Olen viime aikoina kirjoittanut paljon siitä, kuinka raivaamisellakin on rajansa. Kaikkea ei ole pakko heittää pois vain siksi, ettei jotain ole käyttänyt tai tarvinnut vähään aikaan. Tällä kertaa vuorossa on raivausfilosofiaa: mistä (minusta) kannattaa luopua? Yksiselitteisten listojen sijaan lähetyisin asiaa parista muusta näkökulmasta.
Tuleeko varastoissa vastaan keskeneräisiä projekteja? Pientä laittoa vaativia juttuja, joita ei vain koskaan tule tehneeksi valmiiksi? Tavaroita jotka ovat ihan hyviä, kunhan ne ensin maalaa/verhoilee/korjaa/puhdistaa/kiillottaa/tuunaa? Mitä pidempään joku tällainen ”projekti” on roikkunut odottamassa, sen epätodennäköisempää on, että se koskaan tulisi valmiiksi. Kannattaa kysyä itseltään rehellisesti, riittääkö motivaatio homman hoitamiseen vai ei. Jos ei, niin raivaa hyvällä omalla tunnolla. Etenkin tämä pätee silloin, kun kyseessä on jokin sellainen tavara, jota ei ole itse hankkinut, vaan pikemminkin pelastanut joutumasta roskikseen aiemmin. ”Tuostakin tuolista saisi ihan hyvän, kun vain hioisi vanhat maalit pois ja maalaisi uudestaan, älä heitä sitä roskiin, minä entisöin”. Aika usein tällaiset jutut jäävät ajattelun asteelle. Elämäntilanne on tietysti otettava huomioon myös. Jos on käsitöiden harrastaja, on todennäköistä että kiireen helpottaessa keskeneräisetkin työt tulee tehtyä loppuun. Jos taas kyse on hetken innostuksesta, voi helpommin käydä niin, ettei työhön tule koskaan oikeasti ryhdyttyä ensimmäisen inspiraation hälvetessä.
Säilytätkö jotain vain siksi, että kuvittelet olevasi joku muu kuin oikeasti olet? Minulla oli nuorempana tapana ostella vaatteita jollekin mielikuvitustyypille. Kaikenmaailman paljettitopit vetivät kaupassa puoleensa, ilmeisesti ajattelin käyttäväni niitä kaupungin kuumimmissa yökerhoissa. Ikävä kyllä kävin niissä äärimmäisen harvoin jos koskaan, ja topit jäivät käyttämättöminä kaappiin. Vähän vanhempana tulin onneksi järkiini ja lakkasin ostamasta vaatteita, joille oli käyttöä vain mielikuvituksessa.
Tiedän ihmisiä, jotka säilyttävät mm. soittimia joita he eivät osaa soittaa vain siksi, että kuvittelevat vielä jonain päivänä opettelevansa soittamaan. Suhtautuisin tällaisiin projekteihin samalla skeptisyydellä kuin niin ikuisesti tuunausta odottaviin huonekaluihin ynnä muihin.
Sitten on kaksoiskappaleet. Jos omistaa samaan tarkoitukseen monta esinettä, joista kuitenkin käyttää lähinnä sitä yhtä ja parasta, kannattaa harkita onko niille muille todellista käyttöä. Käyttötavarat ovat asia erikseen, en nyt tarkoita sitä, että jos omistaa jo yhdet kengät voi lopuista luopua. Sen sijaan jos omistaa esimerkiksi kolmet tai useammat lenkkarit, niitä kaikkia ei ehdi millään käyttää. Väitän että näitä tuplia kertyy siksi, että vanhan vähän kulahtaneen tai hieman rikkinäisen tilalle ostetaan uusi, mutta vanhasta ei malteta luopua vaan se jää ”varalle”. Jos tilat käyvät ahtaaksi, näiden varakappaleiden säilyttelyn voi kyseenalaistaa.
Lopuksi on tietysti kaikki sellainen, mistä tulee huono olo. Ikäviä muistoja, syyllisyydentuntoa, mun varmaan pitäisi -fiilistä – pois vain. Oma koti on aivan väärä paikka säilyttää jotain, mikä ei ole kaunista, käytännöllistä tai ilahduttavaa.
