Avainsana-arkisto: Konmari

Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

Julkaistu , kirjoittanut
27

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?

Pitääkö tavaroiden ilahduttaa?

Julkaistu , kirjoittanut
20

Aina kun kirjoitan jotain Konmarista, jään miettiään sitä moneksi päiväksi. Jotain erikoista tuossa ”ideologiassa” on, koska se herättää niin paljon ajatuksia. Tällä kertaa jäin pohtimaan ilahduttamista. Konmarin mukaan pitäisi säilyttää vain sellaisia tavaroita, jotka tuottavat iloa. Mitä se loppujen lopuksi tarkoittaa? Ainakin minulla menee sekaisin monta asiaa: onko jokin tavara ”hieno”, tykkäänkö siitä muuten vain tai onko se vain käytännöllinen? Näiden pohdintojen lisäksi minulla on yksi iso kysymys, jota Konmarissa ei käsittääkseni käsitellä ollenkaan. Nimittäin jaksanko nähdä vaivaa jonkun tavaran korvaamiseksi, vaikka inhoaisin nykyistä?

Tämä viimeinen on omalla kohdallani aika tärkeä juttu, joka konkretisoitui kun katselin yöpukuvalikoimaa. Ensinnäkin se ei ole suuren suuri – kaikki mahtuu pystyyn viikattuna yhteen riviin korin reunaan. Olisiko vaihtoehtoja 6-7. Mutta jos alan käydä niitä läpi sillä lailla, että todella mietin millaisen sykähdyksen sydämessä vaate saa aikaan, joukossa taitaa olla vain kolme sellaista vaatetta, joista oikeasti tykkään. Niistä yksi on käsinpestävää silkkiä, eli se ei sovellu arkikäyttöön ja toinen taas liian lämmin pidettäväksi muuten kuin kovilla pakkasilla. Jos toteuttaisin Konmaria kirjaimellisesti, jäljelle jäisi käytännössä yksi yöasu.

Ne muut ovat sellaisia, että voisin tehdä niistä lattiarättejä samantien. Mutta vaikka tiedostan, että niissä on liikaa vikoja läpäistääkseen edes kevyttä maritusta, en voi heittää niitä pois. Minulla menisi nimittäin kuukausitolkulla ennen kuin saisin ne korvattua uusilla ja ilahduttavilla. En vaan JAKSA lähteä etsimään uusia yöpaitoja, kun ne kaapissa olevat vielä pysyvät saumoistaan kasassa. Tässä mielessä oikeaoppinen konmaritus olisi mahdoton ajatus. Minun pitäisi nimittäin ensin hankkia ne korvaavat tilalle, ennen kuin voisin heittää pois. Eli käytännössä ilo siitä, ettei tarvitse vaivauta kaupoille, voittaa sen mahdollisen harmituksen siitä, että vaate ei ole hieno eikä muutenkan kovin ihana.

Toisaalta tämä käynnissä oleva ostolakko pakottaa miettimään tarkasti, mihin vaatteisiin oikein haluan investoida. Farkkuja tarvitsen kulkeakseni säädyllisesti puettuna ihmisten ilmoilla, joten täytyy tehdä valintoja: jos haluan minimoida vaateostokseni, mistä päästä jätän uudet ostamatta? Näistä vaihtoehdoista valitsen ehjät farkut ja jätän kauniit yöpaidat kauppaan. Tästä päästään siihen, mistä Konmaria usein kritisoidaan, eli epäekologisuuden puutteeseen. On sanottava, että tietyllä tavalla nautin siitä, että käytän noita kulahtaneita yöpaitoja kaikesta huolimatta, ja sillä lailla lykkään uuden ostamista. Panostus on maailman mittakaavassa pieni, mutta yksilön tasolla saan suurta tyydytystä siitä, etten osta uutta. En kuluta! Vaate ei siis tuota iloa itsessään, mutta se, että siitä huolimatta käytän sitä, tuottaa. Paradoksaalista, eikö totta? Osasikohan Marie Kondo aavistaa, millaisiin ajatusketjuihin hänen kirjansa saattaa ihmiset johtaa?

