Kommenteissa tuli kysymys, miten pitäisi suhtautua, kun joku lähipiiristä hamstraa tavaraa. Minulla ei ole hirväesti omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta aloin silti pohdiskella. Varsinainen pakonomainen tavaroiden haaliminen eli englanniksi hoarding, on käsittääkseni yhdenlainen sairaus. Tällöin ihminen ei pysty heittämään pois mitään, pahimmillaan ei edes selviä roskia, kuten vaikka tyhjiä maitotölkkejä tai käärepapereita. Tästä seuraa yleensä pitemmän päälle terveys- ja turvallisuusriskejä. Tällaisessa tapauksessa ihminen tarvinnee ammattiapua selvitäkseen, sekä fyysisesti että henkisesti.
Mutta sitten on sellaisia rajatapauksia, joissa ei ehkä voi puhua pakonomaisesta hamstraamisesta, vaan pikemminkin äärimmäisestä säästeliäisyydestä. Jos kyse on vanhoista ihmisistä, taustalla on varmaan usein oikea kokemus pula-ajoista, ja tottumus säästää kaikenlaista varmuuden vuoksi. Sellaisesta taipumuksesta ei muuten ole helppo päästä eroon, etenkin jos se on ollut elämäntyylinä aina. Tunnistan nimittäin jopa itsessäni epärationaalisia säästelyimpulsseja, vaikkei pulaa ole ollut mistään ja aktiivisesti yritän omaisuuttani vähentää. Tähän verratuna en ihmettele yhtään, jos joku ikänsä säästeliäästi elänyt ei halua tavaroistaan luopua.
Kun tuntuu, että jonkun läheisen koti alkaa pursuilla, mitä pitäisi tehdä? Kommenteissa pohdittiin, onko salaa raivaaminen oikein vai ei. Tähän ei varmaan ole oikeaa vastausta olemassa. Jos ihminen on ns. täysissä järjissään, salaa raivaaminen kuulostaa vähän epäreilulta. Toisaalta jos roinamäärä alkaa tosiaan muodostaa esim. hygienia- tai paloturvallisuusriskejä, raivaaminen on perusteltua. Turvallisuudesta pitää huolehtia, jos läheinen ei asiaa itse osaa ottaa huomioon. Silti tuntuisi siltä, että silloinkin asiasta pitäisi keskustella yhdessä ihmisen kanssa, olettaen siis että kyseessä ei ole vaikkapa dementikko.
Jos tavarat eivät muodosta uhkaa terveydelle tai turvallisuudelle, voisi ehkä olla paikallaan miettiä hetki, miksi toisen ihmisen rojut ärsyttävät niin kovasti. Jos kyse on vain siitä, että esimerkiksi vintti tai kellari on tupaten täynnä tarpeetonta tavaraa, onko siitä lopulta haittaa kenellekään? Miksi pitäisi raivata? Jos vaari haluaa säästää kaikki pussinsulkijat varmuuden vuoksi, se voi tuntua tarpeettomalta ja tyhmältä, mutta onko asia lopulta hirveän tärkeä?
Huomatkaa, että en sano ettei saisi ärsyttää. Välillä ihmettelen itsekin ihmisten haluttomuutta luopua esineistä, jotka itse olisin toimittanut kaatopaikalle aikaa sitten. Mutta kyse on silloin minun ongelmastani, ei heidän. Nimittäin kuvittelen silloin ymmärtäväni heitä paremmin, miten asiat olisi hyvä hoitaa. Saatan olla oikeassakin, mutta kun kyse on täysivaltaisista aikuisista, saan vain tulla näiden tunteiden kanssa toimeen. Toisin sanoen saan hyväksyä sen, että asia ei juuri nyt kuulu minulle, eikä minun kuulu siihen puuttua. Joskus tämä voi tuntua vaikealta, mutta ainakin minuta auttaa, kun ymmärtää mikä siinä asiassa itseä niin tökkii.
Lopuksi vielä todettakoon, että tämä kirjoitus koskee lähinnä niitä tapauksia, kun läheinen ei halua karsia tavaroitaan tai luopua mistään. Toisissa tapauksissa joku vanhempi sukulainen voi olla vain tyytyväinen, jos nuoremmat sukupolvet jaksavat raivata vaikkapa mökillä tai vintillä tavaroita, joiden olemassaoloa kukaan ei enää edes muista. Mutta se on sitten aihe erikseen.
