Tavarapaastolla?

Julkaistu , kirjoittanut
6

Kommenttiosastolla vinkattiin 40/40 -haasteesta. Sen ideana on 40 päivän aikana raivata kodistaan 40 kassillista roinaa. Raivaamisen aika alkoi laskiaisena ja päättyy pääsiäiseen, eli kestää perinteisen paaston ajan. Idea on minusta hauska, ja lukijoista ainakin Rokkimamma tarttui haasteeseen.

Aloin pohdiskella, millaisen tavarapaaston voisin itse pitää. 40 kassillista ei kuulosta meidän huushollissa kovin realistiselta. Karsin ja raivaan jatkuvasti siinä määrin, että varsinaisia kerrostumia ei ole kuin vintissä, ja siellä taas on liian pimeää ja kylmää kunnon raivaamista varten. 40 esinettä voisi onnistuakin, mutta en oikein innostunut siitäkään. Kun mitään hirveitä roinakasoja ei ole, tuntuisi minusta vähän epäluontevalta etsimällä etsiskellä tavaroita, jotka voisin heittää pois.

Yritin etsiä kaikenlaisia tapoja pitää tavarapaastoa, mutta en keksinyt mitään itselleni luontevaa tapaa. Shoppailen todella vähän jo valmiiksi, en sekoile nettikaupoissa enkä raahaa kotiini ihania kierrätyslöytöjä. Olen tämän vuoden aikana ostanut itselleni kaksi kosmeettista tuotetta, molemmat tulivat loppuneiden tilalle. Tavaravirta on jo valmiiksi etupäässä kodin sisältä ulos eikä ulkoa sisään. Jättäydyn siis tänä vuonna tavarapaaston ulkopuolelle, vaikka se onkin vähän blogin hengen vastaista.

Mietin onko ihan nurinkurista, etten osallistu, vaikka yksi Arkijärjen kantavia teemoja onkin tavaroiden karsiminen. Mutta sitten tajusin, että olen oikeastaan tavarapaastolla koko ajan. Kulutuskäyttäytymiseni muokkautuu jatkuvasti entistä tiedostavampaan suuntaan. En halua kasvattaa omaa hiilijalanjälkeäni ostelemalla mitään turhaa, haluan että valintani ovat ekologisia. Autan myös mielelläni kavereita aina, kun joku heistä haluaa karsia omaisuuttaan (todistusaineistoa mm. täällä ja täällä). Kirjoitan tätä blogia omaksi ilokseni, mutta ehkä joku lukija saa täältä jonkun idean omien roiniensa hallitsemiseksi. Kaiken kaikkiaan haluan tietoisesti omistaa jokaisen tavaran, jonka omistan. En tosin ole vielä ihan tässä pisteessä, mutta se on kuitenkin tavoitteeni.

Toivotan siis onnea jokaiselle 40 päivän haasteeseen tarttuneelle, ja jatkan itse tällä vähän tasaisemmalla tahdilla. Kommenttiosastolle saa tulla vinkkaamaan kaikista omista raivausprojekteista, seuraan niitä mielenkiinnolla.  (Maanantaina alkaa muuten yksi raivausprojekti omassa keittiössä, kuvamateriaalin kera. Mistä johtuu, että aina kun otan keittiöstä kuvia, ne ovat enemmän tai vähemmän karmaisevia?)

 

Ystävänpäivän ideoita, jos joku niitä nyt kaipaa edes

Julkaistu , kirjoittanut
4

Suhtaudun ystävänpäivään samanhenkisesti kuin halloweeniin. Kyseessä on tuontiperinne, enkä ole varma istuuko se meikäläiseen kulttuuriin kovin luontevasti. Muutama nettihaku paljasti, että Valentinen päivän perinne on maailmalla satoja vuosia vanha, mutta suomalaiseen kalenteriin se otettiin vasta 1987.

Amerikassa asuessa päivää ei voinut olla huomaamatta kadulla kulkiessa. Joka toinen naispuolinen vastaantulija kantoi 14.2. mukanaan kukkapuskia, sydämen muotoisia  ilmapalloja tai muita lahjoja. Lehdet ja nettisivut toitottivat jo monta viikkoa etukäteen lahjaideoita ja tapoja viettää romanttista iltaa. Meillä vastaava ei taida vielä olla (onneksi) kovin tyypillistä.

