Tiedättekö sen fiiliksen, kun keksii jonkun hyvän idean? Tulee hyvälle tuulelle. Entä sitten kun jälkikäteen huomaa, että idea ei ehkä sittenkään ollut ihan loppun asti mietitty…?

Säilöin elokuussa mehuja, joitan keitän itse mehumaijalla. Tänä vuonna kävi niin, että edellisen vuoden mehuja oli vielä muutama purkki jäljellä, kun uusia ruvettiin pakastamaan.  Mietin, miten erotan vanhemmat pullot uusista, ja tulin samaan lopputulokseen, kuin luultavasti monet sukupolvet ennen minua. Ne pitää merkitä. Sain nerokkaan ajatuksen liimata maalarinteippiä vanhojen pullojen korkkiin. Ohimennen ajattelin, että voisihan tähän kirjoittaa vuosiluvunkin, mutta kun sopivaa tussia ei sillä hetkellä sattunut silmiin, päätin että pelkkä teippi riittää. Virhe!

Eilen uutta mehua pakastimesta ottaessani vastaan tuli teipillä merkitty pullo. Oikein hyvä muuten, mutta en pysty enää muistamaan, merkitsinkö ne vanhat vai uudet pullot. Luulen merkinneeni vanhat, mutta yhtä hyvin saatoin merkitä ne uudetkin. Oikeastaan loogisempaa olisi ollut merkitä ne uudet, koska ne vanhat olisi pitänyt kaivaa erikseen pakastimesta sitä varten. Mutta kuitenkin muistelen laittaneeni teipit juuri vanhempiin pulloihin, mikäli en sittenkin laittanut niitä uusiin. Äh.

Tämä oli sarjassamme kantapään kautta opittuja asioita. Tästä eteenpäin etsin tussin valmiiksi, ennen kuin pullotus edes alkaa. Joku kokeneempi säilöjä varmaankin pyörittelee silmiään siellä epäuskoisena, mutta hei – olin ihan varma, että muistan logiikan myöhemminkin sillä hetkellä kun aloin pulloja merkkailla. Epäilen, että Marttojen säilöntäkurssilta olisi tällä suorituksella jäänyt papukaijamerkki saamatta, mutta ensi vuonna ollaan taas jälleen viisaampia.