Kuinka monta kertaa tavarat voi järjestää?

Meidän remontti on (pääpiirteissään) ohi. Kun uusiksi meni keittiö, olohuone ja kaikki kylppärit ja vessat, oli koko irtaimisto sullottu kahteen makuuhuoneeseen. Tavarat oli pakattu pahvilaatikoihin ja pinottu seinien viereen suljettujen ovien taakse, osa laatikoista oli viety vinttiin ja ullakolle. Käytännössä operaatio vastasi muuttoa, paitsi että tavarat eivät  vaihtaneet osoitetta. Kaikki oli kuitenkin pakattava, ja ennen kaikkea purettava.

Huonekalut menivät suunnilleen omille paikoilleen takaisin, mutta tavarat piti järjestää kokonaan uudelleen. Keittiössä ei ollut enää mitään ennallaan, kirjahylly vaihtoi huonetta, komero katosi mutta tilalle tuli kodinhoitohuone. Jopa vessojen kaapit vaihtuivat erilaisiksi kuin ennen. Millekään ei siis ollut valmista vanhaa paikkaa. Tästä seuraa tietenkin se, että kaikille tavaroille on pitänyt keksiä uusi paikka. Tällä kertaa olin kyllä jo miettinyt keittiötä suunnitellessa, että missä pidetään lautasia ja laseja, mutta paljon on kaikkea sellaista, jota ei päivittäin tarvita. Tällainen järjestäminen on samalla tavalla väsyttävää kuin tavaroiden raivaaminenkin, koska koko ajan on tehtävä päätöksiä.

Eikä kaikki ole suinkaan mennyt kerralla paikalleen, vaan tavarat vaihtavat paikkoja edelleenkin. Voi olla, että jokin ajatuksen tasolla erinomainen paikka ei käytännössä toimi ollenkaan. Sitten on niitä tavaroita, joiden paikkoja ei ole mietitty ollenkaan, kunhan vaan on purettu pois laatikosta ja tyrkätty johonkin. On myös tavaroita, jotka on laitettu johonkin, kunnes huomaan että se paikka olisikin paljon parempi jollekin muulle, jolloin ensimmäiset on siirrettävä pois tieltä, mutta minne? Tähän siirtelyyn ja järjestelyyn menee aikaa. Ehkäpä kesään mennessä kaikella on suunnilleen pysyvä säilytyspaikka.

Päätimme äskettäin hankkia yhden pätkän lisää Lundian kirjahyllyyn. Minä olisin tehnyt sen huolettomasti niin, että kaksi uutta tikasta vaan, ja vähän hyllyjä niiden väliin, ja koko hoito vanhan hyllyn jatkeeksi. Mutta puoliso haluaa tehdä tämän ns. kunnolla, eli yhdistää uuden pätkän saumattomasti vanhaan, jolloin ei tosin tarvita kuin yksi uusi tikas, mutta toisaalta melkein koko vanha hylly pitää tyhjentää ensin, jotta uusi osa saadaan paikoilleen. Tässä on sen verran kuluneen vuoden aikana purettu ja koottu tavaroita ja huonekaluja, että kirjahyllyn purkaminen jälleen ei niin kovin houkuttele. Mutta ymmärrän, että hienohan siitä tulee, jos se kunnolla tehdään. Näinä hetkinä ymmärrän minimalisteja, jotka omistavat vain kaksi kirjaa ja kestotilauksen äänikirjapalveluun…

Täällä siis jatkan tavaroideni siirtelyä, mutta huomatkaa että tämä ei ollut valituskertomus. Pikemminkin havainnollistus siitä, että järjestys ei synny yhdessä yössä, enkä ainakaan minä ole läheskään aina tyytyväinen ensimmäiseen ratkaisuun. Tavarat löytävät parhaat paikkansa vasta sitten, kun on ehditty elää ja olla, ja nähdään mistä niitä tavaroita oikeasti lähtisi etsimään, tai missä niitä eniten tarvitaan. Jos muuton jälkeen tuntuu siltä, että koti ei oikein asetu, niin se voi johtua juuri tästä.

PS. Lupaan kuvia seuraavaan postaukseen, haluatteko nähdä niitä värikkäitä seiniä?

En halua pelkkää valkoista enää

Tämän remontin aikana jotain on loksahtanut uuteen asentoon sen suhteen, mitä ajattelen kodin sisustamisesta. Olen tainnut moneen kertaan ennenkin mainita, että sisustustyylini (jos nyt sellaisesta voi puhua) on aika kaukana sellaisesta valkoisesta ”blogikodista”. Huonekaluissa on väriä, rakastan lukuisia taulujamme, matot ovat kirjavia ja niin edelleen. Sellainen sävy sävyyn harmonia ei ole ollenkaan minun juttuni. Mutta en ole myöskään kaikenkirjavan ystävä, en esimerkiksi tykkää tapeteista jotka ovat liian viliseviä, enkä juurikaan harrasta printtikuvioita; en vaatteissani enkä sisustustekstiileissä.

Tästä huolimatta minulla on ollut aika pinttynyt ajatus siitä, että seinien oikea väri on aina valkoinen. Perustelut: valkoinen on paras tausta taiteelle (ajatelkaa vaikka museoita) ja valkoinen rauhoittaa, jos huoneessa on paljon muuta väriä. Olen aina asunut kodeissa, joissa on ollut etupäässä valkoiset seinät, ehkä sekin vaikuttaa asiaan. Erityisesti olen ollut paperinvalkoisen ystävä, maalarinvalkoista olen aina inhonnut, sillä se taittaa harmaaseen ja harmaa taas tuntuu seinissä masentavalta. Ajatusta valkoisista seinistä en ole koskaan aiemmin kyseenalaistanut. Nyt kuitenkin oli aika muuttua.

Vessan seinä testivaiheessa. Tummat värit hylättiin nopeasti, mutta oli hyvä idea testata niitä.

En ole ihan varma, mistä kaikki lähti liikkeelle. Edellinen keittiömmekin oli valkoinen ja kiiltävä. Sellainen oli muotia reilut 10 vuotta sitten, kun keittiötä viimeksi laitettiin. Vuosien myötä niin muoti kuin oma makukin on kehittynyt, joten tällä kertaa suunnittelussa lähdettiin liikkeelle siitä, että kaappien ovet voisivat olla muutakin kuin sileää valkoista. Kiiltävä pinta on sivumennen sanoen helppo pitää puhtaana, jos on valmis heilumaan riepu kädessä joka päivä. Itse en ole, joten vaihtoehdot olivat tervetulleita. Selailimme paljon sisustuslehtiä inspiraatiomielessä, etenkin ei-suomalaisia, ja puoliso viehättyi täyspuisista keittiöistä. Valitsimme lopulta tammen, sillä sitä meillä oli ennestään muuallakin. Keittiöstä on nähty vasta mallipala, sillä yhtäkään kalustetta ei ole vielä asennettu, joten lopputulosta voi vasta kuvitella. Ennen meillä oli joka tapauksessa valkoinen keittiö, johon tuli väriä kaakeleilla ja puisilla tasoilla. Nyt meille tulee puunvärinen keittiö, jossa on valkoinen taso ja kaakelit.