Suomessa koko homma on alusta asti ollut enemmän kavereiden muistamista kuin tyttö- tai poikaystävien. Luulisin, että tästä on eniten hyvillään posti, sillä ilmeisesti ystävänpäivänä lähetetään toiseksi eniten kortteja vuoden aikana. Jostain kumman syystä ystävänpäiväkortteihin ei ainakaan minulla liity samanlaisia paineita kuin joulukortteihin. Ne on ihan helppo kipata paperikeräykseen sitten, kun niitä on ensin sopiva aika ihailtu. Voisiko tämä johtua juuri siitä, että perinne on niin ohut, eikä samalla tavalla selkäytimessä kuin esim. joulunvietto? Olen myös huomannut, että ystävänpäivää ei meillä markkinoida samalla intensiteetillä kuin halloweenia. Ilmeisesti ystävänpäivää voi viettää ilman hirveää määrää rekvisiittaa, tai sitten olen vain tänä vuonna ohittanut kaikki mainokset huomaamattani.

Törmäsin amerikkalaisella Unclutterer-nettisivulla hauskoihin lahjaideoihin. Nämä olivat tarkoitettu ystävänpäiväksi, mutta ideat olivat niin hyviä, että lainaan niistä muutamia. Hyviä vaihtoehtoja ”materiaalittomiksi” lahjoiksi, olipa tilaisuus mikä tahansa.

  • Tee spesiaali soittolista Spotifyssa tai vastaavassa, ja lahjoita se. 
  • Auton käsipesu ja siivous sisältä. Ammattilaiset tekevät hienoa jälkeä, mutta miksei hommaa voisi tehdä itsekin.
  • Muunnata vanhat VHS-videot tai kaitafilmit digitaaliseen muotoon. Tämä ei tarkalleen ottaen ole täysin materiaaliton vaihtoehto, mutta ainakin vanhat filmit saadaan taas käyttöön ja niistä voi nauttia.
  • Hääpäivää tai vastaavaa viettäville: menkää ensimmäisille treffeille uudestaan. Toisin sanoen menkää syömään samaan ravintolaan tai katsomaan sama elokuva tai hengailemaan samalle laiturille jossa aikoinaan tapasitte.

Ruokajärki – missä mennään?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ruokajärki-projekti on kestänyt nyt hieman yli kolme kuukautta. Viime marraskuun alussa sain tarpeekseni arkiruokaan liittyvästä stressistä ja aloin ensimmäistä kertaa analysoida asiaa tarkemmin. Sen seurauksena koko ruokasysteemi on kokenut aikamoisen mullistuksen. Olen siivonnut ja järjestänyt jääkaapin, pakastimen ja kuivakaapin. Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, kuinka ruokaa menisi entistä vähemmän roskiin. Ennen kaikkea suunnittelen nykyisin viikon ruokalistat etukäteen. Seuraavassa pieni katsaus siihen, miten homma nykyisin toimii.

Ruokasuunnittelu on osoittautunut olennaisimmaksi lenkiksi tässä kokonaisuudessa. Jos se jää tekemättä, kaikki muukin mättää. Paradoksaalista kyllä, edes kolme kuukautta ei ole riittänyt siihen, että suunnittelu hoituisi täysin automaattisesti. Tässä näkee, miten vaikeaa on muuttaa vanhoja tapojaan, vaikka motivaatio olisikin korkealla. Nykyisin teen suunnitelman kerran viikossa, yleensä maanantaina tai viimeistään tiistaina. Sunnuntaina pystyn yleensä miettimään maanantain ruoan, mikä antaa käytännössä yhden päivän armonaikaa. Tiistaina on sitten viimeistään pakko ryhdistäytyä, ja kirjoittaa loppuviikon ruoat ylös. Tällaisenaan systeemi toimii riittävän hyvin. Se ei ole ideaali, mutta helpottaa kuitenkin kaupassa käymistä ja ruoanlaittoa niin paljon, että niistä ei tarvitse juuri stressata. Jos systeemi olisi täydellinen, tekisin kahden viikon listat kerralla, mutta sitä en ole vielä saanut aikaiseksi. Suunnittelu ja siihen ryhtyminen on yllättävän työlästä, vaikka tiedän tarkalleen miten suuri hyöty siitä koituu.

