Kotihäpeästä puhutaan nykyisin aika paljon. Olen ymmärtänyt, että se liittyy erityisesti siisteyteen, tai pikemminkin sen puutteeseen, eikä niinkään siihen, että ihmisiä nolottaisi joku väärän värinen sohva. Kotona on sotkuista, tavaroita on levällään, nyssäköitä nurkissa ja tiskit tiskaamatta. Siisteys tarkoittaa tässä varmaankin jonkinlaista järjestyksen ja puhtauden yhdistelmää, siis että jommassa kummassa tai vähän molemmissa olisi asukkaan silmin parantamisen varaa. Sotkua hävetään ja siksi kotiin ei päästetä vieraita.
Tältä meilläkin välillä näyttää.
Miten kodin saa pysymään siistinä? Miten ylläpitää sellaista järjestystä ja puhtautta, ettei tarvitsisi hävetä? Ensinnäkin pitää laskea standardeja. Useimmissa kodeissa asuminen näkyy, ja niin pitääkin. Mutta jos haluaa tästä huolimatta pitää sellaista järjestystä, ettei jatkuvasti hävetä, sen eteen on nähtävä vaivaa. Koti ei pysy siistinä, ellei sitä jatkuvasti siisti.
Ilana kirjoitti vastikään mainion kirjoituksen huonoista neuvoista, joita kodinhoidon ja kodinraivaamisen suhteenkin jatkuvasti annetaan. Että esimerkiksi ”vie tavarat heti paikoilleen” on huono neuvo, jos alunperinkin on epäselvää, missä se paikka voisi tai edes pitäisi olla. Niinpä sain tästä inspiraation miettiä, mitä minä teen päivittäin, jotta koti pysyisi siistinä. Siis ihan konkreettisella tasolla.
Tällaisia asioita teen joka päivä:
Tuuletan ja petaan sängyn joka päivä. Se tarkoittaa, että herättyä nostan peiton jalkopäähän ja avaan ikkunan. Aamupalan jälkeen käännän tyynyt, vedän peiton paikoilleen ja laitan päiväpeiton sängyn päälle. Meillä ei ole koristetyynyjä, joten niitä ei tarvitse asetella.
Ennen aamupalaa tyhjennän tiskikoneesta puhtaat astiat kaappiin. Aamupalan jälkeen laitan kaikki likaiset astiat suoraan tiskikoneeseen. Tämä toimii vain, jos koneen käynnistää poikkeuksetta joka ilta. Korjaan aamupalan jälkeen kaikki ruuat takaisin jääkaappiin tai kuivakaappiin, roskat (hedelmien kuoret, tyhjät jugurttipurkit ym.) roskiksiin. Sama toistuu illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin kaikki likaiset astiat korjataan tiskikoneeseen ja joka käynnistetään, ja ruuat palautetaan kaappeihin.
Kerran päivässä kerään kaikki likapyykit pyykkikoriin. Perheen aikuiset osaavat tämän homman pääsääntöisesti itsekin, joskus saatan kuitenkin kerätä puolison kuivumassa olleet urheilukamppeet suihkukaapin päältä pyykkikoriin ohimennessäni, enkä hermostu tästä sen enempää. Nuorisolla tilanne ei ole vielä sataprosenttisesti hallussa. Kunhan jälkikasvu vielä vanhenee pari vuotta, ulkoistan heidän oman pyykkihuoltonsa kokonaan heille itselleen, mutta siihen asti noukin lastenhuoneen lattialta vaatteita, jos niitä on sinne jäänyt.
Laitan aina omat vaatteet naulakkoon ja kengät hyllyyn. Lapset eivät aina laita, mutta muistutan aiheesta säännöllisesti. Jos joskus olen jättänyt kengät keskelle eteistä, nostan ne ohi kulkiessa kuitenkin hyllyyn. Päivän jälkeen laitan omat vaatteet joko suoraan pyykkikoriin tai sitten tietylle tuolille sängynpäätyyn. Pyykkikori on makuuhuoneessa, joten matka on lyhyt.