Kun yksi pinttynyt ajatus oli valkoisen keittiön myötä hylätty, oli helppo jatkaa samalla tiellä. Kiinnostuin siitä, millaisia sävyjä 50-luvulla suosittiin sisustuksessa, sillä halusin uusien värien kunnioittavan aikakauden tyyliä, vaikka ne eivät täsmälleen alkuperäisiä olisivatkaan. Etsin tietoa lukemalla, juttelemalla asiantuntijoiden kanssa ja tutkimalla värikarttoja (tässä mm. yksi), joita on tehty eri aikakausien mukaan. Kun asunnostamme purettiin pois vanhoja seiniä ja kalusteita, alta paljastui alkuperäisiä maalikerroksia. Aika hauskasti kävi niin, että olin sattumalta intuitiivisesti valinnut sellaisia sävyjä, jotka olivat hämmästyttävän lähellä alkuperäisiä.

Kuten aiemmin kirjoitin, halusin olohuoneeseen edelleen valkoiset, mutta ei täysin valkoiset vaan lämpimämmät ja kotoisammat seinät. Makuuhuoneemme vaihtaa paikkaa, ja uusi sijainti on hyvin varjoisa. Halusin sinnekin valoisan mutta pehmeän värin, ja lopulta olohuoneen testereiden joukosta löytyi myös makuuhuoneen väri, Tikkurilan Gardenia. Testasimme maaleja myös makkarin seinään, samoin kuin olohuoneen, koska värit näyttävät erilaisilta varjoisassa tai valoisassa huoneessa.

Lapset halusivat pinkin vessan, ja sen he saavat (sävy: Little Greenen Pink Slip). Pikkuisesta vessasta tulee heleän vaaleanpunainen, myös katto maalataan samalla värillä. Toisesta WC:stä tulee turkoosi. Kyseinen vessa toimi testipaikkana lukuisille väreille, sillä mietimme aluksi myös tumman vihreää, erilaisia sinisiä ja vaaleampia vihreitä. Vaalea turkoosi voitti, ja aion myöhemmin hankkia sen seinälle Georgia O’Keeffen taidejulisteen, jossa samat sävyt toistuvat.

Lisää väriä! Kodinhoitohuone edistyy, nyt meillä on kaakelit! Nämä ovat Pukkilasta, jos joku himoitsee samanlaisia. En muista nimeä.

Puolisolla oli vankka ja hieman yllättävä visio työhuoneen kaksivärisistä seinistä, joten nyt huoneen alaosa on tummempaa vihreää ja yläosa vaaleampaa. Raja kulkee täsmälleen kultaisen leikkauksen kohdalla, ja huone näyttää jo nyt hyvältä, vaikka se onkin vielä keskeneräinen ja täynnä säilössä olevia huonekaluja. Työhuoneen vaaleampi sävy toistuu kodinhoitohuoneen seinässä. Sitä puolestaan tehostaa kirkkaan turkoosit kaakelit, joita tosin ei ole vielä asennettu. Kaapistot ovat valkoiset, joten yleisilmeestä tulee raikas.

Lopputuloksena voidaan todeta, että remontin jälkeen tavallista valkoista löytyy enää sieltä, minne remontti ei tällä kertaa yltänyt. Tosin nekin huoneet remontoidaan, kunhan tämä urakka saadaan ensin valmiiksi. Kyseessä on lastenhuoneet, ja jälkikasvu saa valita värinsä ja tapettinsa kohtuullisen vapaasti, vaikka pidätänkin veto-oikeuden itselläni. Joka tapauksessa olo on vapautunut. On hauskaa päästä irti mielipiteistä, joille ei ole ollut järkevää perustelua, paitsi että aina ennenkin on tehty näin. Värit ovat ihania!

Täydellistä valkoista etsimässä

Keväällä tuskailin loputtomien remonttipäätösten edessä. Niitä onkin sitten riittänyt. Ehkä hulluimmaksi meni olohuoneen seinämaalin valinta. Halusin valkoisen, mutta en paperinvalkoista. En missään nimessä myöskään harmaata tai beigeä, mutta en liian keltaistakaan… Halusin värin, joka kunnioittaisi 50-luvun rakennusta, mutta olisi kuitenkin moderni. Juu, ei ole helppoa.

Muistelen, että edellisen kerran kun olohuonetta maalattiin vuonna 2010, en tehnyt maalin suhteen minkäänlaista valintaa. Sanoin urakoitsijalle, että ei maalarinvalkoista vaan valkoisempaa, ja sitten hän osti maalin ja maalasi. Olin siihen tyytyväinen, eikä tullut mieleenkään alkaa itse vertailla eri sävyjä. Toisin on nyt. Ei tulisi mieleenkään antaa urakoitsijan valita värisävyä. Sitä tämä keski-ikä teettää.

Tuo alunperin valittu väri ei muuten enää ollut sellainen kuin aluksi. Se on vuosien varrella tummunut, minkä huomasi kun iso kirjahylly siirrettiin ja alkuperäinen valkoinen paljastui sen takaa. Listat puolestaan ovat kellastuneet, samoin pistorasiat. Tätä kaikkea ei huomaa, kun huonekalut ovat paikallaan ja kodissa eletään. Sitten kun kaikki riisutaan pois, paljastuu että reilun 10 vuoden aikana on tapahtunut Suuri Kulahdus. Siihen nähden luultavasti mikä tahansa maali olisi raikastanut huoneen aivan uuden näköiseksi. Halusin kuitenkin juuri oikean valkoisen.

Valkoisia on paljon… lopullinen valinta on ylhäällä keskellä.

Aloin siis etsiä hyvissä ajoin sitä täsmälleen oikeaa värisävyä. Käytin tähän prosessiin valehtelematta kymmeniä tunteja. En toki yhtä kyytiä, mutta kaikki yhteenlaskettuna. Jaa miksi? No, kuten sanottu, täydellisen sävyn löytäminen ei ole yksinkertaista. Ensinnäkin niistä rautakaupan maalisävylapuista on turha edes yrittää. Kuinka 10cm x 10cm lippusesta voisi nähdä, miltä sävy näyttää usean neliön pinta-alalla? Samoin niistä pikkuisista värikartoista ei näe mitään. Postimerkin kokoinen plänttikö muka kertoisi, miltä maali näyttää seinällä? Ainoa tapa saada värin todellinen luonne esille, on ostaa testeri ja maalata juuri sitä seinää, jolle sävy on tulossa. Tässä kohdassa pisteet Tikkurilalle, jolta saa testimaaleja tilata ihan kohtuulliseen hintaan. Jälkikäteen ajatellen Teknokselta olisi saattanut löytyä vielä parempikin sävy, mutta jos en voi ostaa testipurkkia, en voi ostaa isompaakaan maalipönttöä. Suomalaisista valikoima rajautui siis ainoastaan tästä syystä Tikkurilaan. Urakoitsijan mukaan maaleilla ei ole mitään eroa käytännön kannalta.