Ruokahävikki sen sijaan on vähentynyt merkittävästi. Suurimmat syyt sille on juuri tuo suunnittelu, sekä – ehkä hieman yllättäen – jääkapissa vallitseva järjestys. Suunnittelu johtaa luonnostaan siihen, että ylimääräistä ruokaa tulee ostettua entistä harvemmin. Jääkaapissa tavarat ovat nyt ryhmitelty loogisesti, mistä puolestaan seuraa se, ettei takariviin pääse piiloutumaan mitään outoa. Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, miksi siedin sekasortoa niinkin pitkään, mutta menneitä on turha murehtia. Nykysysteemi joka tapauksessa takaa sen, että tiedän koko ajan purkin tarkkuudella, mitä jääkaapissa on. Edelleen haasteena ovat hedelmät ja kasvikset, jotka tuppaavat helposti pilaantumaan ennen kuin ne syödään loppuun. Tässä auttaisi lähinnä omien ruokatottumusten muuttaminen.

Järjestys kaikissa kaapeissa ei enää ole ihan niin sotilaallinen kuin alussa, mutta riittävän selkeä kuitenkin. Silloin tällöin järjestän hyllyjä, jos ne meinaavat sekaantua uudelleen. Eniten treenattavaa on edelleen annoskokojen suunnittelussa ja pakastimen hyödyntämisessä. Määriä on vaikea saada kohdalleen, koska syöjien määrä vaihtelee joskus yllättävästikin. Joskus varaudun useampaan syöjään, ja sitten tähteitä jääkin yli enemmän kuin luulin. Ne pitäisi opetella heti laittamaan pakastimeen, jotta sinne kertyisi valmiita ruokia, jotka voi ottaa nopeasti käyttöön kun on tarvis.

Seuraavaksi haluan uudistaa ruokien säilytykseen käytetyt astiat. Muovit saavat kyytiä ja lasia tulee tilalle. Tästä lisää myöhemmin.

Tämän viikon ruokalista on myös päivitetty.

Vanhempien varastot, lasten roinat

Julkaistu , kirjoittanut
12

Maailma on muuttunut: nykyisin lapsilla ja nuorilla on niin paljon tavaroita, että kaikki ei edes mahdu mukaan, kun muutetaan pois kotoa. Vanhempien tehtäväksi jää romppeiden säilyttely. Myös taannoisessa YLEn haastattelussa puhuttiin tästä. Anne Te Velde-Luoman mukaan näin tapahtuu, koska ei ole perinteitä eikä opittuja tapoja miten tulisi toimia. Tässä hän on varmasti oikeassa. Olen itsekin todistanut vastaavanlaisia tilanteita.

Seurasin kerran vierestä, kun kolmekymppinen lapsi auttoi vanhempiaan heidän vinttinsä raivaamisessa. Hän löysi laatikkotolkulla vanhoja Aku Ankkoja, joita lapsille oli tilattu pienenä. Sen sijaan että ne olisi kannettu paperikeräykseen, divariin tai vaikka ladattu huuto.netiin, hän pakkasi ne tiiviisti muutamaan pahvilaatikkoon, teippasi kiinni ja kirjoitti päälle ”säästetään”. Sitten hän kantoi laatikot takaisin vanhempiensa vinttiin. Avuliasta kyllä, mutta tavaramäärä ei vintistä vähentynyt grammaakaan.

Erään ystäväni vanhemmat taas vaihtoivat isommasta asunnosta pienempään lasten muutettua jo aika päivää sitten pois kotoa. Talossa oli kuitenkin paljon aikuisten lasten tavaroita. Pyydettyään turhaan monta kuukautta, että jälkikasvu tulisi setvimään omaisuutensa, vanhemmat lopulta mättivät kaiken mustaan jätesäkkiin ja kiikuttivat sen ystäväni ovelle. Hän kantoi koko säkin vinttikomeroon katsomatta mitä se sisälsi.

Juttelin äskettäin kuusikymppisten kanssa, jotka kertoivat toisenlaista tarinaa. Lapsuudenkotiin ei jäänyt juuri mitään, kun nuori muutti omilleen. Lapsille myös annettiin ja hankittiin sellaisia tavaroita, jotka oli tarkoituskin ottaa mukaan sitten myöhemmässä vaiheessa. Anoppi mm. kertoi toivoneensa 15-vuotiaana lahjaksi korituolia, jotta saisi sen myöhemmin omaan kotiinsa.