Yritän laittaa roskat aina suoraan roskikseen. Esimerkiksi elintarvikepakkaukset laitan roskikseen, en jätä pöydälle. Kirjekuoret vien suoraan paperikeräykseen, luetut lehdet samoin. Jos sampoopullo tyhjenee käytössä, en laita sitä takaisin hyllyyn vaan nakkaan suihkun viereen lavuaariin, jotta muistan laittaa sen siitä roskiin.
Rutiinit ylläpitävät siisteyttä
Koska haluan, että koti on kutakuinkin siistinä jatkuvasti, kiinnitän näihin asioihin jatkuvasti huomiota. En siis vahdi silmä kovana, että onko jossain joku roska, mutta jos sellainen sattuu silmiin, vien sen roskiin. Vasta-argumentti voisi olla, että eihän sitä ehdi, jos on tekemässä muuta, mutta todella harvoin on oikeasti niin kiire, ettei ehtisi satunnaista roskaa tipauttaa roskikseen. Minusta ylipäätään tuo kiireeseen vetoaminen on enemmän tekosyy, sillä todellisuudessa nämä jutut eivät vie paljoa aikaa. En usko, että laittaessani teemukin ja lautasen aamulla tiskikoneeseen, menettäisin enempää kuin 15 sekuntia verrattuna siihen, että jättäisin tiskit pöydälle.
Kyse on enemmän siitä, että nämä jutut on tehtävä joka päivä, viikosta toiseen. Kun tulee niitä päiviä, että syystä tai toisesta rutiinit jäävät väliin, korjausliike on tehtävä mahdollisimman pian. Jos tulen juhlista niin myöhään kotiin, etten jaksa purkaa käsilaukkua ja mekko jää olohuoneen tuolin selustalle, viimeistään seuraavana aamuna ne pitää korjata paikoilleen. Jos tiskikone on unohtunut laittaa päälle illalla, se pitää käynnistää aamulla. Näillä pärjää pitkälle, mutta sellainen varoituksen sana on paikallaan, että tällaista ylläpitoa ei voi harrastaa, ennen kuin kodissa on jonkinlainen perussiisteys saavutettu. Jos tavaraa on kerta kaikkiaan liikaa neliöihin nähden, eikä tavaroille ole omia paikkoja, tarvitaan ensin kunnon raivaus.
Ehdottoman säännöt
Näiden lisäksi meillä on muutamia ehdottomia sääntöjä, jotka koskevat niin aikuisia, lapsia kuin vieraitakin.
- Ulkokengillä ei kävellä eteistä pidemmälle.
- Ruokaa syödään vain keittiönpöydän ääressä, ja tämä koskee sekä aikuisia että lapsia.
- Ulkoleluilla ei leikitä sisällä ja päinvastoin.
- Tarrojen liimaaminen huonekaluihin on ankarasti kielletty, samoin piirtely.
- Kaikilla perheenjäsenillä on omat hyllyt ja kaapit, ja jos tavarat eivät mahdu niihin, pitää karsia ennen kuin voi hankkia uutta. Tämä koskee niin vaatteita kuin muitakin tavaroita.
Sitten on sellaisia sääntöjä, jotka ovat periaatteessa vain omassa päässäni, mutta jotka edistävät siisteyttä merkittävästi. Esimerkiksi tavaroita ei periaatteessa säilytetä lattioilla. Poikkeuksen tähän tekee työhuoneemme, joka on varsinainen monitoimitila. Siellä on myös kierrätystavaroiden säilytyspaikka siihen asti, kunnes ne lähtevät uuteen kotiin, ja näitä tavaroita joutuu välillä säilyttämään lattialla. Työhuoneeseen ei kuitenkaan päästetä vieraita, joten sotku pysyy etupäässä piilossa. Olen myös laittanyt työhuoneen seinälle monta ripustuskoukkua, joten kassit ja nyssäkät saa nostettua niihin, jolloin lattialle ei tarvitse tehdä pinoja.