Mutta ulkomailla osataan! Löysin Little Greenen nettisivut, jotka sivumennen sanoen palvelevat kuluttajaa muutenkin noin satakertaa paremmin kuin nämä kotimaiset firmat. Tilasin heiltä varmaan parikymmentä maalia testiin, mukana oli muitakin kuin valkoisia sävyjä. Tikkurilan värikartoilta tilasin puolestaan kaikki mahdolliset valkoiset, jotka suinkin näyttivät niissä pienissä ruuduissa mahdollisilta. Soittelin myös ahkerasti Tikkurilan neuvontapuhelimeen, josta sai välillä tosi hyvää palvelua, mutta välillä vastaajan asiantuntemus jätti toivomisen varaa.

Sitten vaan testailemaan. Lopputulos oli, että meillä oli 15 valkoista läiskää olohuoneen seinässä. Niistä loppusuoralle valitsin viisi, joista maalattiin vielä vähän isommat ruudut eri kohtaan. Tämä oli erittäin tarpeellinen vaihe. Kuten arvelin, maalit käyttäytyvät valossa ja varjossa eri tavoin, eikä niiden todellinen sävy paljastu pienestä paperinpalasta. Esimerkiksi Tikkurilan Lumikko näyttää värikartassa raikkaalta, seinällä puolestaan suorastaan vihreältä. Neuvontapuhelin vahvisti havainnon, siinä todella on vihertävä pohjasävy, ja seinällä sävy oli tosi kylmä, ei lainkaan kodikas. Toisaalta netissä neutraalilta valkoiselta vaikuttanut sävy saattoikin seinällä näyttää lähes beigeltä.

Monen viikon ja testin perusteella valitsin lopulta seinien sävyksi Tikkurilan Kallan (G503). Nyt kun koko seinä on maalattu sillä, sanoisin että jos olisin ajoissa tajunnut, olisin ehkä itse yrittänyt säätää juuri tätä sävyä vielä asteen vaaleammaksi. Niin voi nimittäin tehdä; täytyy vain tietää sekoitussuhde tarkasti, ja sitten rautakaupassa ilmoittaa, kuinka paljon väripastaa perusvalkoiseen sekoitetaan. Mutta koska tämä vaihtoehto selvisi minulle liian myöhään, päätin että valmis sävy saa kelvata. Kalla täyttää vaatimukseni kuitenkin hyvin. Se ei ole harmaa eikä beige, eikä myöskään keltainen. Ehkä kermainen olisi oikea ilmaisu, eräänlainen lämmin valkoinen. Mitä enemmän huoneessa on luonnonvaloa, sitä valkoisemmalta se näyttää. Eteisessä, jossa on pelkästään sähkövalo, sävy sen sijaan näyttäytyy hyvin lämpimänä ja kodikkaana. Purkutöitä tehdessä asunnon alkuperäisiä maalisävyjä paljastui seinistä, ja Kalla on kieltämättä hyvä päivitys alkuperäisestä, varsin keltaisesta sävystä.

Lähipiiri suhtautui kiitettävän kärsivällisesti oikean valkoisen etsintään. Puoliso teippasi ruudun toisensa jälkeen, ja maalasi testejä milloin mihinkin seinään. Samaa tekniikkaa käytimme muidenkin seinämaalien kanssa, ja keväällä koti olikin mielenkiintoisen näköinen, kuin siellä täällä seinissä oli vaikka minkä värisiä neliöitä. ”Ai äiti on taas maalaillut”, totesivat lapset lakonisesti, kun löysivät lisää uusia väriruutuja pitkin kotia. Mutta olen lopputulokseen tyytyväinen. Toivon että Kalla kestää aikaa, tai ainakin seuraavat kymmenen vuotta.

Pystyykö kukaan samaistumaan tähän sopivan värin etsintään?

Remontin pahin puoli

En ymmärrä, miten kukaan selviytyy talon rakentamisesta. Sellainen tilanne, josta lähdettäisiin ihan puhtaalta pöydältä liikkeelle perustuksia myöten, olisi minulle kauhistuttava projekti. Niin paljon päätöksiä! Sillä jos jonkin tässä remontissa on vaikeaa, se on loputon määrä päätöksiä, joita on tehtävä jatkuvalla syötöllä. Tai siltä ainakin tuntuu.

Juuri nyt meillä remontoidaan kylpyhuonetta. Se oli erittäin huonokuntoinen, joten sieltä purettiin kaikki, viimeistä laattaa myöten. Nyt pitää päättää ainakin seuraavat asiat: wc-pöntön malli, altaan malli, allaskaappi, suihkuseinien malli, suihku, hana, rättipatteri, peilikaappi, vesihana, säilytyskaappi, peili, seinälaatat ja lattialaatat, laattojen saumauksen värit, valaisimet, katon väri. Hervoton määrä päätöksiä kahden neliömetrin tilaan. Voi olla että unohdin jo jotain. Päätöksen tekoa vaikeuttaa eniten nykyisin tarjolla oleva loputon vaihtoehtojen määrä. Aloitetaan vaikka seinälaatoista. Niitä on saatavilla kaikissa väreissä, malleissa, muodoissa ja hintaluokissa, joita vain osaat kuvitella, ja sitten vielä parituhatta sellaista vaihtoehtoa, joita ei olisi osannut edes ajatella.

Tästä lähdetään liikkeelle.

Minulle tällainen vaihtoehtojen määrä aiheuttaa ahdistusta. Tietysti valikoima rajautuu sen osalta, mitä ei missään nimessä halua, mutta silti jäljelle jää vielä sadoittain tai ainakin kymmenittäin ihan hyviä mahdollisuuksia. Haluan tehdä remontin, jonka lopputulos kestää aikaa parikymmentä vuotta. Lopputuloksen pitäisi siis olla miellyttävä, ajaton, laadukas ja mahtua budjettiin. Sisäinen perfektionistini meinaa saada sydänkohtauksen miettiessään tätä yhtälöä.

Internet on muuten vihonviimeinen paikka katsella valikoimaa. Sitä on kerta kaikkiaan liikaa ainakin omalle prosessointikyvylleni. Eilen yksinkertaistimme asioita hieman, ja ajoimme isoon rautakauppaan. Siellä onneksi oli asiantunteva myyjä, jonka avulla valintoihin alkoi tulla tolkkua. Samoin oli erittäin tärkeää päästä katsomaan tavaroita luonnossa. Miltä hana tuntuu käteen, kun sen laittaa päälle? Kulmikas kahva ehkä näyttää tyylikkäämmältä kuvassa, mutta pyöreästä on miellyttävämpi ottaa kiinni. Toisaalta suihkut näyttivät minusta kaikki samoilta. Tai wc-pöntöt. Tiesittekö, että niitäkin on tavallisessa rautakaupassa tarjolla parikymmentä erilaista? Olennaiset erot jäivät minulle hämäriksi. Valitsimme sen, jossa oli kaikista yksinkertaisin muotoilu. Nyt pitää enää varmistaa urakoitsijalta, että hän pystyy sellaisen asentamaan meille.