Jos kotona on hirveästi tavaraa, joka ahdistaa, ja josta ei edes oikein tiedä mikä on mitäkin, Konmari voi olla hyvä tapa päästä raivaamisen alkuun. Mutta siinä tilanteessa, kun kodin tavaramäärä on ihan hallinnassa, menetelmä ei mielestäni välttämättä ole paras mahdollinen. Nimittäin on paljon näitä muitakin näkökulmia, joita Marie ei ole ottanut huomioon. Mitä mieltä olette, marittajat ja muut?

Raivaaminen on prosessi, ei projekti

Julkaistu , kirjoittanut
18

Havahduin tänään siihen, että kesän aikana olisi hyvä tehdä perinteistä raivausta. Ei mitään Konmari-tyyppistä koko kodin läpikäymistä, vaan täsmäiskuja epätoimiviin säilytyspaikkoihin. Siinä samalla tuli mieleen, miksi Konmari ei toimi ruuhkavuosissa. Elämä muuttuu liian tiuhaan, että kertaraivaus voisi ratkaista tavaraongelmia.

Esimerkiksi tänään huomasin, että liinavaatekaapissa on edelleen korillinen pieniä lakanoita, vaikka pinnasänkykin on toimitettu eteenpäin jo aikapäiviä sitten. Olisi järkevintä tyhjentää kori ja laittaa sinne jotain sellaista, mitä päivittäin tarvitaan. Samoin huomasin keittiössä, että kahvikapseleille pitäisi löytää kunnollinen säilytyspaikka. Ne ovat nyt vuoden verran seikkailleet siellä sun täällä, ja aina jotenkin tiellä. Kuitenkin keittiössä on sivukaappi, jossa voisi säilyttää niitä ja kaikkea muutakin järkevää, jos vain raivaisin sieltä ensin tarpeettomat tavarat pois.

Molemmat yllämainitut ovat hyviä esimerkkejä siitä, että iso kertaraivaus ei oikeasti ratkaise elämän säilytyspulmia lopuksi ikää. Kertaraivaus tuo taatusti helpotusta elämään, jos kotiin on päätynyt liikaa tavaraa. Mutta minusta tuntuu, että vasta joskus myöhäisemmässä eläkeiässä saattaisi olla niin stabiili tilanne, ettei mikään vanha tavara enää muuttuisi tarpeettomaksi, tai ettei uusia tulisi tilalle. Olen sanonut ennenkin, mutta niin kauan kun kotona asuu lapsia, täydellinen maritus on lyhytaikainen ilo. Mutta vaikka kotona ei enää alaikäisiä asuisikaan, ainakin minulla kiinnostuksen kohteet ja harrastukset tuppaavat muuttumaan.

Toisaalta elämän varrella mukaan kertyy tavaroita, jotka ovat aikanaan olleet mukavia ja käytössä, mutta vähitellen korvautuneet jollain muulla. Mutta kuka osaa sanoa juuri sen täsmällisen hetken, jolloin vanha tavara muuttuu tarpeettomaksi? Kokemukseni mukaan tarpeettomuuden huomaa vasta siinä vaiheessa, kun tavara on ollut kaapissa käyttämättömänä pitemmän aikaa. Tämä koskee vaatteita, mutta myös niitä keittiön sivukaapin esineitä. Ellei ole äärimmäinen minimalisti, kodissa on aina sellaista tavaraa, jonka olemassaoloa ei kovin usein edes ajattele. Sellaiset tavarat näyttävät yleensä nyt erilaisilta kuin esimerkiksi vuoden päästä. Nyt niitä voi tarvita, vuoden päästä enää ei. Vaikka marittaisi kerralla koko kotinsa, siitä hetkestä, kun karsiminen saadaan päätökseen, alkaa kello raksuttaa. Niistä jäljelle jätetyistä tavaroistakin voi parissa vuodessa tulla sellaisia, ettei käyttöä enää löydy. Sen takia väitän, että Tavarataitojen näkemys siitä, että raivaaminen on prosessi eikä projekti, on paljon lähempänä totuutta kuin Marie Kondon kertamaritus.

Miten te näette asian – onko kertaraivaus mahdollinen, vai onko karsiminen pikemminkin jatkuva prosessi?