Mietin, miksi asiat nyt ovat toisin. Yksi syy on varmasti se, että ihmisillä ylipäätään on valtavan paljon enemmän tavaraa. Sen seurauksena ajan myötä jää käyttämättömäksi paljon ”hyviä tavaroita”, joista on vain kasvettu yli: urheiluvälineitä, leluja, kirjoja ja vaikka mitä. Luulen, että usein on epäselvää, kenen pitäisi tehdä päätös niiden kohtalosta – jo aikuisten lasten vai vanhempien. Kun kukaan ei oikein tiedä, kukaan ei ota vastuuta ja tavarat jäävät sijoilleen. Sitten on hellämielisiä vanhempia, jotka eivät raatsi laittaa pois yhtäkään lastensa joskus käyttämää tavaraa, oli se tarpeellinen tai ei. Entä olemmeko me aikuiset lapset ruvenneet pitämään itsestään selvänä sitä, että vanhemmat kyllä säilyttelevät nurkissaan kaiken sen, mikä ei mahdu omaan kotiimme?

Tekisi mieli sanoa, ettei ihmisten pitäisi omistaa enempää tavaraa, kuin mikä mahtuu heidän kotiinsa. Miksi ne Aku Ankat pitää säilyttää, vaikka on päivänselvää, ettei niitä kukaan lue? Miksi säkillinen lapsuusmuistoja pitää muuttaa asunnosta toiseen, jos ei edes tiedä mitä muuttaa? Luulenpa, että syyt ovat tunnepohjaisia ja liittyvät ainakin päätöksenteon työläyteen ja luopumisen tuskaan. Te Velde-Luoma on oikeassa siinä, että meillä ei ole mitään opittua systeemiä, miten lapsuudesta jääneisiin tavaroihin pitäisi suhtautua.

Mielestäni ystäväni vanhemmat toimivat juuri oikein. Heillä ei ollut tavaroille tilaa, joten ne palautettiin oikealle omistajalle. On hänen asiansa päättää, mihin ne lopulta päätyvät. Itse heräsin siihen, että on parasta miettiä hyvissä ajoin, miten vastaava tilanne vältetään tulevaisuudessa. En ole vielä päässyt tässä pohdinnassa kovin pitkälle (ja lapsikin on onneksi niin pieni, ettei se hetkeen ole muuttamassa), mutta jotain ajatuksia on kuitenkin jo tullut mieleen. Tavoitteena on, että lapsi oppisi jo kotoa tavaroiden hallinnan taidot.

Viikon vinkit 6/2013: kalaa, parsakaalia ja puhtaita patoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tällä viikolla kaikki linkkivinkit liittyvät ruokaan. Kahden edellisen viikon ruokalistat on muuten aikoja sitten päivitetty Ruokajärki-sivulle, mutta en ole muistanut vinkata katsomaan niitä.

Jos olet epävarma, mistä tunnistaa tuoreen kalan, lue nämä vinkit. Itse pyrin ostamaan kalat aina mahdollisimman tuoreena. Niinpä suosin kauppahallia, jossa voin jutella tuttujen kalakauppiaiden kanssa, jotka puolestaan tietävät täsmälleen milloin ja mistä kalat on pyydetty. (Keski-Uusimaa)

Kemikaalicocktail -blogista löytyi yllättävä mutta erittäin hyvä vinkki parsakaalin käyttöön. Kuka muu on aina jättänyt sen varren syömättä? Kävi ilmi, että aivan turhaan. Se kelpaa ruokaan siinä missä kukinnotkin, ja on lisäksi hyvää. Testasin näitä vinkkejä itse, ja jälleen kerran heitän entistä vähemmän ruokaa roskiin, sillä parsakaalin varsi päätyy tästä lähin aina pataan.

Soodaa voi käyttää pinttyneiden pannujen puhdistamisessa. En ole testannut vielä itse. (MTV3)

 

Annen kanssa eri mieltä

Julkaistu , kirjoittanut
6

Anne Te Velde-Luomalla oli hyvin lempeä lähestymistapa raivaamiseen – itselleen pitää olla armollinen, syyllistäminen on turhaa, ei ajatella ikäviä asioita. (Viittaan tässä nyt tähän YLE:n  ohjelmaan, josta kirjoitin eilen.) Hänen mukaansa olemme nyt jonkinlaisessa ”vaiheessa”, jossa opettelemme tavarapaljouden kanssa toimeentulemista. Se on hänen mukaansa jo niin vaikeaa, että syiden pohtiminen lamauttaa ihmisen aivan turhaan, eikä sitten saa sitäkään vähää aikaiseksi.