Asiantuntijat ovat näissä tilanteissa kullan arvoisia. Esimerkiksi meidän oma suunnittelija oli jo ehdottanut kaunista laattaa kylpyhuoneen seiniin. En olisi ikimaailmassa löytänyt sitä itse. En olisi edes tiennyt, mistä lähteä etsimään. Emme kuitenkaan pitäneet lattialaattaehdotuksesta yhtä paljon, joten rautakauppareissulla ajelimme myös laattaliikkeeseen. Siellä ilmoitimme, mikä seinälaatta meille tulee, ja pyysimme ehdotuksia lattialaatoiksi. Myyjä, joka tunsi valikoimansa hyvin, osasi heti ehdottaa toiveidemme mukaista vaihtoehtoa kahdessa eri sävyssä. Tällaisesta päätöksenteosta pidän! Kaksi hyvää vaihtoehtoa, joista voin valita sen, joka miellyttää minua enemmän. Ah, mikä helpotus!

Hyvä puoli tässä hermoja kiristävässä päätöksentekoruljanssissa on se, että yksi päätös kattaa monta asiaa. Kun on kerran valinnut yhdet kaakelit, samaa kaakelia laitetaan sitten kaikkiin märkätiloihin. Itse asiassa samasta sarjasta löydettiin myös keittiön kaakelit, ne ovat vain eri muotoiset kuin kylpyhuoneessa. Tai kun on päättänyt yhden hanan, niin kaikkiin lavuaareihin laitetaan sitten samanlainen. Olen onnellinen, kun edes nämä asiat on saatu päätettyä. Edessä on vielä sellaisia päätöksiä, kuten värisävyjen valitseminen seiniin. Tiedän, että siitä vasta show syntyykin (tähän kohtaan sellainen irvistysnaama). Mutta asia kerrallaan. Ensin kylpyhuoneasiat, ja sitten vasta siirrytään seuraavaan. Hengittelen täällä syvään, ja valmistaudun kohta taas päättämään asioita. Yksi kerrallaan.

Toukokuun jäljiltä hoitamatta

Koulut alkavat viikon päästä, ja ihan vain muutama pikku juttu on kevään jäljiltä vielä hoitamatta.

  • Kuopuksen talvikengät ovat koko kesän majailleet kylpyhuoneen lattialla muovipussissa. Olen ajatellut pestä ne. En ole pessyt.
  • Toukokuussa vietettyjen synttäreiden onnittelukortit ovat läjässä ikkunalaudalla, edelleen.
  • Kuviskerhon tuotokset ovat kassissa olohuoneen lattialla.
  • Esikoisen koulukirjat ovat edelleen kopassa, vaikka kohta sinne pitäisi laittaa uudet kirjat.
  • Sohvaprojektin ylimääräiset täytteet ovat edelleen kestokassissa keskellä olohuoneen lattiaa.

Tässä näitä muutamia. Koska meillä on muuten yleissiistiä, nämä eivät varmaan satunnaisen kävijän silmiin erotu. Toiseksi olen taitava naamioimaan keskeneräisiä asioita sen näköisiksi, että ne eivät pistä silmiin. Kestokassit ovat tähän tarkoitukseen loistavia. Kun minkä tahansa asian laittaa kassiin, se alkaa näyttää siistiltä, verrattuna siihen että sama tavara oli valloillaan lattialla. Lopputulema ei kuitenkaan muutu; meillä pyörii lattioilla tavaraa, joka ei sinne kuulu.

Tällaiset epämääräiset tavarat ovat kaikkien raivausta vaativien sotkujen alku. Nimittäin jos ne ovat jossain tarpeeksi kauan, niihin tottuu. Sitten ne saavat seurakseen lisää tavaroita, joista vähitellen muodostuu tiiviitä kerroksia, joista pahimmillaan syntyy roinakasa. Tarpeeksi isoksi kasvaessaan kasan selvittäminen alkaa tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta, joten se kasvaa entisestään. Siksi sovellan porttiteoriaa omiin tavaroihin, jotka seilaavat lattioilla ilman paikkaa. Ne on poistettava ennen kuin ne alkavat vetää puoleensa lisää tavaroita. Nähdäkseni tämä on ylipäätään kodin siisteyden kulmakivi. Epämääräisyydet on ennemmin tai myöhemmin siivottava pois.

Minulla toteutusta on haitannut perinteisen saamattomuuden ja lomafiiliksen lisäksi se, että nuo kaikki vaativat jonkinmoista ajatustyötä ja päätöksentekoa, mikä taas on tunnetusti vähän raskasta. Esimerkiksi kuvistyöt – keväällä taiteilija itse kielsi ehdottomasti niiden hävittämisen. Sen vuoksi ne ovat olleet kassissa lattialla koko kesän, mutta kertaakaan niitä ei ole katseltu, esitelty muille tai ylipäätään kiinnitetty mitään huomiota. Aika lienee kypsä niistä luopumiseen vähin äänin, mutta silti vähän mietityttää, miten asia hoidetaan tyylikkäästi. Säilyttäminen ei ole vaihtoehto, työt ovat kaikki A3-kokoa, ja parhaat on jo otettu talteen.

Talvikengät (kuten parit kumpparitkin) ovat pyörineet lattioilla, koska olen ajatellut että siistin ne myyntikuntoon ennen kuin vien vinttiin. En ole jaksanut siistiä, mutta en ole halunnut jättää työtä keskenkään. Sohvantäytteille pitäisi keksiä jokin järkevä säilytyspaikka. Onnittelukortit haluaisin säilyttää, mutta en muista mihin olen pannut edellisvuotiset, enkä halua laittaa näitä eri paikkaan. Jokaisessa näistä roikkuvista asioista on siis jotain, mikä estää suoraviivaisen suorittamisen.

Paras ja ainoa ratkaisu tähän ongelmaan on mennä päättäväisesti tulta päin. Otetaan ongelma kerrallaan käsittelyyn, eikä hellitetä ennen kuin päätös on tehty, ja tavara uudella paikallaan. Luovuttaminen tai lykkääminen ei tässä ole vaihtoehto, koska ne eivät vie asiaa eteenpäin. Taidan ottaa tälle aamulle tavoitteeksi, että hoidan tunnin aikana niin monta näistä pois päiväjärjestyksestä kuin ehdin. Sillä lailla saan asioita etenemään, ja tarpeen vaatiessa pitää vaikka vähän tinkiä tavoitetasosta. Kengät vintissä likaisina on kuitenkin parempi, kuin kengät likaisina kylpyhuoneen lattialla.

Sanokaa nyt, että joku muukin on koko kesän odotellut inspiraatiota hoidella keväältä jääneitä asioita loppuun!

Kauniita ja käytännöllisiä vaatteita

Pari kuukautta kuluvaa vuotta on mennyt, ja ajattelin nyt kuitenkin raportoida vaateostoksista, koska mihinkä sitä nyt vanhasta tavasta pääsisi. Tammikuussa ostin kaksi vaatetta: juhlakengät ja punaisen villamekon. Lyhyesti todettakoon, että kengät olivat halvat, mekko kallis. Molemmat ovat ihania. Vaaleat juhlakengät ovat olleet ostoslistalla pidempään, olen maininnut ne jo vuosi sitten, mutta olen niitä epäaktiivisesti etsiskellyt pidempäänkin. Mekko ei ehdottomasti ollut millään listalla, mutta kirkkaanpunainen kashmir vastuulliselta kotimaiselta merkiltä (Arela) puoleen hintaan – tässä oli liian monta houkutusta yhtä aikaa. Arelan vaatteisiin ei sitä paitsi olisi koskaan varaa, paitsi jos ne ovat vähintään -50% alessa, ja sittenkin ne ovat kalliita. Tämä oli järjestyksessä toinen Arelan vaate, jonka olen koskaan raatsinut hankkia. Ensimmäinen oli irtohihat, jotka ovat jo liki 10 vuotta vanhat.

