Olin viikonloppuna opettelemassa mindfulnessia, eli hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Toisin sanoen eräänlaista meditaatiota, jossa avainsana on se läsnäolo hetkessä. Kurssi oli ensimmäinen kosketukseni mihinkään tällaiseen, ja osoittautui ennakkoluuloista huolimatta erittäin antoisaksi. Eräs kotitehtävä oli keskittyä johonkin arkiseen suoritukseen täysipainoisesti, siten että on todella läsnä siinä mitä on tekemässä. Tarkoitus oli keskittää ajatukset mahdollisimman tarkasti käsillä olevaan tehtävään, kuten syömiseen, kävelemiseen tai muuhun tavalliseen asiaan.
Valitsin hampaiden pesun. Yritin keskittyä tarkasti vain siihen miten harjasin hampaitani. Tunnustelin hammastahnan makua suussa, kiinnitin huomiota siihen, miltä kaakelit tuntuivat paljaissa jalkapohjissa, ja aina kun ajatus meinasi harhautua johonkin muuhun, palautin sen takaisin käsillä olevaan tehtävään.
Kokemus poikkesi varsin paljon normaalista tavasta pestä hampaat. Yleensä suhtaudun hampaiden pesuun siten, että se on yksi niistä hetkistä jolloin voi tehdä jotain muutakin yhtä aikaa. Nuorempana yleensä luin kirjaa, nykyisin aika usein kuuntelen podcastia tai äänikirjaa. Kun päivässä on rajallisesti hetkiä jolloin kukaan ei häiritse, alkaa suhtautua luovasti erilaisiin tilanteisiin. Harjaamiseen keskittyessäni päähäni pälkähti kuitenkin ajatus, että hetkeen keskittyminen on tavallaan rutiinien vastakohta. (Pohdin ajatusta tietenkin pidemmälle vasta harjoituksen jälkeen, kuten asiaan kuuluu.)
Olen kehittänyt paljon rutiineja, joiden tarkoitus on nimenomaan vapauttaa ajattelusta. Yritän järjestää monet asiat sillä tavalla, että ne hoituvat autopilotti päällä. Se vapauttaa ajattelemaan samalla kaikkea ihan muuta, tai vaikka kuuntelemaan jotain. Silloin esimerkiksi pyykkien ripustamiseen käytetty aika ei tunnu niin hukkaan heitetyltä. Mutta kurssin jälkeen jäin miettimään, pitäisikö välillä sittenkin vain keskittyä siihen mitä on tekemässä, eikä harrastaa sellaista moniajoa, joka minulla nyt on tapana.
Pari päivää tätä asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että ehkä pitäisi – joskus. Mutta ei koko aikaa. Eihän tästä tule mitään, jos rupeaisin keskittymään kaikkiin arjen töihin niin intensiivisesti, etten voisi ajatella mitään muuta sitä tehdessä. Ensinnäkin kodinhoidon vauhti putoaisi puoleen ja toiseksi tulisin hulluksi. Mutta silloin tällöin, sanotaan nyt esimerkiksi kerran viikossa, voisi ihan hyvin tehdä jostakin pienestä arkisesta askareesta mindfulness-harjoituksen. Olisihan sekin tavallaan tuollaisen aivottoman tekemisen hyödyntämistä. Tämä toisi kieltämättä uuden merkityksen sille ajatukselle, että esimerkiksi siivoaminen on meditatiivista 🙂
Kyllä minustakin kannattaa tehdä niin. Edes pieni hetki silloin tällöin. Se kummasti rauhoittaa, vapauttaa energiaa ja laittaa asioita mittasuhteisiin. Sekä tuo uudenlaista iloa. Kun esimerkiksi aidosti keskittyy olemaan lapsen kanssa heti kun hän niin toivoo, eikä aina sano että ihan kohta… Ja siivoaminen parhaimmillaan on meditatiivista iloa eikä suorittamista. Ja vaikka se hampaiden harjaus. Mikä vaan.
