta. En kerta kaikkiaan halua maksaa yhtään ekstraa siitä, että tuote on tietyn väristä, tai että siinä on (silikonien luoma) ylellinen tuntu, kun sitä levittää iholle. En halua, että käyttämissäni tuotteissa on muovia, sillä jokainen ymmärtää, ettei muovi paranna ihon kuntoa millään tavalla. Haluan, että jokainen tuotteeseen lisätty ainesosa palvelee jotain todellista tarkoitusta. Ihmettelen, miksei tätä näkökulmaa koskaan tuoda esiin, kun verrataan luonnonkosmetiikkaa ja tavallista? Etenkin kun kyse on hoitavasta tai puhdistavasta kosmetiikasta, valitsen tämän takia mieluummin luonnonkosmetiikan. Tosin nykyisin myös värikosmetiikan puolella taitaa olla niin paljon valikoimaa, että pienellä vaivannäöllä siltäkin puolelta löytyisi varmasti toimivat tuotteet.

Tähän viimeiseen liittyy toisaalta se, että en ole luonnonkosmetiikan suhteen ehdoton. Ymmärrän, että tiettyjä efektejä on lähes mahdoton tuottaa ilman synteettisia aineita, ja jos sellaista haluan niin sitten valitsen sopivan tuotteen. Minusta luonnonkosmetiikan käyttö ei sulje normikosmetiikkaa pois. Minulla on esimerkiksi jo pidempään ollut kaksi deodoranttia käytössä: toinen on sellainen luonnonkosmetiikan tuote, jossa ei ole alumiinia tai muuta kyseenalaista. Toinen taas on ihan perinteinen tuoksuton antiperspirantti, jota käytän niissä tilanteissa, kun en missään nimessä halua, että hiki haisee vahingossakaan. Tavallisena arkena taas nuo vähän tehottomammat luonnonkosmetiika dödöt riittävät ihan hyvin. Järkeilen niin, että jos joka toinen päivä käytän luonnonkosmetiikkaa, se puolittaa alumiiniannokseni vuodessa. Ei siitä ainakaan haittaa ole.

Mitä mieltä te olette? Luonnonkosmetiikkaa, tavallista vai molempia?

Käsilaukkuni on Beater

Julkaistu , kirjoittanut
7

Minulla on ystävä, joka on erittäin perehtynyt kelloihin, siis etenkin miesten kelloihin. Häneltä kuulin kerran, että herrasmiehellä on hienompi kello virallisiin tilaisuuksiin, ja sitten niin sanottu beater kaikkiin sellaisiin tilanteisiin, joissa saattaa olla vaarana vaikkapa lasin naarmuuntuminen tai joku muu riski. Tuossa viime viikon lomalla tuli mieleeni, että tämähän pätee myös käsilaukkujen suhteen.

Minullakin oli mukana vanha, kulunut ja luotettava käsilaukku, jota ei tarvinnut sen kummemmin varoa. Otan sen aina mukaan tällaisille reissuille, joissa täytyy kuljettaa kaikenlaista kamaa, ja olosuhteet voivat olla vähän vähemmän hienostuneet. Laukku voi seilata lentokoneen ja auton lattialla, kaikenlaiset pienet rähmäkäpälät voivat tarttua siihen, eikä harmita jos laukkuun tulee vähän osumaa. Kaupungissa kulkemiseen minulla on toinen, vähän eri näköinen ja tyylinen beater, johon ei mahdu yhtä paljon tavaraa, kuin tuohon ruskeaan, mutta jonka saa kätevästi olan yli tai vaunujen kahvaan roikkumaan. Hienompia käsilaukkuja säästän sitten sellaisiin olosuhteisiin, kun välitöntä vaurioriskiä ei ole.

Tästä voi päätellä, että omistan useampia käsilaukkuja, eikä niiden määrä varmasti ole vielä saavuttanut huippuaan. Pidän siitä, että käsilaukkujen suhteen on valinnanvaraa koon ja värin puolesta. Minulta löytyy kaikkea pikkuriikkisestä iltalaukusta olkalaukkuun, johon menee helposti viikonlopun vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet. Se mikä laukkuja yhdistää, on laatu. Käsilaukkujen suhteen laatu tuntuu usein korreloivan hinnan kanssa. Tästä johtuen kokoelma karttuu hyvin hitaasti, ja suhtaudun jokaiseen laukkuun niin, että se on elinikäinen ostos. Esimerkiksi tämä matkoilla uskollisesti palveleva beater on ostettu vuonna 2008. Se on merkiltään Furla, ja taisin ostaa sen alennusmyynnistä. Käyttöä sille on tullut tuhansia kertoja, eikä laukku ole vielä lähelläkään päätepistettä. Arvioisin, että se on edelleen vuosia käyttökelpoinen. Vaikka materiaali on vaalea ruskeaa mokkaa, se on edelleen siisti niin ulkoa kuin sisältä. Yksikään sauma ei repsota, vuori on moitteettomassa kunnossa, vetoketjut samoin. Kulumisen näkee parhaiten olkahihnasta, jonka reunat eivät lähemmin tarkasteltuna enää ole uudenveroiset. Käytössä tämä ei haittaa millään tavalla.

Olen tullut siihen tulokseen, että hyvä laukku maksaa itsensä takaisin käyttövuosina. Tämä käsilaukku ei edes ole se kaikista vanhin, vaan vanhin käsilaukkuni on 90-luvun puolella ostettu. Olen ylipäätään vannoutunut laadun kannattaja, ja etenkin tässä kategoriassa laatuun panostaminen kannattaa. Minulla on aina käsilaukku mukana, ja kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, kannan mukanani kaikenlaista tavaraa, myös silloin kun olen yksin liikenteessä. Käsilaukulle asettamani kriteerit ovat korkeat. Jos iltalaukkuja ei lasketa, käsilaukun on oltava nahkaa, väriltään neutraali ja yksivärinen (musta, ruskea, punainen) eikä siinä saa olla isoja logoja eikä ylimääräisiä hapsuja tai härpättimiä. Laukun on oltava sen kokoinen, että mukaan mahtuu muutakin kuin kännykkä ja avaimet. Sitä pitää voida kantaa olkapäällä ja sen on sulkeuduttava kunnolla, mieluiten vetoketjulla. Vaikka välillä olen etsinyt omaa tyyliä vaatteiden osalta enemmänkin, käsilaukkujen suhteen tiedän aina täsmälleen mitä haluan. Käytännöllinen, yksinkertainen, tyylikäs, kestävä.

En koskaan osta käsilaukkua, josta en pidä todella paljon. Beateriksi ei alenneta sellaisia veskoja, joista en enää niin paljon tykkää (koska niitä ei ole), vaan sellaiset, jotka ovat käytössä kuluneet niin paljon, ettei niitä enää halua ottaa hienompiin tilaisuuksiin mukaan. Jos joku ihmettelee käsilaukkujen määrää, niin muistakaa, että kokoelmaa on kartutettu noin 20 vuotta. En ole poistanut joukosta muuta kuin sellaisia laukkuja, jotka ovat kirjaimellisesti hajonneet käsiin (nämä ovat olleet niitä halpoja hutiostoksia, eivät nahkaa), tai joutuneet jonkun onnettomuuden kohteeksi. Kerran yksi laukku putosi veneessä öljylammikkoon, toisen kerran eräs laukku naarmuuntui pahasti kanaverkkoon ja siitä tuli niin roisin näköinen, etten enää halunnut käyttää sitä.

Onko teillä parempia laukkuja ja ”beatereita”?

Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

Julkaistu , kirjoittanut
27

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?