Tarjoilen teile kuvan uusista kengistäni, enkä tylsistä mustista sukista.

Tällä viikolla lähdin sitten aivan toisenlaisille ostoksille. Ostin nimittäin sukkia, sukkahousuja ja alushousuja sellaisen pinon, ettei toivottavasti tarvitse ostaa lisää ennen syksyä ainakaan. Seitsemän paria nilkkasukkia, kolmet paksut sukkahousut talvikäyttöön sekä viisi paria alushousuja. Minulla taisi ennen eilistä olla peräti viisi paria ehjiä nilkkasukkia, eikä yksiäkään ehjiä sadan denierin talvisukkiksia. Näillä pakkasilla minulla on jommat kummat jalassa joka päivä, eikä viisi paria riitä edes viikoksi, koska sukat menevät pyykkiin joka ilta.

Näen kirjanpidostani, että äskettäin meni puhki viimeinen pari kuuden sukkaparin nipusta, jotka ostin maaliskuussa 2018. Varsin hyvä käyttöikä bambuviskoosille, sanoisin! En valitettavasti enää saanut juuri samanlaisia, joten tällä kertaa oli kokeiltava vähän umpimähkään uusia merkkejä. Ostin omaksi huviksi myös kahdet parit värikkäitä Happy Socks -sukkia. Tiedän kokemuksesta, että ne kestävät ehjinä käyttötiheydestä riippuen vähän yli tai alle vuoden. Nämä helmikuun ostokset olivat siis kaikki käyttövaatteita, jotka kuluvat kirjaimellisesti puhki ajan myötä.

Tuli juuri mieleen, että pitäisiköhän ottaa tavaksi, että joka tammikuu ostaisi niin ison määrän näitä kaikkia kerralla, ettei taatusti tarvitse ajatella asiaa enää loppuvuoden aikana. Sitten seuraavassa tammikuussa tekisi inventaarion, katsoisi paljonko vaatteita on jäljellä ja missä kunnossa ne ovat, ja sitten ostaisi jälleen reilusti täydennystä koko vuotta ajatellen. Parissa vuodessa varmaan tulisi hyvä näppituntuma siihen, kuinka monta paria nilkkasukkia ym. olisi ideaali. Sitten vain vuodesta toiseen ylläpitäisi sitä määrää. Jos ostaisi tarpeeksi kerralla, ei tarvitsisi asiaa sen koommin ajatella. Minulla on taipumusta kitsastella väärässä kohdassa, ja aliostaa niitäkin tavaroita, joita tarvitsisin. Siksi tällainen kerralla kuntoon -ajattelu voisi toimia tosi hyvin.

Onko siellä enää ketään, joka ostoksiaan tilastoi?

Tavarat taakkana

Luin juuri Hesarista kolumnin, jossa toimittaja Päivi Ängeslevä tuskailee tyhjennettävän kuolinpesän kanssa. Hän kohtaa saman ongelman, jonka niin moni muukin on kohdannut: hyvää tavaraa ei saa kaupaksi, ei edes ilmaiseksi annettua, koska kaikilla on jo kaikkea. Sitten ihminen istuu tavarakasojen keskellä ja ihmettelee – miten tämä on mahdollista?

Selitys tulee kulutustutkija Terhi-Anna Wilskan suusta: etenkin me keski-ikäiset olemme arvojen taitekohdassa. Meidät on kasvatettu kuluttajiksi, mutta samalla meidät on kasvatettu arvostamaan tavaroita, myös vanhoja tavaroita. Haaskaaminen, eli hyvän tavaran heittäminen roskiin, on arvojemme vastaista. Jos olette joskus tuskaillut vanhojen tavaroiden keskellä, että miten tähän on tultu ja miten näistä pääsee eroon, lukekaa kolumni. Siitä saa oivaa vertaistukea, joskaan vastauksia tavarasta eroonpääsemiseksi ei sekään anna.

Ängeslevä kirjoittaa, että kun tavarat ovat varastoituna jonnekin, niitä ei tarvitse kohdata eikä ajatella. Usein kohtaaminen jää sitten seuraavalle sukupuolvelle, joka joutuu tekemään kuolinsiivousta. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Uskon, että toimittajankin anoppi, josta jutussa puhuttiin, on säästänyt tavaroitaan myös rationaalisesti, ei vain siksi, ettei tietäisi mitä niille pitäisi tehdä. Kirjoittaja nimittäin mainitsee sellaisia asioita, kuin Arabian astiasto, virkattu päiväpeitto tai läjä pöytäliinoja. Ne ovat kaikki käyttötavaroita, jotka ovat kenties olleet kalliita, laadukkaita tai niiden tekeminen on ollut työlästä, kuten peiton virkkaaminen. Ei tällaisen tavaran säästäminen ole hamstrausta tai turhan haalimista. Se on järkevää, sillä esineillä on ollut selkeä käyttöarvo. Kenties ne ovat olleetkin käytössä. Ongelma syntyy siitä, että Arabian Myrna ei enää miellytä meidän sukupolvea.

Kirjahyllyni aarre: 1000-sivuinen kodinhoito-opas 1900-luvun alusta. Onneksi tämäkin on aikanaan säästetty!

Ei ole anopin vika, ettei virkatut päiväpeitot ole enää muodissa. Sen sijaan voi varovaisesti ihmetellä, kenen luomia ovat ihanteet niistä avarista, minimalisitisista ja vaaleista kodeista, joista nykyisin haaveillaan. Olemmeko tosiaan itse keksineet ne? Vai olisiko kaupallisilla voimilla tässäkin sormensa pelissä? Vanhempani ovat kertoneet, että 70-luvulla naapuriperheellä oli olohuoneessaan tummanvihreä katto. Sitä pidettiin upeana, rohkeana ja muodikkaana. En tiedä, kenen mieleen tulisi nykyaikana maalata huoneen katto vihreäksi. Sen sijaan olen välillä ajatellut, katsovatko tulevaisuuden nuoret kuvia 10- ja 20-lukujen valkoisista tyhjistä huoneista, ja pyörittelevät silmiään siihen malliin, että kaikkea sitä onkin ollut muodissa.

Tavaroiden säästäminen ja toisaalta poistaminen on jatkuvaa tasapainottelua tuon aiemmin mainitun arvoristiriidan takia. Tarpeelliselle tavaralle löytyy aina käyttöä, mutta mikä on tarpeellista? Haastan silti ajattelua hieman: jos aina heitämme kaiken pois, joudumme sitten myöhemmin hankkimaan aina uutta, kun uusia tarpeita ilmenee. Se taas ylläpitää sitä epäekologista kierrettä, jota yritämme välttää raivausta tehdessä – siis ettei heitettäisi käyttökelpoista tavaraa ainakaan roskiin. Mutta jos sattuu olemaan varastoja, niin silloin ei tarvitse hankkia uutta, voi ammentaa omastaan, tai sitten niistä anoppien ja isovanhempien varastoista. Vanhan tavaran ottaminen käyttöön on aina hyvä ratkaisu.