Lempeä lähestymistapa on uskoakeni Te Velde-Luomalle tärkeää, sillä epäilemättä asiakkaat kaikkoaisivat, jos raivaaja raivatessaan samalla saarnaisi turhan ostamisen kiroista. Olen silti hänen kanssaan eri linjoilla, pitäisikö ikäviä asioita ajatella. Mielestäni pitää. Ihminen ei muuta toimintatapojaan, ennen kuin hän on sekä tunnistanut että tunnustanut ongelman. Tunnistaminen tarkoittaa sitä, kun joku huomaa, että tavaraa alkaa olla kyllä ihan liikaa, mutta ei vielä tee mitään muuttaakseen asioita. Tunnustaminen on se vaihe, kun sama henkilö tajuaa, että hän on itse kantanut jokaisen esineen kotiinsa, ja tilanne ei muutu ellei ostamista rajoiteta radikaalisti.

Asia on vähän kaksipiippuinen. Jos joku on päättänyt karsia tavarakasansa puolet pienemmiksi ja on jo valmiiksi ahdistunut, niin silloin ei tietenkään auta jäädä murehtimaan, menneitä. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi kyllä pystyä katsomaan tosiasioita silmiin, ja ymmärtää että halpojen ja heikkolaatuisten tavaroiden ostelu johtaa väistämättä vain suurempiin jätekasoihin, ei tavaroiden vähenemiseen tai kestävään kehitykseen.

Te Velde-Luoma vierittää syytä aika pitkälti mainostajien niskaan – mainostajat tuntuvat hänen mielestään olevan meitä fiksumpia. Mutta olemmeko me todella niin alttiita vaikutuksille ja vailla omaa ajattelua, että ostamme sokeasti jotain vain koska sitä on mainostettu? Eikö lähes jokainen nykyihminen jo ymmärrä, että mainosten tarkoituksena on myydä meille lisää tavaraa? Ostopäätös tapahtuu omassa päässä, yksikään mainos ei hypnotisoi meitä hankkimaan jotain, mitä emme halua.

Kierrättäminen on tietenkin parempi ratkaisu kuin roskiin heittäminen, mikäli kyse on käyttökelpoisesta tavarasta. Mutta kierrättämisen helppous lisää myös kuluttamisen helppoutta. Se, että roina lähtee pois omista nurkista ei kuitenkaan poista sitä maailmasta. Nykyään tavaroiden kierto on nopeampi kuin ennen, mutta myös määrät valtavan paljon suurempia. Kierrätyskeskuksesta voi todella ostaa hyvää omaatuntoa. Jos tiedämme, että vikaostoksen voi aina viedä UFFin laatikkoon, hatara ostopäätös on paljon helpompi tehdä.  Viis siitä, minne vaate sieltä laatikosta sitten joutuu. Tai kuten se Ylioppilaslehden jutun toimittaja, joka pohti voisiko vanhat ja rumat laminaatit viedä kierrätyskeskukseen. Omatunto olisi ollut parempi, mutta realismia kehiin – kuka oikeasti haluaisi käytettyjä, rumia laminaatteja? Ja en todellakaan ole itsekään immuuni näille ajatusketjuille.

Te Velde-Luoma lähestyy asiaa tavaroidensa kanssa painiskelevan yksilön näkökulmasta. Ymmärrän hänen näkökulmansa, ja se onkin ihan paikallaan etenkin hänen asiakastyössään. Mutta jos yksilöt eivät muuta käytöstään, maailmakaan ei muutu. Siksi minusta ei voi aina vain hyssytellä, ja vedota siihen että elämme murrosaikoja. Minimalistiksi ei tarvitse ruveta, mutta ostoksistaan on kannettava vastuu – myös niistä muille ostetuista. Maria Petterssonia mukaillen jokainen päivä voi olla älä osta mitään turhaa -päivä.

Kiintoisaa kuunneltavaa

Julkaistu , kirjoittanut
4

Linkkaan teille noin tunnin mittaisen radio-ohjelman, joka tuli maanantaina YLE Puheelta. Siinä Maria Pettersson haastattelee Anne Te Velde-Luomaa, joka on suomalainen ammattiraivaaja. He juttelevat tavaramääristä, raivaamisesta, kierrätyksestä ja kaikesta aiheeseen liittyvästä.

Ohjelman voi kuunnella täällä.

Ohjelma oli minusta oikein kiinnostava ja herätti paljon ajatuksia. En tosin ollut läheskään kaikesta samaa mieltä. Mutta oli kiinnostavaa kuulla ammattilaisen kokemuksia, sekä kuunnella myös muita haastateltavia, joilla oli hyviä pointteja. Tästä on itse asiassa niin paljon sanottavaa, että päätin juuri kuunnella ohjelman uudelleen ja tehdä näistä erimielisyyksistä oman postauksen.