Meillähän oikeasti on vain tämä hetki. Eilinen meni jo, huomisesta ei koskaan tiedä. Tai toisin ilmaistuna: Life is uncertain, eat the dessert first. Ettei vaan jäädä paitsi jostain ihanasta, kun ei kiireiltämme huomata hetkien ainutlaatuisuutta…
Minä taas sanoisin että pieni hetki silloin tällöin riittää. Jos alkaisin tehdä kaikkia kotitöitä superkeskittyneesti, tulisin oikeasti hulluksi, ja lisäksi se olisi todella mielestäni tuhlausta, koska elämäni kaventuisi hirveästi. Mutta kerran viikossa tällainen treeni on ihan ok. Ihmisten kanssa pyrin muutenkin olemaan läsnä, vaikka tietysti siinä ei aina niin hyvin onnistukaan. Mutta varsinaiset mindfulness-treenit pidän etupäässä irrallaan arkirutiineista.
Sen sijaan tuosta jälkkkärin syömisestä olen eri mieltä 🙂 Tuollahan elämän epävarmuudellahan voisi perustella itselleen aivan mitä tahansa. Minusta pidemmän päälle on järkevämpää lähteä siitä, että elämä on epävarmaa, mutta teen silti järkeviä päätöksiä enkä elele pellossa, sillä epävarmuus ei tarkoita vain sitä, että kaikki saattaa loppua huomenna, vaan yhtä paljon sitä että kenties elänkin 113-vuotiaaksi. Liian monta jälkkäriä siinä ajassa ei välttämättä paranna elämänlaatua…
Jälkkärillä tarkoitan, että muistaa nauttia elämästä kaikin tavoin aina kuin mahdollista. Se ei tarkoita vain ns. lihallisia nautintoja vaan elämänasennetta ja tyytyväisyyttä elämään ja sitä, että aidosti oivaltaa sen että mitä tahansa voi tapahtua koska vaan. Positiivisessa mielessä. Useimmiten nimittäin tapahtuu uskomattoman ihania juttuja, eikä kamalia, mulle ainakin.
Se, että pystyy olemaan läsnä, on taito. Ei kovin yleistä tänä päivänä. Ja pienikin läsnäolon hetki edes silloin tällöin on parempi kuin ikuisuus pellossa…
Ja paljonhan riippuu siitä, mitkä jälkkärit valitsee 😄
Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän osaan arvostaa yhteistä aikaa lapsen kanssa ja pysähtyä siihen hetkeen. Nuorempana olin kiireisempi pysähtymään. Esim. se hetki kun tulee töistä kotiin ja pysähtyy kuulemaan lapsen tai nuoren asiat, niin se palkitaan kyllä!
Ei se kyllä tainnut olla mindfulnessia, mut mä oonkin vähän siitä out…
Kuunteletko koskaan esimerkiksi niitä podcasteja, niin että todella vain kuuntelet, etkä tee muuta? Itse imuroin ”läsnäolevasti”, se on musta ihan kätevää ja joillain tasolla myös rentouttavaa.
Hyvänen aika, en todellakaan! 😀 Vähintäänkin olen kävelemässä jonnekin. Mutta en missään nimessä dissaa kenenkään läsnäoloharjoituksia, tapahtuipa ne miten tahansa. Ja kuten sanottu, ajoittain tuollainen treeni lienee hyväksi minullekin.
Minusta tuollainen hetkeen keskittyminen on olennaista silloin, kun elämä ahdistaa ja stressaa. Silloin on hyvä huomata, että 90% hetkistä on todellisuudessa sellaisia, joissa kaikki on (suomalaisella) hyvin: ei ole nälkä, ei ole jano, ei ole kylmä, kukaan ei kiduta. Kuitenkin ahdistunut ja stressattu käyttää kaiken aikansa sen 10%:n ajattelemiseen, jolloin oikeasti on kurjaa.
Mutta jos ei ole pahaa stressiä eikä tulevaisuus eikä menneisyys ahdista, niin silloin voi rauhassa mielestäni ajatella tulevia ja menneitä samalla kun puuhailee.
Oikein hyvä pointti!