Jos teillä lukijoilla on enemmän omakohtaista kokemusta aiheesta, kuulisin mielelläni lisää. Voi olla, etten ole osannut ottaa kaikkia näkökulmia huomioon.
Tämä onkin mielenkiintoinen aihe. Jos jonkun jutut (tavarat, tavat, mikä vaan) ärsyttävät minua, antaako se oikeuden puuttua? Ehkä enemmän ei kuin kyllä. On joskus ehkä oikeus, mutta ei ole velvollisuutta tai syytä. Silti luulen, että puuttuisin jos kyse olisi vaikka vanhemmistani, muita yrittäisin sietää tai vieroittaisin itseni ko. tilanteesta. Hyvä kysymys on, onko asiaan puuttuminen oikeutettua? Onko jokaisella oikeus elää kuten haluaa vai pitääkö asioihin puuttua? Mikä on normaalia, minun normaalini voi olla jollekin ihan muuta ja päin vastoin.
Ja mikä on hoardaamisen ydin? Minkä korviketoiminto se on? Olen sitä miettinyt, mutta en selvittänyt mikä psykologia sen takana on. Ihan käsittämätöntähän se on, kun niitä näkee telkkarissa. Jotain on vinksahtanut kauan sitten. Mutta mitä? Ja niihin kaiketi pitäisi puuttua kuten muihinkin ”tiloihin” jotka ovat vahingollisia niiden parissa elävälle. Heillä itsellään ei taida enää olla siihen voimia tai kykyä. Mutta toisaalta he itse eivät näytä siitä kärsivän. Missä oikeastaan menee äärimmäisen säästäväisyyden ja hoardaamisen raja? Ehkä siinä, että hoarderi säästää myös selvää jätettä. Mutta melkein kaikesta tulee jätettä, kun tarpeeksi kauan säilytetään.
Terveyskirjaston artikkeli pakonomaisesta keräilystä http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.plain?p_sovellus=TK&p_artikkeli=dlk01100
Tuosta huomaa, ettei ilmiötä ole kovin kauan tunnettu tai tutkittu. Maallikkona epäilen, että kyse on siitä että vasta viime aikoina yltäkylläisyys on kasvanut sellaisiin mittoihin, että ihmisillä on mahdollisuus hautautua tavaroihin. Käsittääkseni se säästäväisyyden ja pakko-oireen raja on siinä, että säästäväinenkin ihminen pystyy luopumaan tavaroistaan, jos siihen on hyvä syy. Hamstraamisesta kärsivä taas ahdistuu yli rajojen pelkästään siitä ajatuksesta, että jotain pitäisi heittää pois.
Hamstraajan minimalisti lähimmäistä ärsyttää erityisesti siinä vaiheessa, kun hamstraaja valittaa omista tavaroistaan ja siitä miten paljon ne vievät tilaa. Ja vielä siihen sävyyn, aivan kuin sille asialle ei voisi tehdä mitään (ja tavallaan ei voikaan, kun mistään ei voi luopua ja lisää pitää haalia). Lähipiirissä vanhempi pariskunta, jotka molemmat ovat sitä mieltä, että juuri silla toisella puoliskolla on liikaa tavaraa ja ne ovat aina väärässä paikassa. Se ei haittaa, jos joku viihtyy tavarapaljouden keskellä, mutta jos ei ymmärrä elämän realiteetteja, kuten sitä, ettei ole varaa hommata isompaa asuntoa, niin siihen pitäisi jotenkin osata sopeutua.
Meillä on kaksi täysin vastaikkaista käyttäytymistapaa lähipiirissä.
Toisen äiti ei säilö turhia (ei tosin ole minimalistikaan) ja on lasten poismuuttaessa ylimääräisistö huoneista tehnyt työhuoneen, ruokahuoneen ja vierashuoneen ja kaikki aina siisteinä vastaanottamaa vieraat.
Toisen äiti taas on tehnyt kahdesta vapautuneesta huoneesta ”romuhuoneet”, sitä tavaraa kuulemma kun vaan on niin paljon, vaikka lapset ovat vieneet omat kamansa jo aikoja sitten pois. Tosin tämä äiti osteleekin sitä tavaraa ”kun halvalla” sai.