Toimittaja toteaa, että tavaroiden säilöminen ei ole hänelle vaihtoehto, ja totta kai ymmärrän, että rajansa kaikella. Kaikkea ei mitenkään voi säästä, mutta kaikkea juuri tällä hetkellä tarpeetona ei ole pakko heittää poiskaan. Olen omalle mummilleni kovin kiitollinen, että hän on säästänyt kaikenlaista – verhoja, lakanoita, mattoja ja muita kodintavaroita. Niitä olen muokannut omiin tarpeisiin sopiviksi, ja saanut hyvän mielen, kun ei ole tarvinnut hankkia uutta, eikä lähteä vinttiä pidemmälle etsimään. Nykyajan huteria lastulevyvirityksiä tuskin kannattaa säästellä, mutta viime vuosisadan alussa kudottu puuvillalakana kestää käyttöä sata vuotta ja vielä pidempäänkin.

Jos joku kerkesi jo lukea tuon jutun, olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia se teissä herätti. Onko säästäminen koskaan vaihtoehto? Vai houkutteleeko enemmän vaaleat, avarat huoneet?

Arkijärkinen asuhaaste: 30 päivää vanhoja vaatteita

Tiesittekö, että maailma on pullollaan erilaisia pukeutumishaasteita? Niitä löytyy joka lähtöön: on äärimmäisen minimalistisia, kuten esimerkiksi haaste, jossa saa kuukauden ajan käyttää vain kuutta vaatetta. Sitten on valtava määrä erilaisia kapselipuvustoon liittyviä haasteita, joissa koostetaan tietylle ajanjaksolle kapselipuvusto, eikä muita vaatteita saa käyttää. Toisaalta on myös 30 päivän haasteita, jossa ideana on valita 30 vaatetta, joista pitää luoda itselleen 30 erilaista asua. Samaa asua ei saa toistaa kahdesti, mutta kaikkia valittuja vaatteita on käytettävä ainakin kerran. Näiden lisäksi on myös erilaisia inspiraatiohaasteita, joissa annetaan pukeutumisohje kuukauden jokaiselle päivälle. Ohje voi olla esimerkiksi ”yksivärinen asu” tai ”pue vaate jota et ole käyttänyt yli vuoteen”.

maaliskuun vaatteet

Yhteistä näille on shoppailukielto haasteen aikana. Tosin tässäkin on eroja. Joskus kirppikset ja ilmaiseksi saadut vaatteet ovat ok, joskus taas neuvotaan menemään ensin kauppaan, jotta vaatekaapin mahdolliset puutteet tulee ensin täytettyä. Useimmiten tarkoituksena on kuitenkin jonkinlainen vaatekaapin karsiminen tai vähemmällä toimeen tuleminen. Haasteet on suunnattu ihmisille, joilla on hirveästi vaatteita, ja jotka siitä huolimatta ostelevat jatkuvasti uutta, mutta kärsivät siitä ettei kaapista löydy mitään päällepantavaa. Ei liene ihme, että moni on lähtöisin USA:sta.

Minun tilanteeni on se, että kaapista löytyy runsaasti päällepantavaa, mutta ajaudun silti valitsemaan aina sen helpoimman vaihtoehdon. Vaatekaapin potentiaali menee hukkaan. En halua käyttää vähempiä vaatteita, vaan päinvastoin lisätä aktiivisessa kierrossa olevien vaatteiden määrää. Inspiraatiohaaste sopisi siis minulle, mutta en löytänyt valmiina mieleistäni. Näissä muiden keksimissä pukeutumisohjeissa on sellainen vika, että osa ehdotuksista on väistämättä sellaisia, jotka tuntuvat omasta mielestä hupsuilta. Löysin suomennetun version 30 päivän haasteesta, mutta moni ohje ei omalla kohdallani toiminut. ”Pue jotain, mikä saa sinut tuntemaan olosi itsevarmaksi” – enhän minä muita vaatteita puekaan! (Miksi kukaan edes pukisi mitään muuta?) Kehotus pukeutua tyyli-idolin inspiroimana ei myöskään oikein toimi, sillä vaikka Englannin prinsessa Catherine onkin mielestäni takkimekkoineen ja hattuineen huipputyylikäs, en kuuna päivänä pukeutuisi itse vastaaviin vaatteisiin.

Ikuisena individualistina minun täytyy siis keksiä haasteen säännöt itse. Ensisijainen tavoite on hyödyntää olemassa olevia vaatteita mahdollisimman monipuolisesti. Toissijainen tavoite on kokeilla, voiko omasta kaapista tehdä yhtä ilahduttavia löytöjä kuin kaupoista.

  1. Haaste kestää 30 päivää.
  2. Jokaisena päivänä on pukeuduttava eri asukokonaisuuteen kuin edellisenä. Vaatteita voi käyttää uudelleen seuraavana päivänä, esim. alaosan voi yhdistää  uuteen yläosaan jne. Tämä siksi, että muuten puolipitoisten vaatteiden määrä kasvaa tolkuttomaksi.
  3. Normaalit ostolakkosäännöt ovat voimassa. Kuten yleensäkin, pyrin olemaan ostamatta uutta, mutta jos elämäni täydellisin vaate sattuu tulemaan 70% alennuksessa vastaan, saan kyllä ostaa sen. Mutta en saa ostaa mitään siksi, ettei kaapista muka löydy enää uutta asukokonaisuutta (koska varmasti löytyy).

Täsmennyksiä sääntöihin: päätin aloittaa haasteen ensi maanantaina, eli 24.8. Viimeinen haasteeseen kuuluva päivä on 23.9. Erityisesti tämä haaste koskee arkea ma-pe. Jos en viikonloppuna syystä tai toisesta jaksa paneutua asiaan, niin sitten en jaksa. En ota tästä  mitään stressiä, sillä tarkoitus on pikemminkin hauskuuttaa itseäni kuin pyrkiä aukottomaan suoritukseen. Yritän koostaa asut sillä lailla järkevästi, ettei lopputuloksena ole iso kasa vaatteita, jotka eivät ole puhtaita eivätkä likaisia, joten siksi samoja vaatteita saa käyttää monta kertaa. Jos ekana päivänä laitan mekon ja huivin, ja seuraavana saman mekon ilman huivia mutta vyön kanssa, niin siinä on mielestäni kaksi eri asua.

Harkitsen sellaista, että voisin julkaista asut päivittäin instagramin stooreissa. Stoorit toki jatkaisivat taattua Arkijärki-tyyliä, eli naamaa tuskin näkyy, valaistus on mitä on ja luultavasti otan kuvat vaatekaapin peilin kautta. Minusta ei saa muotibloggaajaa millään, eikä kuvien tarkoitus edes olisi olla mitään pukeutumisinspiraatioita muille. En aio tehdä tiliä siitä, mistä mikäkin vaate on peräisin, koska en todellakaan ole myymässä mitään. Toisaalta jos joku lähtee mukaan haasteeseen, siitä voisi tulla hyvä sellainen ”tavallisten ihmisten asukavalkadi”, vastapainona niille viimeisen päälle mietityille asukuville, joissa kaikki vaatekappaleet on saatu markkinointilahjana ja kuvien muokkaamisessa on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Mutta katsotaan miten teen, en ole vielä ihan varma mihin päädyn.