Siisteys pysyy siistimällä
Sängyn petaaminen, tiskikoneen täyttäminen tai pyykkien noukkiminen eivät oikeastaan ole sellaisia asioita, joista neuvottelisin itseni kanssa päivittäin. Ne ovat automaattisia toimintoja, kuten vaikka hampaiden harjaus. Olen tavallaan tehnyt kategorisen päätöksen, että petaan joka päivä. Niinpä minun ei koskaan tarvitse jahkailla, jaksanko tänään pedata vai en. Tällaisen päätöksen voi kuitenkin pysyvästi tehdä vain silloin, kun sillä saavutettava asia on tärkeää omien arvojen takia. Jollekin toiselle vaikkapa päivittäinen juoksulenkki voi olla samanlainen itsestäänselvyys, vaikka minulle se ei olisi. Tarkoitan tällä sitä, että jos siisti koti ei aidosti ole tärkeysjärjestyksessä hirveän korkealla, on tällaisia rutiineja vaikea luoda. Oikeasti sitä jaksaa ylläpitää vain sellaisia tapoja, joita oikeasti haluaa.
Sinulla on ihailtavat rutiinit! Itse mietin asiaa tasa-arvon kannalta. Omat lapseni ovat jo teini-ikäisiä ja he sekä mies sotkevat ihan kauheasti. Minä yritän kyllä pitää omat tavarani järjestyksessä mutta koen, että olisi epäreilua jos joka ilta ja aamu korjailisin muiden astioita ja vaatteita. Niinpä en tee sitä vaan yritän muistuttaa muita hoitamaan oman osuutensa (meillä on periaatteessa tiskikoneen tyhjennys ja täyttövuorot). Onko sinulle siisteys niin tärkeää että mukisematta siivoat jatkuvasti muiden sotkuja heidän puolestaan? Miten miehesi huolehtii teillä siisteydestä, millaisia rutiineja hänellä on?
Minulla on varmaan meidän perheen korkeimmat standardit sille, mitä siisteys tarkoittaa. Mies ei juuri sotke, hän kyllä osaa laittaa omat tavaransa kaappiin. Lapsilla on tässä enemmän opeteltavaa, mutta muistuttelen heitä kyllä jatkuvasti. Toisaalta ajattelen myös vähän niin, että koska minua häiritsee, niin minä voin asian eteen jotain tehdä. Voisinhan myös laskea standardeja, ja antaa asioiden olla, sehän olisi myös vaihtoehto. Tasa-arvoisesti jaetuissa töissä pitäisi varmaan olla myös tasa-arvoisesti jaettu käsitys siitä, miltä kotona kuuluu näyttää. Onko yhdellä perheenjäsenellä oikeutta vaatia muuta perhettä mukisematta mukautumaan omiin standardeihin?
tämähän meni heti kiehtovaksi tasa-arvoineen päivineen!
Jaan Jenni kanssasi käsityksen siitä, että täysin tasa-arvoisesti jaetuissa töissä pitäisi olla myös selkeästi yhteinen näky siitä, miltä kotona kuuluu näyttää. Eikä mielestäni ole oikein vaatia kaikilta omaa (luonnollisesti oikeana pitämäänsä) standardia.
Meillä tasa-arvokeskustelua ei varsinaisesti ole käyty, mutta kylläkin keskustelu tai jonkinlainen hiljainen konsensus joka tapauksessa siitä, mitä kuuluu kummankin perheen aikuisen tehtäväkenttään.
Ja kumpainenkin on hoitanut tonttinsa omalla tavallaan. Olemme esim. sopineet että tiskihuolto on miehen vastuulla. Hän on hoitanut sen niin kuin parhaaksi näkee, tiedostaen alusta asti että ruoka lakkaa ilmestymästä nenän eteen siinä vaiheessa jos kaikki astiat odottavat tiskausta. (tämä on johtanut siihen, että en meinaa mahtua laittamaan ruokaa, kun se on alvariinsa tyhjentämässä tai täyttämässä tiskikonetta, sillä on työlleen ihan selvästi oma aikataulunsa ja rutiininsa.) (sekä myös siihen havaintoon, että minun mielestäni loogisin paikka jollekin purtilolle ei ole ollenkaan sama kuin miehen mielestä -> en voi vaatia omaa järjestysstandardiani asiaan, joka ei ole minun vastuullani, vaan minun on siedettävä jonkun toisen standardi.)