Lisäksi ohjelmassa mainittiin pari kirjoitusta, joiden linkit löytyvät alta.

Suomi hukkuu roinaan (Ylioppilaslehti) (Oli muuten hiukan ärsyttävää huomata, että Pettersson siteeraa Ylioppilaslehden juttua välillä sanasta sanaan, mutta puhuu sitä kuin omanaan.)

Tavara on uusi läski (Tavararemontti-blogi)

Sukkalaatikon siivous

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jonkinlainen etappi on saavutettu, sillä sukkalaatikkoni on vihdoin ojennuksessa. Minulla on ollut erinäköisiä sukkasyndroomia, jotka ovat aiheuttaneet eriaisteista epämukavuutta arkeen. Tosi pitkään ostin halpoja ja siten huonolaatuisia nilkkasukkia, koska en halunnut käyttää rahaa sukkiin. Nehän menevät rikki ennemmin tai myöhemmin, ovat pesussa jatkuvasti ja muutenkin lähinnä välttämätön paha. Seurauksena oli, että inhosin sukkiani, jotka todellakin hajoilivat tuon tuosta, tai jos eivät hajonneet niin sitten ne tuntuivat ihoa vasten ällöttäviltä.

Tästä kierteestä pääsin eroon vasta, kun tajusin että laatuun kannattaa panostaa myös tässä asiassa. Hylkäsin keinokuituiset kammotukset, ja siirryin bambuun, villaan ja laadukkaaseen puuvillaan. Lakkasin inhoamasta sukkiani. Aloin myös soveltaa periaatetta, että kaikki rikkinäiset sukat kuuluvat roskiin. En säästele sen enempää sukkiksia kuin nilkkasukkiakaan, jos ne ovat rikki. Haluan luottaa siihen, että aina kun otan laatikosta jotain, se on sekä ehjä että puhdas.

Laatikon sisältö alkoi siis olla kunnossa, mutta järjestys puuttui. Täydellisesti. Lopulta, kun en enää löytänyt laatikosta kuin yksittäisiä parittomia sukkia vaikka tiesin siellä olevat uusia pareja useita kappaleita, minulla ns. paloi käämi. Totesin, että asialle oli korkea aika tehdä jotain. Kippasin kaiken lattialle, ja aloin lajitella.

Laatikon sekasotkun oli aiheuttanut kaksi asiaa: systeemin ja erottelun puute. Ilman sisälaatikoita kaikki sukat ja sukkikset menivät väistämättä sekaisin, ja juhlasukkahousut olivat iloisessa mylläkässä arkisten puuvillasukkien kanssa. Systeemin puute tarkoittaa sitä, että en ollut miettinyt, miten laatikko kannattaisi järjestää. Sen seurauksena heittelin sinne puhtaat parit miten sattuu, jotka hävisivätkin samantien sekamelskaan. Korjasin tilanteen ottamalla käyttöön kaksi pienempää laatikkoa, ja lajittelemalla lattialle kaadetun sisällön järkevästi.

Lajittelin erikseen villasukat, urheilusukat, varrettomat nilkkasukat, tavalliset nilkkasukat, sekä ihonväriset sukkahousut ja muut (käytännössä mustat) sukkahousut. Sijoitin ohuet ihonväriset sukkikset kannelliseen laatikkoon, sillä niitä käytän harvimmin,ja  mustat avoimeen laatikkoon, sillä ne taas ovat näin talvisin eniten käytössä. Laatikoiden taakse sijoitin harvemmin käytetyt sukat (esim. villa) ja eteen kaikki arkisukat. Tässä prosessissa löysin uudelleen parit kaikille uusi sukille, sekä suureksi hämmästyksekseni vielä kahdet käyttämättömät nilkkasukat. Loppujen lopuksi laatikosta löytyi vain kaksi yksinäisorpoa, jotka heitin muitta mutkitta roskiin.

Tästä on olemassa ennen ja jälkeen -kuvia, mutta näköjään niiden lataaminen kestää kauemmin kuin jaksan odottaa. Lisään kuvat myöhemmin.

Mistä on hyvät bileet tehty? Osa 2 Tarjoilu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Yhtä aikaa vieraslistan kanssa on aiheellista miettiä mitä syödään ja juodaan. Tarjoilu on mielestäni yhtä olennainen osa onnistuneita juhlia kuin huolella koottu vieraslistakin. Hyvästä ruoasta ja juomasta tulee väistämättä hyvälle tuulelle, sitäpaitsi syöminen on minusta kivaa muutenkin.

