Tavaroilla on monta hintaa. Rahallinen on se itsestäänselvin; useimmiten hankinnat maksavat jotain. Mutta ilmaisetkin tavarat vaativat investointeja.

Tavarasta kertyy aina ylläpitokuluja. Jotta ne pysyisivät kunnossa, niitä täytyy hoitaa ja huoltaa. Vaatteita on pestävä, kenkiä lankattava, lattioita imuroitava, astioita tiskattava ja niin edelleen. Kaikki nämä arkiset toimet maksavat jotain. Lisäksi esineitä on säilytettävä jossain, mikä on myös kustannus. Siinä missä on jotain, ei voi pitää mitään muuta. Kaikki pitää säilyttää jossain, ja äärimmilleen vietynä sitä varten ostetaan tai vuokrataan lisää tilaa.

Yleensä on vielä niin, että mitä kalliimpi ostos, sen kalliimpaa myös ylläpito on. Ajatellaan vaikka autoa, johon on aina hankittava vakuutus, polttoainetta, huoltoa, varaosia, Suomessa kahdet renkaat ynnä muuta – puhumattakaan autotallista tai pysäköintimaksuista. Todellinen hinta on siis jotain muuta kuin se rahamäärä, jolla tavaran omistus on alunperin hankittu.

Puhdistaminen, suojaaminen, säilytys ja ylläpitäminen vie rahan lisäksi aikaa. Olisi oikeastaan mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon käytämme joka päivä aikaa omaisuuden huoltamiseen. Monesti arkielämä on niin saumattomasti yhdistynyt omaisuuden kanssa, että kaikissa tilanteissa niiden erottaminen ei välttämättä ole mielekästä. Mutta silti tämä kiinnostaa minua, sillä luulen ettei sitä yleensä tulla edes ajatelleeksi. Kuinka paljon käytän päivässä aikaa siihen, että huolehdin jostain tavarasta? Entä kuinka paljon käytetään aikaa siihen, että opetellaan käyttämään jotain uutta esinettä?

Omaisuuttaan haluaa myös suojella, sekä vaurioilta että varkauksilta. On hankittava vakuutuksia ja asianmukaisia säilytyspaikkoja. Tarvitaan materiaaleja, joilla tavarat suojataan esimerkiksi ilmastolta, onnettomuuksilta ja kulumiselta. Eikä kaikkea edes pysty tai osaa tehdä itse. Tämä kaikki onkin johtanut siihen, että maailma on pullollaan ihmisiä, jotka huolehtivat työkseen jonkun muun tavaroista!

Konkreettisten ja mitattavien kulujen lisäksi jokaisella tavaralla on ”henkinen hinta”, siis se, miten kiintyneitä tiettyyn esineeseen olemme. Mitä rakkaampi tavara, sitä tarkemmin sitä varjelee – ja sitä enemmän sen omistaminen vie resursseja. Näiden tavaroiden omistaminen sitoo myös henkisiä voimavaroja: niistä luopuminen on vaikeaa, koska muistot  ovat kiinnittyneet esineisiin ja tuntuu siltä, että tavaran mukana häviäisi myös osa elämää. Eivätkä kaikki esineet sido itseensä vain hyviä muistoja, vaan säilytämme myös kaikenlaisia kapineita, joihon liittyy lähinnä negatiivisia tunteita; lahjoja, perintöjä, virheostoksia.

Tämä kaikki kirkastui minulle äskettäin, kun törmäsin tähän ajatukseen netissä. En ole asiaa aiemmin tältä kannalta miettinyt, mutta nyt katselen tätäkin huonetta miettien miten paljon resursseja mihinkin tavaraan ja huonekaluun sitoutuu. Lähtökohta on, että kaikilla esineillä on hintansa, jopa sillä pyöreällä pikkukivellä, joka on poimittu vieraasta maasta matkamuistoksi. Toisaalta omistaminen on myös miellyttävää, minäkin haluan omistaa monenlaisia esineitä monista eri syistä. Mutta aina ostaessani uutta sitoudun samalla käyttämään tietyn verran rahaa, työtä ja aikaa senkin jälkeen, kun myyjä on ojentanut kuitin.