Yhteiselämäämme on alusta asti sisältynyt ajatus siitä, että kotihommelit eivät ole rangaistus, vaan jotain mitä on tehtävä että eläminen on siedettävää.
Siedettävän elämäntason saavuttamisen jälkeen ylijäävän tekee se, jolla on aikaa tai jota enemmän asia ärsyttää 🙂
Omassa kodissamme tämä näkyy siinä, että nuoriso on omissa huoneissaan saanut olla kuinka haluaa. Juuri täsmälleen niin siististi tai sotkuisesti kuin itsestä oikealta tuntuu. Yhteisistä tiloista olemme vastanneet yhteisesti. Käytännön tasolla esim. kolmesta lapsesta kaksi toi aina pyykkinsä päivän päätteeksi pesuun, yksi haali pyykkivuoren kerran viikossa ja kippasi sen kerralla pyykkikoriin.
Minä en ole missään välissä noukkinut sukkia – paitsi omiani 🙂
Osa petaa, osa ei. Minusta petaamaton sänky olisi kauhistus, mutta yrityksistä huolimatta, en ole onnistunut ajamaan samaa kauhistuksen tunnetta nuorisoon.
Jokainen on siis voinut luoda myös omat rutiininsa ja siisteysstandardinsa perheen yhteisten raamien sisällä.
(se tietysti aiheuttaa suunnatonta kotihäpeää, koska oma siisteyskäsitykseni on äidin saneleman alapuolella, enkä yllä siihen. Saati että olisin saanut lapseni toteuttamaan edes omaa näkemystäni)
Arjessa kuitenkin rutiinit pelastavat paljon: en ole luonnostani mikään siisteyteen tai järjestykseen taipuvainen ihminen, mutta kun tietyt asiat hoitaa aina tietyllä tavalla, se helpottaa.
Meillä selviä – ja puhutaan nyt vain meidän aikuisten rutiineista – ovat
sängyn petaus
tiskaus
pyykkäys
ruuanlaitto
jonkinlainen viikkosiivous
Ja se, että kumpainenkin vastaa omista tavaroistaan.
Oma henkilökohtainen ongelmani on se, että olen kasauttaja. Vaikka minulla kuinka olisi paikka kaikelle sille mitä omistan, en pysty noudattamaan ”paikka kaikelle”-ideologiaa kuin muutaman päivän kerrallaan, sen jälkeen ajaudun taas rakentelemaan pinoja.
Meilläkään lapset eivät petaa. Toinen on siihen vielä vähän liian pieni, ja toisella taas yläsänky, jossa on sama onko siinä päiväpeitto vai ei. En siis ole sitä ruvennut vaatimaan. Lasten tehtäviin kuuluu kyllä omien pyykkien vieminen pyykkikoriin, mutta tämä toimii toistaiseksi muistuttelun avulla. Samoin astioiden laitto tiskikoneeseen, mutta elättelen toivetta, että viiden vuoden päästä kaikilta homma sujuisi jo automaattisesti.
Minulle koti on myös työpaikka, ja ehkä siksi sotkut häiritsevät minua enemmän kuin muita. En pysty ajattelemaan tai keskittymään, jos ympäristö on kovin epäjärjestyksessä. Sitten on niitä kodinhoidon standardeja, joita vain minä vaadin lähinnä itseltäni. Kukaan ei taatusti perheessä kiinnitä huomiota siihen, ovatko keittiöpyyhkeet silitetty vai ei, paitsi minä. Mutta en siedä ruttuisia kodintekstiileitä, en tiedä mistä tämä lienee peräisin. Ehkä se on vain oma persoonallisuuden kieroutuma. Mielestäni olisi aivan käsittämätöntä, että alkaisin vaatia puolisoa silittämään asioita, joiden sileydellä ei ole hänelle mitään merkitystä. Hän silittää tietysti omat vaatteensa, minä en puutu niihin. Feminismini ei tosin myöskään kärsi siitä, jos pari kertaa vuodessa autan kiireisenä aamuna ja silitän jonkun satunnaisen paidan.