Tarjoilujen määrä ja laatu riippuu suuresti millaisista juhlista on kyse. Kuinka monta vierasta? Muodollista vai epämuodollista? Istuen vai seisten? Oma ohjenuorani on seuraavanlainen: ruoan pitää olla hyvänmakuista, tilaisuuteen sopivaa sekä tyylin että toteutuksen puolesta, eikä sen valmistaminen saa kuormittaa isäntäväkeä kohtuuttomasti. Hyvää makua ei liene tarvetta selittää sen kummemmin. Jos teen itse, panostan raaka-aineisiin ja teen mieluusti kaiken alusta asti. Jos taas tarjoilut tekee joku muu, käännyn hyviksi todettujen palveluntarjoajien puoleen.

On myös paikallaan miettiä sitä, sopiiko ruoka aiottuun tilaisuuteen. Jos kyseessä on iltapuku- ja frakkijuhla, spagetti tomaattikastikkeessa ei ole ideaalein vaihtoehto. Kukaan ei voi keskittyä ruoan makuun, kun kaikki vain varovat sotkemasta hienoja vaatteitaan. Sen sijaan rentoon sukukokoontumiseen samainen spagetti voi olla ihan hyvä valinta. Jos on tarkoitus syödä seisten koktailpaloja, niiden pitää olla sellaisia että ne pysyvät kasassa. Itse tykkään ottaa myös vuodenajat huomioon, ja tarjoan talvella ”raskaampia” ruokia kuin kesällä, ja päinvastoin.

Haluan myös päästä tarjoilujen suhteen kohtuullisen helpolla. Jos meille on tulossa illallisvieraita, ja tarkoitus on keskittyä nimenomaan syömiseen, silloin ruokaa tehdään tuntitolkulla ja suurella hartaudella. Se ei silloin haittaa, koska siinä on juuri koko illan pointti. En kuitenkaan halua, että juhlien valmistelut vievät niin paljon energiaa, että h-hetkellä olen aivan töttöröö, saati sitten hautautua keittiöön sillä aikaa, kun kaikki muut pitävät hauskaa olohuoneessa. Niinpä lapsen synttärikakku on systemaattisesti tilattu valmiina, rapujuhlien ravut hankitaan valmiiksi keitettyinä ja muutaman kerran juhlia on järjestetty ravintoloissa tai hyödynnetty pitopalveluita.

Sitten muutama sana juomista. Minusta hyvä viini kuuluu olennaisesti useimpiin juhliin. Se täydentää ruokia, antaa makuelämyksiä ja rentouttaa ihmisiä. Sopivasti annosteltuna alkoholilla on minusta positiivinen vaikutus. Juhlien järjestäjä voi aika paljon vaikuttaa siihen, mikä on sopiva määrä. Meillä ei esimerkiksi koskaan tarjoilla väkeviä (rapujuhlien snapsit poikkeuksena), eikä myöskään booleja joihin on käytetty vodkaa tms. Kokemukseni mukaan väkevillä voi olla arvaamattomia vaikutuksia. Sen sijaan viiniä juodaan hitaammin ja yleensä ruoan kanssa, eikä siten kukaan känniydy vahingossa. Mielestäni on myös kohteliasta tarjota hyvä alkoholiton vaihtoehto niille, jotka eivät voi tai halua ottaa alkoholillista. Haluan, että myös sellaiset vieraat tuntevat olonsa huomioiduiksi, joten viimeksi tarjolla oli kuohuviinin lisäksi alkoholitonta boolia. Se näytti lasissa suunnilleen samalta, ja lisäksi maistui tosi hyvältä.

Nämä kaikki ovat tietysti vain omia näkemyksiäni ja maailmaan mahtuu varmasti monia muitakin hyviä tapoja järjestää juhlia. Olen tähän koettanut kiteyttää kaikista olennaisimmat asiat tarjoiluihin liittyen, kysymyksiä, vinkkejä ja omia kokemuksia otetaan jälleen ilolla vastaan kommenttiosastolla.