Toi viimeinen kappale, niin totta! Erinomaisesti kiteytetty.
(Itse tosin säilytän kitaraa, jota vielä jokin päivä opettelen soittamaan… mutta tämä ei ole ahdistusta tuottava mun pitäis -asia, vaan iloinen mahdollisuus :))
Kiitos 🙂 Jos kitara ei vie tilaa joltain tärkeämmältä, niin asiassahan ei ole mitään ongelmaa.
Hyvää pohdintaa. Osa osuu aika kipeästikin 🙂 Omistan nimittäin pianon, joka vie meidän kirjastohuoneesta yhden seinällisen verran tilaa, ja sitä ei meillä kukaan soita. Ostin sen aikoinaan, koska olin aina haaveillut pianosta, ja lopulta taloudellinen tilanne mahdollisti investoinnin. Kävin kyllä soittotunneillakin aluksi, mutta sitten se jäi. En kuitenkaan vielä ole kypsä luopumaan pianosta, siihen liittyy niin paljon sellaista tunnelatausta, joka pitäisi ensin purkaa. Oih, kylläpä saitkin minun mielen nyt laukkaamaan, tätä täytyy pohdiskella omassa rauhassa vielä…
Pianoista pääsee aina eroon, ainakin jos ne ovat kunnossa ja soittokelpoisia. Lähinnä miettisin, onko se piano jollain tasolla ongelma vai ei. Viekö se tilaa joltain tärkeämmältä? Tai tuleeko sitä katsellessa aina huono omatunto, kun ei ole ehtinyt tai viitsinyt harrastaa? Tai kannattaisiko tehdä kuten anonyymi ehdotti, ja opetelle soittamaan, tosin suosittelen ennemmin pianotunteja kuin youtubea. Jos ei kuitenkaan lopulta innostu, niin sitten myydä pois. Mistä tulisi paras mieli?
Tällä hetkellä onnellisin olo tulee kertakaikkiaan siitä ajatuksesta, että omistan pianon. Ei tosiaan mitään syytä hankkiutua siitä eroon paitsi se järjen ääni joka sanoo, että onpas iso ja kallis esine, jolla ei ole mitään käyttöä tällä hetkellä.
”!En kuitenkaan vielä ole kypsä luopumaan pianosta, siihen liittyy niin paljon sellaista tunnelatausta, joka pitäisi ensin purkaa. Oih, kylläpä saitkin minun mielen nyt laukkaamaan, tätä täytyy pohdiskella omassa rauhassa vielä…”
JOS sulla jo ON piano, niin käytä tilaisuutta hyväksesi ja SinäPutkea ja opettele soittamaan…
Kyllähän mä vähän osaankin soittaa, ja varmaan joskus menenkin taas soittotunneille. Lopetin aikoinaan, koska silloinen elämäntilanne vaan oli liian stressaava, jotta olisin jaksanut järjestelmällisesti harrastaa jotain.
Mulle kolahti tässä kirjoituksessa, kyllä parhaiten juuri noiden keskeneräisten projektien säilyttely.
Tällä hetkellä kodinhoitohuone on kaaoksessa juuri noiden tekemättömien projektien takia. Mikä siinä on niin vaikeaa myöntää, etten ikinä tule noita loppuun tekemään…ja raivata ne pois?
Kun saisin raivattua nuo pois mahtuisi kodinhoitohuoneessakin taas tekemään jotakin… muut paikat talossa kyllä on ihan kunnossa, mutta tuo KHH tuntuu olevan jatkuva murheenkryyni.
Pianokin löytyy… sain keväällä tutulta pianon sijoitukseen ja soittelin sitä muutaman kuukauden innolla, elvytin soittotaitoa 30 vuoden takaa, tosin nyt homma on kesällä jäänyt, mutta aloitan sen nyt taas arjen alettua uudelleen. =)
Myönnän että noita projekteja löytyy välillä meiltäkin. JA tunnistan kaaoksen kodinhoitohuoneessa. Sen siistinä pitäminen on todella vaikeaa, mistähän sekin johtuu.
Mutta piano on ihana, jos sitä edes vähän soittaa!