Huonot saa heittää pois

Julkaistu , kirjoittanut
4

Konmarissa kehotetaan käymään kaikki valokuvat läpi. Sitten niiden joukosta valitaan ne, jotka ilahduttavat, ja heitetään loput pois. Tämä ohje on mielestäni yksi menetelmän kummallisimmista ohjeista. Minulla ei ole nyt suomenkielistä versiota kirjasta käsillä, mutta englanninkielisessä kirjassa ohje kuuluu näin (vapaasti suomentaen):

”On vain yksi tapa käydä valokuvat läpi, ja kannattaa pitää mielessä, että se vie hieman aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki valokuvat albumeista, ja tarkastella niitä yksi kerrallaan. — Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty aika tapahtuma. Tästä syystä niitä täytyy tarkastella yksi kerrallaan. Kun teet näin, hämmästyt siitä, kuinka helppoa on erottaa ne, jotka koskettavat sydäntäsi ja ne jotka eivät.” *

Minusta tuossa ei ole järjen häivää. Valokuvat ovat valmiina siististi albumeissa. En tajua, mitä ihminen voittaa sillä, että hän irrottaa ensin kaikki kuvat, valikoi niistä osan ja liimaa tai muuten kiinnittää sitten takaisin. Ainakin minulla on yleensä tapana myös kirjoittaa albumeihin kuvien viereen missä ne on otettu, joten tarvittaisiin myös uusi albumi. Ja kuvitelkaa miten paljon tuohon menisi aikaa. Täytyy sanoa, että ainakaan minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen hullutukseen.

Mutta koska kyse on Konmarista, samassa luvussa on myös järkevää asiaa. (Tämä on Konmarille tyypillistä. Välillä teksti on mahdotonta soopaa, välillä taas löytyy todella hyviä vinkkejä.) Marie kirjoittaa, miten on tyypillistä, että valokuvia löytyy vähän sieltä sun täältä. Nykyisin ehkä vähän harvemmin, koska suurin osa kuvista on digitaalisina, mutta vanhoissakin kuvissa riittä kerrostumia. Niitä on tullut vastaan papereiden joukosta, kirjojen väleistä, ja olen myös säästänyt niitä erillisiin laatikoihin sinne sun tänne. Tällaisten irtokuvien läpikäyminen Marien menetelmällä on puolestaan täysin järkevää. Hän esimerkiksi toteaa, että jos epäinspiroivasta maisemakuvasta ei enää edes muista mistä se on otettu, kuvaa on turha säilyttää.

Olen viime päivinä käynyt läpi tällaisia vanhoja irtovalokuvia. Aikomukseni on tehdä niistä albumeja, ja työ lähtikin hyvää alkuun, mutta tyssäsi sitten siihen, että liimanauha loppui. Valokuvia lajitellessa totesin, että kaikkea on turha säästää. Jostain syystä tuollaisiin paperikuviin liittyy vähän samaa turhaa kunnioitusta kuin muihinkin papereihin. Että joku on joskus ottanut juuri tämän kuvan, kehittänyt sen ja maksanut siitä, eikö se pitäisi säästää. Mutta ei tarvitse. Kaikki huonot kuvat saa heittää suoraan roskiin! (Pakko ei tietysti ole tätäkään tehdä, mutta huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä.) Minä karsin kuvista surutta pois kaikkia seuraavanlaisia: tyhmiä ilmeitä, heilahtaneita kuvia, tuplakuvia, jossa samasta tilanteesta on kaksi tai useampi lähes samanlaista kuvaa, mitäänsanomattomat maisemat sekä sellaiset ryhmäkuvat, joiden ihmisiä en tunnistanut. Jäljelle jäi kuvia, joissa oli jotain omalta kannaltani kiinnostavaa tai merkityksellistä.

