Taannoisessa radio-ohjelmassa keskusteltiin siitä, onko tavara uusi läski. Tuo heitto jäi vaivaamaan. Mitä se tarkoittaa? Voiko niin sanoa?
Katsoin Ylen Areenalta neliosaisen dokumentin lihavuudesta. Kyse oli amerikkalaisesta ohjelmasta, ja siinä väestön jatkuvasti kasvavaa ylipainoa kutsuttiin epidemiaksi. Sen syitä tarkasteltiin lähinnä yhteiskunnallisella tasolla: mitkä asiat esim. kulttuurissa, poliittisessa päätöksenteossa ja markkinataloudessa vaikuttivat siihen, että ihmisistä tulee yhä lihavampia? Yksilöiden henkilökohtaisiin syihin ei ohjelmassa juuri menty, siinä ei analysoitu itsekuria, sydänsuruja tai tylsistymistä, vaan keskityttiin mm. mainontaan, koulujen opetusohjelmiin ja valtion myöntämiin maataloustukiin.
Tästä näkökulmasta ihmisten liiallista tavaramäärää voi verrata ylipainoon. En tiedä voiko täällä vielä puhua epidemiasta (Amerikassa varmasti voisikin), mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä kyllä on. Syitä epidemiaan voi etsiä sekä henkilökohtaiselta että yhteiskunnalliselta tasolta. Jos jätetään henkilökohtaiset syyt pois, mitkä asiat ympäröivässä maailmassa vaikuttavat siihen, että tavaraa tuppaa helposti kertymään liikaa?
Meitä ympäröi yltäkylläisyys, niin ruoan kuin muunkin materian osalta. Mutta samoin kuin elimistömme ei ole sopeutunut siihen, että ruokaa on saatavilla loputtomiin, meiltä puuttuu sisäsyntyiset taidot navigoida loputtoman materian keskellä. Luopuminen ei ole psykologisesti helppoa, sen sijaan keräilijä-metsästäjän vaistot heräävät alennusmyynneissä. (Tai niin ainakin Anne Te Velde-Luoma väitti, en tiedä onko tuota tieteellisesti tutkittu. Luopumisen tuskan varmasti jokainen tunnistaa ilman tutkimustakin.)
Sitten on tietysti mainonta. En usko, että ihmiset olisivat täysin aivottomia ja mainosten vietävissä, mutta varmasti mainonnalla on osuutensa etenkin siihen, että halutaan jotain uutta. Hiukan parempaa, erilaista, jännittävämpää tai muodikkaampaa. Epäilemättä mainonta tuo tietoisuuteen runsaasti tavaroita, joista meillä ei ilman mainoksia olisi hajuakaan – eikä siten tulisi mieleen myöskään haluta niitä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon sosiaalinen media vaikuttaa ihmisten ostokäyttäytymiseen. Miten usein kaverin statuspäivitys tai blogissa nähty kiinnostava tuote inspiroi lukijan ostamaan tai ainakin haluamaan jotain samantapaista?
Yhteiskunta ei erityisesti kannusta rajoittamaan kuluttamista. Taloussysteemimme perustuu pitkälti siihen, että toiset myyvät ja toiset ostavat jotain. En ole huomannut, että ihmisiä ohjattaisiin valitsemaan mitä kulutetaan, hyödykkeitä tai palveluja. Tavaroiden kasaantumisen kannalta sillä on kuitekinkin merkittävä ero. Vaatteet, huonekalut, tietotekniikka ja muut esineet ovat konkreettisia, ne eivät noin vain katoa maailmasta. Palveluista ei synny materiaalista painolastia, vaikka sekä yhteiskunnallinen että yksilön saama hyöty on ihan yhtä suuri.
Siitä olen Te Velde-Luoman kanssa samaa mieltä, että koska yltäkylläisyys on niin uusi tilanne, ihmisiltä puuttuu konkreettisia tavaranhallinnan taitoja. Toisin kuin painonhallintaa, näitä asioita ei vielä opeteta koulussa, eikä ole samanlaisia nyrkkisääntöjä kuin vaikkapa lautasmalli, jota voisi soveltaa kamojensa suhteen. Kouluissa opetetaan terveystietoa ja kotitaloutta, mutta ainakaan minun aikanani niissä ei puhuttu tavaroista yhtään mitään. Ehkä se ei tuolloin ollut tarpeen, mutta ei se varmasti olisi ollut pahitteeksikaan. Roinakasat eivät ole mikään eläkeläisten yksinoikeus.
Tästä pinnallisesta analyysistä voisi vetää sen johtopäätöksen, että ylipainolla ja liialla omaisuudella on todella yhtymäkohtia. Tämä on kiinnostava aihe, jota voisi tarkastella monilta muiltakin kanteilta, mutta jätän ne toiseen kertaan. Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia tämä teissä lukijoissa herätti!