Olisiko mukaanlähtijöitä? Ja keksiikö joku tälle haasteelle hyvän hastagin?

Kuinka ruokatilaus vie ihmiseltä hermot

Tämä on turhautumistilitys. Tein juuri ensimmäisen ruokatilauksen ensi viikkoa varten, ja siihen meni kaikkineen kaksi tuntia. Kenties ymmärrätte turhautumisen. Tilauksen tekemiseen ei ole minkäänlaista rutiinia. Viimeksi olen tilannut ruokaa joskus keväällä, ja nyt tuntui siltä että pitää aloittaa taas alusta. Asiaa vaikeuttaa myös pahasti se, että jostain syystä kaikkien arkiruokaan liittyvien toimien yhteydessä käy niin, että aivoni tilttaavat. Se tuntuu siltä, kuin kaikki rationaaliset ajatukset katoaisivat mielestä. Normaalisti olen ihan järkevä ihminen, mutta kun pitäisi alkaa toteuttaa ruokasuunnittelua käytännössä, aivot menevät täydelliseen jumitustilaan. En muista, mitä ruokia on olemassa, mistä perhe pitää tai mitä olen valmistanut viime aikoina, puhumattakaan siitä mitä ruokia ei ole vähään aikaan tehty. En muista mitä meillä on kaapissa, enkä muista mitä meiltä puuttuu. Päätösten tekeminen muuttuu työlääksi, enkä osaa päättää kuinka paljon mitäkin pitäisi tilata. Minulla on arvaus, mistä tämä johtuu, mutta olipa syy mikä tahansa, se vaikeuttaa tätä ruokaprojektia merkittävästi. (Palaan syihin postauksen lopussa.)

Jotta ymmärtäisitte, mitä aivojumitus käytännössä tarkoittaa, kuvailen seuraavaksi, miten tämän tilauksen tekeminen meni. Aluksi katson, että maanantaille olen merkinnyt kanapastaa. Etsin verkkokaupasta kanafileet. Sitten totean, että olisi varmasti järkevää tehdä kanaruokaa myös torstaina, esimerkiksi riisibroilerilaatikkoa. Alan miettiä paljonko broileria pitäisi ostaa. En osaa päättää. Päädyn lopulta tilaamaan 2 x 400g (yksi paketti molemmille päiville). Juuri nyt kun kirjoitan tätä, tuntuu siltä että voisi olla viisasta tilata vielä yksi paketti lisää, ja paistaa se samalla kertaa ja sitten pakastaa. Jostain syystä tämä ei tullut pari tuntia sitten mieleen. Toisaalta 1,2kg kanafilettä tuntuu hirveän isolta määrältä.

Pystyviikattua pastaa.

Joka toisen elintarvikkeen kohdalla joudun hyppäämään ylös ja katsomaan kaapista, onko siellä esimerkiksi linssejä linssikeittoa varten (on, mutta vanhentuneita. Voiko niitä käyttää? Ovat tölkissä eivätkä kuivia, miksi olenkaan koskaan ostanut tölkkilinssejä??). Linssejä etsiessä huomaan, että tomaattimurska on vähissä. Päätän tilata sitä lisää. Muistan päätöksen nyt, kun kirjoitan tätä tekstiä, eli tomaattimurska puuttuu tilauksesta edelleen.

Saan lopulta viikon ruokalistan raaka-aineet tilaukseen, ja alan sen jälkeen miettiä aamiaistarpeita ja välipaloja. Seuraa samanlaista jumitusta, jääkaapille pomppimista ja pähkäilyä. Päätän lopulta, että käyn maanantaina itse kaupassa ostamassa hedelmiä, vihanneksia ja leipää, jotka haluan tuoreina. Sen seurauksena kyseenalaistan koko työn alla olevan tilauksen, koska eikö olisi halvempaa ja järkevämpää käydä noutamassa ostokset Lidlin viereisestä K-kaupasta, jos kerran kuitenkin lähden autolla kauppaan? Vaihdan valitsemani kaupan uuteen, mutta totean ettei sieltä saa kaikkia niitä tuotteita, joita isommasta kaupasta voi tilata. Tässä vaiheessa alan epäillä koko prosessin mielekkyyttä. Päädyn lopulta kuitenkin vaihtamaan kaupan alkuperäiseen valintaan. Fiksaan tilauslistan entiselleen, sillä ehdin jo poistaa siltä ne tuotteet, joita hetkellisesti ei ollutkaan saatavilla.

Viimeiseksi muistan, että myös vessapaperia ja muita kodintarvikkeita pitäisi tilata. Lisään paperin, siivousaineet ja pari muuta asiaa tilaukseen. Valitsen helpottuneena toimitusajan ja  klikkaan tilaa-nappulaa, huomatakseni että maksukorttini on vanhentunut. Lisään uuden kortin tiedot ohjelmaan ja poistan vanhan kortin. Pääsen vihdoin maksamaan, mutta ohjelma muistuttaa minua muutamista tuotteista, joita olen aiemmin ostanut. Tajuan, että huuhteluaineena käyttämäni etikka on loppu, ja palaan lisäämään sen tilaukseen. Sen jälkeen onnistun vihdoinkin saattamaan tilauksen loppuun asti.

Se ei tietenkään tarkoita sitä, että tilaus olisi valmis. Päähäni putkahtelee nimittäin yksi kerrallaan erilaisia elintarvikkeita, joita meiltä puuttuu. Käyn lisäilemässä niitä jälkikäteen. Jottei totuus hämärtyisi, on myös todettava että en tietenkään istunut koko kahta tuntia aktiivisesti ruoka-asioita miettien. Koska aihe on niin tylsä, ja koko juttu työlästyttää, harhaudun useampaan otteeseen lueskelemaan netistä uutisia, selaamaan kavereiden somepäivityksiä ja haahuilemaan muuten vain.  Samalla takaraivossa alkaa takoa yhä lujemmalla äänellä, että Tämä. Ei. Voi. Jatkua. Näin!

Tämän teki ravintola, en minä

Ennen kuin joku tekee kuvauksen perusteella diagnoosin keskittymishäiriöstä, kerron että sellaista ei ole. Sen sijaan olen pitkään kärsinyt vakavasta raudanpuutteesta, joka aiheuttaa myös nk. aivosumua. Jos joku on joskus miettinyt mitä se tarkoittaa, niin luulenpa tässä olevan aika hyvä kuvaus sen oireista. Tietysti syynä on myös rutiinien puute. Koko kesä on eletty lähinnä mökillä, ja sen takia kodin perusvarustuksessa on puutteita, ja koska kotona on oltu niin epäsäännöllisesti, en ole ihan kartalla mitä kaikkea puuttuu tai ei puutu.