Valokuvien karsiminen on jollain tavalla vapauttavaa puuhaa! Siinä on samaa viehätystä kuin papereiden karsimisessa. On hyvin kepeä tunne viskata menemään kaikki epäonnistuneet otokset. Ei tarvitse enää pähkäillä mitä niille pitäisi tehdä. Pois vain! Mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko repimään albumeitanne, ellette ole todella vakain aikomuksin liikkeellä. Muutama huono kuva kokonaisessa albumissa ei haittaa mitään. Ei niitä ole pakko katsoa. Jos tuollaiseen täydelliseen mullistukseen lähtee ymmärtämättä miten iso projekti on kyseessä, saattaa lopputulos olla tyhjä albumi ja läjä valokuvia irrallaan, joita ei kuitenkaan ole saanut heitetyksi pois.

Sen sijaan albumienkin karsiminen voi olla paikallaan tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi jos todella inhoaa omaa menneisyyttään, ei ole mikään pakko säilyttää valokuviakaan. Toinen erikoistilanne on perintönä tulleet albumit. Niiden suhteen tuo Konmari-menetelmä saattaisi itse asiassa olla ihan toimiva ratkaisu. Jos kyseessä on todella vanhat kuvat, säästäisin ne, mikäli suinkin on tietoa, ketä kuvissa on. Jos taas albumi on täynnä lomakuvia Korfulta vuodelta -83, joissa seikkailee täysin tuntematonta porukkaa, ei sitä tarvitse velvollisuudentunnosta säilyttää.

Millainen filosofia teillä on valokuvien suhteen?

*Lainaus on englanninkielisestä pokkarista sivulta 138.

Viikon vinkit: Kuinka monta vaatetta, raivausohjeet ja puolipitoisten ongelma

Julkaistu , kirjoittanut
17

Tässä artikkelissa mietitään ja lasketaan, kuinka monta kappaletta mitäkin tavaraa ihminen tarvitsee. Nämä laskutoimitukset ovat mielestäni aina kiehtovia. Jutussa annetaan esimerkiksi sellainen, että miten monta asua eli erilaista yhdistelmää saa tietystä määrästä vaatteita. Ongelmana tässä on, että nämä yhdistelmät ovat kuvitteellisia, ja vaikka lopputulos olisikin laskennallisesti miljoonia, niin käytännössä niin ei ole. Esimerkiksi sortseja ei voi yhdistää kovin monen eri vaatteen kanssa, ja sama koskee muitakin kausivaatteita. Todellisuudessa yhdistelmien määrä on paljon rajallisempi. Lisäksi minusta asu, jossa on samat housut, paita ja kengät mutta erilainen huivi kaulassa, ei varsinaisesti ole uusi asu, vaan ainoastaan variaatio ensimmäisestä, eikä erilainen huivi tee asusta esimerkiksi sopivaa johonkin erilaiseen tilaisuuteen. Tämä kaikki on tietenkin nipotusta – jutun ydinhän on siinä, että pärjäämme paljon vähemmällä kuin kuvittelemme. Mutta tämä osoittaa sen, miksi tietynlainen laskeminen on turhaa, ja järkevämpää on keskittyä siihen, että tavarat mahtuvat niille varattuun tilaan, olipa lukumäärä mikä tahansa. (MTV)

EDIT: Edellisen jutun luvut ovat aivan hassuja, eivätkä pidä paikkaansa. Rinnan esimerkissä vaatekokonaisuuksia tulee reilut 600, ei yli kuutta miljoonaa. Ilanaa ei ilmeisesti ole haastateltu tähän lainkaan, vaan toimittaja lainaa hänen kirjaansa.

Ammattijärjestäjä Eveliina Lindell antaa järkevät perusohjeet siihen, kuinka karsiminen ja tavaroiden hallinta saadaan alkuun. Hyvä vinkki on mm. varautua ennalta siihen, tarvitseeko esimerkiksi kanto- tai kuljetusapua, jotta tavarat saadaan todella ulos talosta. (Pirkka)

Tässä konmari-vaikutteisessa artikkelissa toimittaja on ratkaissut omien puolipitoisten vaatteidensa ongelman. Hänen suurin oivalluksensa on itse asiassa se, mitä vaatteita ei edes tarvitse pestä. Olen periaatteessa samaa mieltä, että farkkuja on turha heittää koneeseen ennen kuin ne ovat oikeasti likaiset, esim. kurassa tai muuten tahraiset. Mutta en mielelläni laita niitä takaisin kaappiinkaan putipuhtaiden joukkoon. Niissä on kuitenkin pölyä ja muuta kuonaa, joten säilytän käytettyjä farkkuja omalla tuolillaan. Tosin minulla on aktiivikäytössä vain kahdet farkut, joten tämä ei ole sikäli ongelma. Jos kierrossa olisi esimerkiksi kahdeksan paria, tilanne olisi varmasti erilainen.