Mistä on hyvät bileet tehty? Osa 1 Vieraat

Julkaistu , kirjoittanut
3

Olen elämäni aikana järjestänyt aika paljon juhlia. Opiskeluaikoina järjestöaktiivina tuli järjestettyä monenlaisia bileitä satojen ihmisten humalahakuisista hässäköistä akateemisiin juhlaillallisiin ja kaikkea siltä väliltä. Tykkään edelleenkin järjestää erilaisia juhlia – rapujuhlia, sitsejä, brunsseja ja illallisia sekä viime aikoina myös yksityisiä konsertteja. Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa pienen juttusarjan juhlien järjestämisestä, ja siitä mitä olen itse vuosien varrella oppinut. Ensisijaisesti keskityn yksityisiin juhliin, en niinkään sellaisiin tapahtumiin joihin pitää erikseen ostaa lippu (esim. opiskelijabileet tai järjestöjen viralliset juhlat, jne.), vaikka samat asiat pätevät kyllä osittain niihinkin.

OSA 1: Vieraat

”Vieraat tekevät juhlan” on varmaan yksi kuluneimmista ja latteimmista sanonnoista, mutta siinä on kiistatta paljon perää. Kutsuvieraslista on juhlien olennaisin asia, ja oma suunnitteluni lähtee aina siitä liikkeelle. Sen lisäksi, että mietin ketä haluaisin tavata, pohdin myös ketkä tuntevat toisensa, viihtyvät toistensa seurassa ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanottuna yritän koota yhteen sellaisen joukon, jolla olisi mahdollisimman hauskaa keskenään. En kutsu samaan pöytään ihmisiä, joiden tiedän olevan kireissä väleissä keskenään. Vältän myöskin yhdistämästä sellaisia ihmisiä, joiden arvomaailmat ovat pahasti ristiriidassa.

Jos kyseessä on isommat juhlat, yritän myös kutsua ihmisiä siten, että jokaisella on juhlissa joku muukin ennestään tuttu ihminen kuin minä. Tavoitteena on, ettei kukaan päädy palloilemaan yksin lasi kädessä jonnekin seinustalle, vaan että luontevaa juttuseuraa löytyisi helposti. Mielestäni emännän/isännän velvollisuus on tutustuttaa ihmisiä toisiinsa, ja jos mukana on paljon ennestään toisilleen tuntemattomia, mietin etukäteen, ketkä voisivat viihtyä toistensa seurassa. Sitten esittelen heidät toisilleen niin, että aloitan itse jutun jostain heille yhteisestä aiheesta. Sillä lailla keskustelu lähtee toivottavasti luontevasti liikkeelle, ja jonkin ajan kulutta emäntä voi itse siirtyä eteenpäin.

Jos kyse on tilaisuudesta, jossa tarvitaan plaseeraus (esim. häät), kaikki edelliset seikat pätevät myös istumajärjestystä suunnitellessa. Etiketin mukaan miehet eivät istu miesten vieressä eivätkä naiset naisten, vaan ideaalitilanteessa järjestys menee tyttö-poika-tyttö-poika. Aina vieraat eivät kuitenkaan jakaudu tasan miesten ja naisten välillä, joten silloin täytyy sitten soveltaa. Myöskään aviopuolisoita ei istuteta vierekkäin. Jälkimmäiset voi plaseerata esimerkiksi vastakkain. On makuasia, kuinka tiukasti etikettikirjan ohjeita haluaa noudattaa.  Istumajärjestyksen suunnitteluun kannattaa paneutua, koska se vaikuttaa vieraiden viihtyvyyteen merkittävästi. Pöydissä kun saattaa vierähtää useampi tunti, ennen kuin seuraa pääsee vaihtamaan. Lukuisia plaseerauksia tehneenä kehottaisin arvioimaan jonkun ajan, ja sitten tuplaamaan sen mielessään, ennen kuin rupeaa hommiin. Mitä enemmän vieraita on ja mitä tiukempaa etikettiä haluaa noudattaa, sitä enemmän aikaa se vie. Hyvän istumajärjestyksen tekeminen ei käy käden käänteessä.

Lopuksi vieraslistaa suunniteltaessa on aiheellista ottaa huomioon juhlatilan koko. Kuinka monta ihmistä sinne sopivasti mahtuu? Jos tilaan tuodaan pöytiä, on laskettava kuinka paljon tilaa yksi pöytä vie sitten, kun molemmin puolin istuu ihmisiä ja kulkemaankin pitäisi mahtua. Jos ihmisiä on tilaan nähden liian vähän, tunnelma ei pääse nousemaan. Jos niitä on liikaa, olo voi olla tukala. Itse suosin tosin jälkimmäistä vaihtoehtoa, jos noista pitäisi valita.

Tässä lienee olennaisimmat, mutta kysykää jos tulee mieleen jotain mitä en maininnut. Seuraavassa osassa puhuttan ruoasta ja juomasta.