Raudanpuutetta on hoidettu jo pitkään, mutta vielä on matkaa normaalille tasolle. Sen varaan ei siis voi laskea, mutta uskon sekä ruokasuunnitelman että tämän systeemin vakiintumisen helpottavan myös tilauksen tekemistä merkittävästi. Jos siis sitkeästi jatkan, voin pian ruveta käyttämään menneiden viikkojen tilauksia uusien pohjina. Vähitellen palaa varmaan myös muistikuvat siitä, paljon viikossa menee perusruoka-aineita, ja mitä kannattaa tehdä pakastimeen valmiiksi.

Lopuksi toivon, ettei kommenteissa tulla päivittelemään, että miten se voi olla noin vaikeaa. Vakuutan, että jos pystyisin tämän aivojumin itseltäni poistamaan, niin toden totta olisin sen jo tehnyt. Tämän postauksen julkaiseminen arveluttaa, näiden henkilökohtaisten haasteiden julkinen jakaminen on aina aika pelottavaa. Toisaalta (diagnosoimaton) raudanpuute on todella yleistä naisten keskuudessa, ja aivosumua aiheuttaa myös stressi, unenpuute ja rauhoittumisen puute – kaikki sellaisia asioita, joista moni ruuhkavuosia elävä kärsii. Jos siis tunnistitte samoja piirteitä, johtuivatpa ne mistä hyvänsä, antakaa armoa itsellenne. Tällaista tämä välillä on.

Kohtalotovereita?

Perfektionismi paperiarkistoinnin esteenä

Joissakin asioissa olen huomannut olevani perfektionisti. Se on vähän hassua, sillä tämä luonteenpiirre ei esiinny systemaattisesti. Riittävän hyvä on riittävän hyvä monessa kodin järjestykseen liittyvässä asiassa (Näkisittepä vintin. Siitä on perfektionismi kaukana.) mutta sitten sen yllättäen purskahtaa esiin haittaamaan järkevää toimintaa. Taannoin tajusin, että matkalle lähtemiseen liittyvä stressi oli vahvasti sidoksissa perfektionismiin. Nyt olen huomannut, että täydellisyyden tavoittelu häiritsee myös papereiden arkistoimista.

Kun kirjoitin, miksi papereiden organisoimisessa teoria ja käytäntö eivät oikein kohtaa, tajusin että isoin ongelma on sellaisten papereiden mapittaminen tai säilyttäminen, jotka haluaa pitää tallessa hyvin pitkään tai jopa ikuisesti. Yhteistä näille lienee se, että ne liittyvät omaisuuteen jollain tavalla. Noilla papereilla on joko juridista tai taloudellista merkitystä, tai molempia. On esimerkiksi lahjakirjoja, joista käy ilmi suvun yhteisen kesämökin omistussuhteet. Tai vaikkapa taulun ostokuitti, josta käy ilmi teoksen hankintapaikka ja aitous. Näitä ei arjessa tarvitse, mutta auta armias kun joku tällainen paperi pitäisi löytyä vaikkapa vakuutusta tai perunkirjoitusta varten. Usein niitä saa silloin hakea kissojen ja koirien kera, ja niiden löytymättömyys aiheuttaa lievimmillään suurta stressiä, mutta pahimmillaan taloudellista tappiota.

Riippukansio on yksi tapa arkistoida papereita.

Ongelmana ei siis ole se, että en tietäisi mitä pitää tai mitä haluan säilyttää. Ongelmana on noiden papereiden lajittelu. Tuhannen taalan kysymys on tämä: Millä logiikalla paperit arkistoidaan? Minulla on vuosikansioita, joihin arkistoin esim. kotitalousvähennysten kuitit ym. paperit, jotka saa heittää tietyn ajan jälkeen pois. Noista kansioista löytyvät myös vanhat työtodistukset ym. paperit, joita tarvitaan hyvin harvoin, mutta jotka vielä haluan säilyttää. Mutta ongelmaksi muodostuvat nämä ”ikuisuuspaperit”.

Itselleni loogisinta olisi tehdä mappeja teeman mukaan: pankki, verot, lapset, koti, auto, kesämökki, jne. Käytännössä ongelmaksi muodostuu se, että moni paperi kuuluu kahteen eri kategoriaan. Esimerkiksi tuo kesämökin lahjakirja – pitäisikö se arkistoida kesämökin muiden papereiden kanssa, vai pankkipapereiden kanssa? Varsinaisesti se ei ole pankkipaperi, mutta sillä on taloudellista ja juridista merkitystä. Toisaalta sen looginen paikka voisi olla myös kesämökkikansiossa, mutta tuntuisi hölmöltä, että tällainen dokumentti olisi siellä kaikenmaailman sekalaisten remonttikuittien seassa.

Perfektionismi hyydyttää koko prosessin, sillä jään jumiin siihen, miten paperit pitäisi järjestää. Koska en saa päätetyksi mikä olisi paras systeemi, en tee yhtään mitään. Kun loppusijoituspaikkaa ei ole päätetty, moni paperi jää ikuisiksi ajoiksi pyörimään siihen laatikkoon, joka on oikeastaan tarkoitettu vain välivarastoksi käsittelyä vaativille papereille. Tämä taas haittaa muuten hyvin toimivaa laatikkosysteemiä, ja lisäksi jatkuvasti ärsyttää, että miksi en saa tätä asiaa ratkaistua.

Ihminen, joka ei kärsi liiallisesta täydellisyydentavoittelusta, voisi helposti ottaa paperit, mapittaa ne jotenkin ja kuitata homma valmiiksi. Mutta perfektionistille tämä ratkaisu ei ole tyydyttävä. Mistä sitä silloin voi myöhemmin tietää ja muistaa, mihin kansioon joku paperi on mennyt? Arkistoinnin koko ideahan on siinä, että kaikki dokumentit ovat saavutettavissa ilman etsimistä. Mielessäni havittelen niin vedenpitävää ja loogista systeemiä, että kun tarvitsen tiettyä paperia, voisin vain muitta mutkitta noukkia oikean kansion hyllystä, ja ottaa dokumentin esiin. Perfektionisti ei tavoittele mapitettuja papereita vaan eleganssia.

Hieman tämä rassaa myös siksi, että tiedän kykeneväni tällaisen systeemin luomiseen, jos asiaan todella paneudun. En vain toistaiseksi ole jaksanut niin syvällisesti tähän uppoutua. Samalla takaraivossa on kummitellut pelko siitä, että entä jos en keksikään täydellistä lajittelusysteemiä, sitten koko vaiva menee hukkaan. Eli tietynlainen epäonnistumisen pelko on ollut toiminnan esteenä, mikä lienee perfektionismille tyypillistä. Toisaalta pelkästään tämän tekstin kirjoittaminen on selkeyttänyt ajatuksia, koska esimerkiksi sen lahjakirjan paikka alkaa hahmottua päässäni. Olen alkanut kypsytellä ajatusta, että vielä tämän kesäloman aikana luon nuo kansiot, ja mapitan kaiken. Jatkossa papereiden käsittely olisi vielä helpompaa, kun arkistointi olisi yksinkertaista. Ajatus helppoudesta ja järjestyksestä tulevaisuudessa motivoi kyllä kovasti.

Onko siellä muita paperiperfektionisteja? Miten olette ratkaisseet nämä ikuisuuspapereiden säilytyspaikat?