Kaiken ei tarvitse olla esillä

Julkaistu , kirjoittanut
14

Päätin kirjoittaa aiheesta, joka on pidemmän aikaa häirinnyt minua. Tämä ajatus tulee usein vastaan erilaisten ammattijärjestäjien kommenteissa, mutta nousee myös säännöllisesti esille facebookin Konmari-ryhmässä, jota seurailen sivusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, pitääkö kaikki itseä ilahduttavat kuvat tai muistoesineet olla jatkuvasti esillä omassa kodissa.

Se, että säilyttää kodissaan esineitä joista aidosti tykkää, ei tietenkään ole mikään Marie Kondon omaperäinen ajatus. Hän on vain osannut paketoida tuon idean hyvin. Samasta asiasta on puhuttu varmaan yhtä kauan kuin koteja on raivattu. Sen sijaan on kiinnostava kysymys, mitä niille kaikille ihanille tavaroille sitten pitäisi tehdä. Hyvin usein törmää näkemykseen, että aarteita ei pidä hautoa kaappien perukoilla, vaan ottaa käyttöön ja nauttia niistä. Tai että jos haluaa säästää vaikka vauvan pikkuruiset vaatteet, niin nekin pitäisi sitten laittaa jollain tavalla esille, vaikka kehyksiin. Logiikka menee niin, että jos ne potkuhousut ovat vain laatikossa vintillä, ne eivät ilahduta samassa mittakaavassa, kuin jos ne olisivat seinälle ripustettuina.

Sanon nyt suoraan että karsastan tällaista ajatusta suuresti. Ajatus kehystetyistä vauvanvaatteista meidän olohuoneen seinällä on aivan absurdi! Haluan seinilleni taidetta, en 56-senttisiä bodyja. Tuolla mainitsemallani listalla joku pohti, mitä tehdä omalle ylioppilaskuvalle, pitäisikö se kehystää ja laittaa seinälle vai säästää muuten? Aika moni puhui kehystämisen puolesta, ja kun joku ehdotti että voihan sen laittaa jonnekin laatikkoon säilöön, tuli tiukkaa palautetta että ei noin! Minulla on jossain oma ylioppilaskuva tallessa, mutta siinäpä jälleen kuva jota en todellakaan halua seinälleni. (Ja tähän kohtaan muistutus siitä, että tämä kanta edustaa henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Jokaisella on vapaus ripustaa kotiinsa juuri mitä haluaa, eikä se kuulu muille.)

Vaikka en haluakaan katsella noita muistoesineitä päivittäin, haluan siitä huolimatta ehdottomasti säästää ja säilyttää niitä. Ne ovat tärkeä osa elämänhistoriaani, ja arvelen että myöhemmin myös jälkipolvet arvostavat noita pieniä pisaroita menneisyydestä. Taidan uida  kovasti vastavirtaan, kun olen sitä mieltä että nuo ja monet muutkin muistoesineet ilahduttavat olemassaolollaan, vaikka ne ovatkin katseilta piilossa. Tieto siitä että omistan ne, tuo minulle iloa.

En siis tuomitse kenenkään valintoja sen suhteen, mitä haluaa kodissaan pitää esillä. Kritisoin vain sitä, että nykyisin tulee helposti sellainen tunne, että minkään tavaran säästäminen vain säästämisen ilosta, olisi jotenkin epähyväksyttyä. Mutta olen eri mieltä. Säästäminen voi olla perusteltua ja järkevää, eikä tavaroiden arvoa vähennä se, että ne eivät ole päivittäin esillä.