Voitte varmaan arvata kummassa on viihdykkäämpää 🙂 Toiselle taas kovasti yritän toiselle aina jutella mitä kaikkea olen itse myynyt kirppiksellä tai vienyt kierrätykseen tai.. Muuten kyllä olen hiljaa, koska asia ei minulle kuulu.
Aika mielenkiintoinen vertailu! Vapaata tilaa voi käyttää niin monella tavalla. Mutta vaikuttaminen on vaikeaa, etenkin jos ei voi sanoa asiaa ihan suoraan – ja vaikka voisi niin ei se välttämättä tehoa sittenkään. Eli sitten pitää vain seurata sivusta. Ei sekään aina helppoa ole…
Vaikea asia, jota olen omakohtaisestikin miettinyt paljon.
Omat vanhempani ovat/olivat kai perinteisiä pula-ajan eläneitä säästäväisiä ihmisiä. Tavaraa on vuosien kuluessa kertynyt paljon isoon omakotitaloon. Mitään hamstraajataipumuksia heillä ei varsinaisesti ole, silti vanhan ja ”käyttökelpoisen” tavaran pois heittäminen tuntuu olevan vaikeaa.
Tunnistan myös itsessäni samaa taipumusta ainakin välillä ja olen myös jonkin verran ottanut käyttöön tavaraa äitini ”varastoista”
Tein viime talvena yhdessä äitini kanssa pienimuotoista siivousta kaapeissa. Tarkoituksena oli karsia vain risat ja poisheitettävät tavarat sekä järjestää tavarat ”aihepiireittäin”. Voitte kuvitella miten monta muovikassillista tavaraa talosta lähti.
Muistoesineisiin tai muihin ”vaikeisiin juttuihin” emme tällä kertaa koskeneet lainkaan sillä en halunnut 90 vuotiasta äitiäni asialla vaivata.
Joka tapauksessa talon totaalinen raivaus on jossain vaiheessa lähivuosina edessä ja vaikka meitä sisaruksia on 5, pelkään pahoin että raivaus ja tyhjennys aikanaan tulee jäämään minulle.
Helpoimpia pois heitettäviä tavaroita mielestäni ovat juuri nuo ”pussinsulkijat” ym selvä roska jolla ei mitään tee, mutta mitä teen esim. lehtileikkeille jotka koskevat isäni työuraa ja muille muistoille tai lukuisille taide-esineille, tauluille ym.?
Sanoisin, että kaikki raivattu tavara on pois siitä tulevaisuuden isosta raivaamisesta. Pieniäkin voittoja on syytä juhlia.
Mutta sitten pari käytännön ehdotusta kysymyksiin liittyen. Jos lehtileikkeitä ei ole mappitolkulla, laittaisin ne muovitaskuun ja tallettaisin tuleville sukupolville. Minusta on kiva tietää, mitä isovanhempani ovat tehneet aikoinaan, ja myös lasten on mielestäni hyvä tietää mistä he ovat ”kotoisin”. Sen verran muinaismuistoja voi aina säilyttää.
Taide-esineet kannattanee jakaa halukkaiden kesken (ja toivoa ettei tule mitään pahoja riitoja tässä vaiheessa), ja ne mitä ei kukaan halua, myydään pois. Jos kukaan ei pidä jostain taulusta, sitä ei ole kenenkään velvollisuus säilyttää, vaikka tunnearvo ja historia olisi mikä. Näin siis ajattelen itse.
Samoilla linjoilla olen ollut minäkin.
Jos edes jotain on jo raivattuna, helpottaa lopullista raivaamista ja tyhjentämistä. Ja ainakin minulla on jonkinlainen käsitys mitä missäkin kaapissa on niin pystyy erottelemaan helpommin tärkeät ja ei niin tärkeät jutut.
Jonkin verran muinaismuistoja ja historiaa on syytä säilyttää ja haluan säilyttää. Tätä säilyttämistä helpottaakseni jo raivatessani laitoin eri aihepiirien asioita omiin nippuihinsa.
Ainakin minun lapset on välillä hyvinkin kiinnostuneita vanhoista jutuista ja ylpeitä omien isovanhempien saavutuksista.
Niin ja eiköhän noista taide-esineistäkin eroon jollain keinoilla pääse, itsellä on muutama juttu jotka itselleni haluaisin, mutta (ainakaan) kaikista en ala riitelemään. 😉