Kotityöt ja tasa-arvo on kyllä kiinnostava kysymys, josta tosin en itse ole koskaan jaksanut kovin suuria kierroksia ottaa. Suoraan sanottuna minusta on nimenomaan tasa-arvon kannalta tärkeämpää, että esimerkiksi molemmat puolisot ovat yhtä perillä perheen raha-asioista ja juridisista kysymyksistä, ja että niihin liittyvät päätökset tehdään täydellisessä yhteisymmärryksessä.
Ihan samaa mietin minäkin, että ei kuulosta tasa-arvoiselta. Feministinä haluan, että minun aikani ja vapaa-aikani on yhtä arvokasta kuin miehenikin, joten meillä on tasajako siivousasioissa. Se tarkoittaa sitä, että keittiö ei ole aina täydellisen siisti, koska se on mieheni vastuulla. Mutta en ainakaan toisinna vanhoja sukupuolirooleja pienten poikieni nähden.
Minun pointtini tässä kirjoituksessa oli, että siisteys ei pysy, jos tavaroita ei laita takaisin paikoilleen. Siis pyykkejä pyykkikoriin, roskia roskiin, tiskejä tiskikoneeseen tai kenkiä hyllyyn. En ihan hahmota, millä tavalla on epätasa-arvoista, jos laitan jatkuvasti omat tavarani paikalleen, ja keräilen lasten vaatteita aina kun sattuu silmiin. Kuten jo edellisessä totesin, puoliso ei jätä tavaroitaan sen enempää levälleen, ja tiskikoneen tyhjennys nyt vain sattuu kuulumaan aamurutiineihini. Jos joskus käy niin, että minä nukun viikonloppuna pidempään, niin yleensä puoliso on silloin tyhjentänyt koneen, mutta noin periaatteessa juuri tämä kotityö kuuluu minulle. Sänkyä petaamme molemmat, arkisin usein se on minun hommani, koska nousen myöhemmin. Tässä kuvattiin niin pieni siivu kodin kaikista töistä, että sen perusteella ei ehkä kannata vielä tehdä johtopäätöksiä siitä, miten tasa-arvo perheessä toteutuu. Terveisin toinen feministi 🙂
Se on kyllä totta, että muutamasta kotityöstä ei pidä päätellä mitään perheen tasa-arvosta. Meillä työt on jaettu enemmän sen mukaan mitä kukin tekee paremmin ja mieluummin. Tämän vuoksi mies laittaa enemmän ruokaa, käy kaupassa ja kuskailee lapsia harrastuksiin. Minä hoidan enemmän siivousta ja pyykkihommia. Lapsilla on erlaisia pieniä kotitöitä. Pääasia minusta on se että perheessä ollaan suht tyytyväisiä eikä kukaan tunne että hän joutuu tekemään kaiken.
Tämä kotitöiden jakaminen on kyllä mielenkiintoinen aihe, mutta en tiedä uskallanko siitä kirjoittaa. Taitaa olla aikamoinen muurahaispesä! Mutta suoraan sanottuna en ole koskaan tajunnut sellaista matemaattisen tarkkaa jakamista, niin kuin en myöskään sellaista miesten työt/ naisten työt -jakoa. Toisaalta ”epätasa-arvoinen” jako voi myös toimia, jos se on yhteinen päätös.