Tässäkin on sävyeroja. Jos säästää esimerkiksi kauniita astioita vuodesta toiseen ottamatta niitä koskaan esille, ja käyttää sen sijaan kolhuisia ja rumia astioita vain noita hienoja säästääkseen, voi olla ihan paikallaan kyseenalaistaa tilanne. Jos kyseessä on selvä käyttöesine, jota säästellään tyhjänpanttina, olen samaa mieltä siitä, että käyttäminen voi hyvinkin olla parempi vaihtoehto. Mutta kun kyse on yksittäisistä muistoesineistä, joita ei ole tarkoituskaan enää koskaan käyttää (vrt. nuo vauvanvaatteet), niiden säilyttäminen muuten vaan on minusta aivan ok. Minusta ei pidä väkisin etsiä tapoja laittaa muistoja seinille, jos se ei tunnu omassa kodissa luontevalta.

Mitä mieltä te olette tästä trendistä? Onko teistä muistotavaroiden säilyttäminen vaikkapa laatikossa vintillä ihan ok?

Raivaamisen järjestys, ja onko sillä väliä?

Julkaistu , kirjoittanut
4

Olen viime aikoina seurannut kiivasta keskustelua siitä, missä järjestyksessä koti kannattaisi raivata. Konmarin nimeen vannovat haluavat noudattaa Marien lanseeraamaa järjestystä, ja sitten ihmiset jotka eivät ole systeemissä niin sisällä, ovat aloittaneet kuka mistäkin. Keskustelupalstoilla välillä kipinät sinkoilevat kun nämä koulukunnat törmäilevät toisiinsa.

Luonnollisesti minullakin on vakaa näkemys asiasta. En suoraan sanottuna usko, että järjestyksellä olisi mitään väliä, etenkään psykologisesta näkökulmasta. Sen sijaan käytännöllisestä näkökulmasta katsottuna asialla on merkitystä. Jos joku kysyisi minulta, ehdottaisin esimerkiksi tällaisia asioita:

Aloita helposta kohdasta. Jos raivattavana on paljon omaisuutta, motivaatiota parantaa, kun saa nopeasti tulosta aikaiseksi. Helppo voi tarkoittaa pientä, rajattua aluetta, vaikka yhtä hyllyä, tai sitten helppoa kategoriaa, kuten vaikka omaa sukkalaatikkoa.

Aloita näkyvästä paikasta. Jos raivaa ensimmäisenä jotain sellaista, mikä on näkyvissä, tulokset motivoivat jatkamaan. Tämän takia en välttämättä suosittele aloittamaan sieltä ulkovaraston peränurkasta, vaikka esimerkiksi jotkut ammattijärjestäjät neuvovat niin tekemään. Siinä on takana logiikka, että varastoista raivataan turhat pois, jotta sinne tulisi tilaa säilyttää tarpeellisempaa tavara, kun siirrytään kodin sisätiloihin. Mutta varastosta aloittamisen riski on siinä, että ensin huhkii tuntitolkulla, ja silti mitään muutosta ei näy missään. Kodissa on yhtä sekavaa kuin ennenkin. Se jos mikä on epärohkaisevaa. Siksi minusta kannattaa aloittaa paikasta, jonka näkee päivittäin.

Viimeinen neuvo koskee ihmisiä, jotka eivät asu yksin. Aika usein muu perhe ei välttämättä ole niin innolla mukana raivausoperaatiossa. Sen takia kannattaa aloittaa sellaisesta paikasta, joka saa olla muulta perheeltä rauhassa. Tässä suhteessa omat vaatteet on hyvä aloituskohde, koska niistä voi päättää aivan itse, eikä ole todennäköistä että muut perheen jäsenet tulisivat heti sekoittamaan uuden järjestyksen. Näinkin voi tietysti käydä, mutta pienemmällä todennäköisyydellä, kuin jokin yhteiskäytössä oleva paikka.

Kas näin. Käytännöllisyys ennen kaikkea. Minusta raivaamisesta ei pidä tehdä ollenkaan vaikeaa. Sen sijaan jos siihen rupeaa, kannattaa tehdä sillä systeemillä, jonka kokee itselleen fiksuimmaksi. Erilaisista oppaista voi saada inspiraatiota, mutta mihinkään ei kannata juuttua, jos systeemi ei tunnu omasta mielestä loogiselta, ei näihin minunkaan ohjeisiin.

Kirjoitan, mutta en juuri nyt blogia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Nyt on kuulkaa hektinen vaihe menossa. Päivät vähenevät ja deadline lähestyy sellaista vauhtia, että blogi jää hetkeksi väistämättä harvemmalle päivitystahdille. Kirjoitan siis kone sauhuten joka päivä, mutta niitä tekstejä pääsette lukemaan vasta tammikuussa. Kuten alkusyksystä vannoin, en ole viime aikoina tehnyt juuri muuta. En ole silittänyt, mankeloinut enkä vältellyt eineksiä. Parvekekukat ovat saman kuin heinäkuussa, mistä voinette päätellä niiden kunnon tällä hetkellä. Lohdutan itseäni sillä, että tuollainen hylätty asumus -teemahan sopii nyt hyvin tähän halloween-aikaan.

Jos kuitenkin kaipaatte lukemista, suosittelen Hesarin tämän päiväistä artikkelia sivuilla C2-3. Jutussa näytti olevan maksumuuri, eli voi olla että jos et ole tilaaja, sitä ei pääse lukemaan. Artikkelissa kierrätyskeskuksen työntekijä yrittää herätellä ihmisiä miettimään, kuka on se ihminen, joka sinun vanhoja tavaroitasi todella haluaisi käyttää. Tämä on  erinomainen huomio! Itsekin mietin usein, että kyllä tätä joku vielä voi käyttää – mutta en ole pysähtynyt miettimään, että siis tarkalleen ottaen kuka. Jos minä en halua, niin miksi joku muu haluaisi?

Konmarin ongelma on se, että siinä painotetaan niin kovasti ilahduttamista. Mutta mitä jos kaiken ei tarvitsisi ilahduttaa sydänjuuria myöten? Säästetään se vähän ruma pyyhe, käytetään reikäiseksi, ja sitten kun sillä on vielä pesty lattia ja auton vanteet, heitetään roskiin hyvällä omalla tunnolla. Sen jälkeen ostetaan uusi, jos tarve vaatii. En sano, että kaikki mahdolliset ahdistavat tavarat pitäisi säästää, mutta oikeasti tätä voisi välillä miettiä enemmänkin. En ehdi tämän enempää tähän nyt paneutua, mutta sanonpa vaan, että mielenkiintoinen näkökulma! Argumentteja löytyy varmasti sekä puolesta että vastaan.

PS. Viikon vinkit ilmestyy sunnuntaina ihan normaalisti. Siihen saakka voi olla hiljaista 🙂

Sukkien taittelun taika

Julkaistu , kirjoittanut
4

Sukkalaatikko oli päässyt aika kaaosmaiseen kuntoon. Alkutilanne näytti tältä:

img_0217

Kuten näkyy, laatikko on täynnä kaikenlaista. Tuossa oikeassa etukulmassa on yritys viikata sukkia riviin, Näkyy vähän huonosti, koska mustat sukat eivät erotu kovin hyvin mustasta laatikosta. Laatikko puolestaan oli askarreltu paperikassin pohjasta, ja se alkoi jo hajota. Sukkahousuja olen vain heitellyt tuohon päälle yhteen läjään. Tästä laatikosta oli vaikea löytää mitään.

15 minuuttia myöhemmin olin käynyt jokaisen sukan ja sukkahousun läpi. Erottelin parittomat, rikkinäiset ja muuten vaan kulahtaneet tai väärän kokoiset joukosta pois. Loput viikkasin sillä systeemillä, mitä täälläkin olen mainostanut moneen otteeseen. Sukkahousut käärin kasaan ihan vaan perinteisellä konmaritekniikalla. Otin avuksi tilanjakajia – toisin sanoen hedelmärasioita. Lopputulos:

img_0219

Tämä kuva on parempi ja informatiivisempi kuin tuo eka, mutta eron voi hahmottaa silti selkeästi. Tästä laatikosta näkee mitä missäkin on. Vasemmalla on paksut villa- ja bamubusukkikset. Keskellä edessä ohuemmat, edessä yli 50 denierin ja takana olevissa rasioissa on ohuet juhlasukkikset ja ohuet nilkkasukat. Edessä oikealla on kaikki nilkkasukat värin mukaan viikattuina.