Osa noista toteutuu minullakin
– sängyn petaus aamulla (kuvioitu pussilakana hoitaa päiväpeiton hommat)
– ruokapoytä puhtaaksi illalla
– kun tiskit panee pesuun illalla, astiat ovat puhtaita aamulla
– puhtaat astiat jämptisti paikoilleen astiankuivauskaappiin ja laatikoihin
– pestyt ja kuivatetut vaatteet pystyviikkaan heti narultaoton jälkeen vaatekaapin elfa-koreihin
– korona-aikana – käsien perusteellinen pesu heti kotiin tultua
– pesen myös kaupasta tuodut hedelmät (tomaatit ja omenat) yksitellen käyttöön ottaessa saippualla ja samalla siinä kädetkin taas peseytyy
– ulkokengät pois ja telineeseen eteisessä
– ulkovaatteet eteisen naulakkoon
– kotiavain kaulanarussa roikkumaan tiettyyn koukkuun heti kun tulen kotiin
– ”tärkeiset” punaiseen reppuun
– kännykkä ja iPadi laturiin sängyn viereen
– telkkarin säätökapulat tarjottimella piirongin päällä
– piirongin päällys onkin kutakuinkin ainoa paikka, mihin ei saa kertyä satunnaista tavaraa
– Kaikki muu tavarapaljous ehtiikin päivän mittaan mennä kummasti mullin mallin ja tavarat, lehdet.kirjat ym tippuvat käsistä ympäri asuntoa, missä satunkaan liikkumaan
– Olen nyt muutamia päiviä yrittänyt noudattaa tavaroiden palauttamisessa jostain lukemaani ”suurta oivallusta”: Tavaran paikka on siellä, mistä lähtisin sitä ensimmäisenä etsimään. Ihmeellistä! Tämähän toimii!
Jotenkin hahmotan paremmin ajatuksen ”mistä lähtisin etsimään” kuin ”missä tämän tavaran paikka on?”. Aina nimittäin tavaralla ei ole mitään päätettyä paikkaa. Mutta ilo on suuri, jos se löytyy sieltä, mistä lähden sitä ensimmäiseksi etsimään!
Tuo on A slob comes clean -blogia pitävän Dana K Whiten systeemi, ja minustakin se on loistava! Helposti sitä alkaa pohtia, että mikä olisi hyvä paikka jollekin tavaralle liian analyyttisesti. Että missä olisi looginen paikka, minkä tavaroiden seuraan tai mihin huoneeseen jokin kuuluisi? Mutta jos se on eri paikka, kuin mistä sitä lähtisi intuitiivisesti hakemaan, järjestys ei pysy eikä tavarat löydy. Minäkin olen alkanut soveltaa tuota sellaisten tavaroiden suhteen, joita harvemmin tarvitsee. Epäilen, että omat tavarat häviävät useimmiten siksi, että ne on laittanut talteen liian ”hyvään” paikkaan, mistä niitä ei vain löydä enää uudestaan.
Olemme olleet mieheni kanssa 33 vuotta saman katon alla, enkä ole juurikaan joutunut imuroimaan. Toisaalta olen aina mm silittänyt hänen paitansa, mikä voisi olla jollekin kauhistus. Pyykkihuolto on langennut minulle ja ihan nautin tästä työstä vaativan ansiotyöni vastapainoksi. En ”ohjelmoi” miestäni kotitöihin vaan ne kuuluvat kummallekin ilman pyyntöjä ja muistutuksia. ”Työnjohtajan” rooli on mielestäni sellainen, johon naisen ei tulisi kotona joutua. Siivouspäivä on kerran viikossa. Oma tilanteeni on sikäli erilainen, että lapset ovat jo lentäneet pesästä.
Meillä siivous on ulkoistettu niin pitkälle kuin pystyy, ja se on ollut hyvä ratkaisu. Minusta jokaisen perheen pitääkin ratkaista nämä työnjakokysymykset niin kuin heille sopii. Jos päätös on tietoinen ja yhteinen, on minusta aivan sama, kuka tekee mitäkin. Mutta jos palataan alkuperäiseen aiheeseen, sillä ei ole väliä, kuka noita hommia tekee, mutta JONKUN on tehtävä, muuten siisteys ei pysy.