Tuota viikkaamista saattaa joku irvailla, mutta olen kokenut sen todella käytännölliseksi. Sukkien taittelu siististi vie muutaman minuutin, mutta sen seurauksena ikinä ei tarvitse etsiä mitään. Jos taas tilanne on tuo mikä ylhäällä, etsimiseen kuluu lopulta ne samat minuutit. Ostan ensisijaisesti vain samanlaisia nilkkasukkia (pientä variaatiota on, mutta pääsääntöisesti ostan aina samanlaisia). Jos huomaan että sukka on mennyt puhki, säästän aina sen ehjän puolen parista. Se rullataan siististi pystyyn noiden oikeanpuoleisten purkkien väliin. Sitten kun myöhemmin sukka jälleen hajoaa, tuolta löytyy sille luultavasti uusi pari. Sama systeemi toimii, jos pesukoneeseen on eksynyt parittomia.

Paperihaaste jäi minulla kesken kriittisen aikapulan vuoksi, mutta jos haluatte helpon ja nopean koko koti kuntoon -haasteen, kääntykää sukkalaatikkonne puoleen!

Viikon vinkit: kolme näkökulmaa Konmariin

Julkaistu , kirjoittanut
4

Oletteko huomanneet, että Konmari-menetelmää kritisoivissa jutuissa on sellainen yhteinen piirre, että toimittaja puhuu itsensä kanssa ristiin? Yleensä kolumnin alkupuolella todetaan, että menetelmähän on periaatteessa hyvä, eikä ihmisen pitäisikään omistaa muuta kuin iloa tuottavia tavaroita. Mutta sitten aletaan kritisoimaan sitä, että tähän päästäkseen pitäisi heittää tavaroita pois, tai mikä pahempaa – siivota! Eli tavoite kelpuutetaan, keinoja ei.  Jostain syystä se, että etenkin naiset haluavat järjestää kotiaan, tuntuu olevan monille punainen vaate. Tämä koko ilmiö on mielestäni äärettömän mielenkiintoinen.

Ensin kaksi esimerkkiä, jossa on juuri tämä näkökulma. Etelä-Suomen Sanomien kolumnissa toimittaja puhuu itsensä kanssa aivan ristiin, kehumalla ensin Konmaria fiksuksi ja sen jälkeen haukkumalla sitä noudattavat ihmiset. Anna Perhon kolumnissa Me Naiset -lehdessä puolestaan sekoitetaan tavaroiden karsiminen siivoamiseen, ja sitä taas ilmeisesti ihmisen ei kuuluisi tehdä, tai ei ainakaan pitäisi nauttia siitä. Konmaria sopii kritisoida, mutta vähän ärsyttää sellaiset artikkelit, joissa toimittajalla menee puurot ja vellit sekaisin.

Enemmän tolkkua on tässä artikkelissa, jossa muotibloggaaja ja Konmari-ryhmän perustaja  ottavat kantaa menetelmään. Toisaalta näissäkin näkökulmissa oli sellaisia puolia, joita vähän ihmettelin. Bloggaajan mielestä vaatteen pitäisi kestää ensin yhdellä ihmisellä, ja sen jälkeen vielä kierrätettynä jollain muulla. Minua jäi tämä askarruttamaan. Ymmärsin niin, että  bloggaaja ei haluakaan käyttää mitään vaatetta ”loppuun”, vaan luopuu vaatteesta hyvissä ajoin. Toisaalta Komari-harrastajan lausunto siitä, että samaa hametta voi pitää viikon tai kaksi, on minulle liian radikaali. Se lähestyy jo sellaista minimalismia, mikä ei kaikille sovi.

Lopuksi vielä blogivinkki Konmarista kiinnostuneelle. Tyhjä kaappi -blogi on vastikään aloittanut, mutta vaikuttaa kiinnostavalta. Sen kirjoittaja käy kotiaan läpi Konmari-tekniikalla, ja kirjoittaa prosessin etenemisestä ja oivalluksistaan.