Katastrofirahasto

Julkaistu , kirjoittanut
18

Pitäisikö tilillä olla rahaa pahan päivän varalle? Miksi ylipäätään säästää? Syitä on monia, joista yksi on odottamattomiin tilanteisiin varautuminen ennakolta. Koska olen tällainen riskejä karttava tyyppi, olen harrastanut jonkinlaista säästämistä yhtä kauan, kuin olen minkäänlaisia palkkatöitä tehnyt.

Kutsun katastrofirahastoksi sellaista tiettyä rahamäärää, joka on säästössä kaikenlaisten ikävien yllätysten varalta. (Englanniksi termi on emergency fund, ja google löytää haulla 127 000 000 artikkelia aiheesta, joten lisätietoa löytyy pilvin pimein.) Eri lähteistä voi löytää erilaisia määritelmiä sille, mikä olisi oikea koko tällaiselle rahastolle – jollekin se voi olla 500€, toiselle puolen vuoden elinkustannukset ja kolmannelle mitä tahansa noiden väliltä. Mielestäni oikeaa summaa ei kukaan voi toisen puolesta päättää, vaan säästötavoite riippuu täysin elämäntilanteesta, varallisuudesta ja omista mielipiteistä. Oman puskurirahastoni koko on vaihdellut elämäntilanteen ja tulojen mukaan. Olennaista on, että sukanvarressa on aina vähäsen pahan päivän varalle.

Missä näiden rahojen sitten kuuluisi olla? Toiset suosivat erillistä säästötiliä, jossa säästetyt rahat pysyvät selkeästi erillään käyttövaroista. Joku ehkä sijoittaa ylimääräiset johonkin pankin tarjoamaan kohteeseen, kuten rahastoon. Kannattaa kuitenkin varmistaa, että rahat saa tarvittaessa kohtuullisen helposti käyttöön. Itselleni riittää, että käyttötilillä on aina tietty summa rahaa, johon en koske. Kuvittelen, että tilin pohjalla on ensin se tietty pohjarahasto, ja sen päällä varsinaiset käyttörahat. En siis normaalioloissa koskaan tekisi hankintaa, joka tyhjentäisi tilin kerralla, vaan säästän niin kauan, kunnes ostoksen jälkeenkin tilille jää haluamani summa puskuriksi.

Miten rahastoa kartutetaan? Erillinen säästötili lienee hyvä tapa etenkin silloin, jos on taipumusta hupiloida käyttövaransa huolettomasti taivaan tuuliin. Automaattinen tilisiirto palkkapäivänä huolehtii tuolloin säästämisestä kuin itsestään. Toinen perinteinen systeemi on vain yksinkertaisesti jättää pieni siivu palkasta käyttämättä. Välillä voi tulla tilanteita, jolloin säästäminen on mahdotonta. Silloin pidetään taukoa ja jatketaan rahan laittamista sivuun sitten, kun tilanne taas antaa myöten. Säästäminen on pitkäjänteistä puuhaa, eikä vararahasto synny hetkessä. Jos onnettomuus iskee ja rahastoa on käytettävä, sitä voi alkaa täydentää uudelleen heti kun elämä on palannut normaaliin uomaansa.

Katastrofirahastoa ei siis ole tarkoitettu siihen, että sieltä lainataan rahaa mihin tahansa ostoksiin silloin kun mieli tekee. Halu saada hienompi tv, ihana uusi vaate tai lomamatka eivät ole syitä kajota näihin rahoihin. Sen sijaan äkilliset lääkäri- ja lääkekulut tai lomautus työpaikalta ovat. Katastrofirahasto ei mielestäni myöskään tarkoita tilaa luottokortilla – vaikka esimerkiksi ulkomaanmatkoilla ”tyhjä”, toimiva luottokortti voi olla ihan hyvä idea pitää varalla.

Katastrofirahasto helpottaa elämää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että katastrofirahasto estää talouden ajautumisen kaaostilaan, vaikka vastaan tulisikin yllättäviä pakollisia menoja. Jos jossain on olemassa vähän ylimääräisiä säästöjä, ei heti tarvitse lainata, ottaa ylimääräistä luottokorttivelkaa tai edes harkita pikavippejä. Hyvä esimerkki oli mielestäni Tavarataivas-elokuvassa se hajonnut jääkaappi. Uuteen ei ollut rahaa, ja tuli kauhea ongelma. Muutaman satasen vararahasto olisi pelastanut tilanteesta ilman sen suurempaa päänsärkyä.

Viikon vinkit: kestäviä koneita, vehivahinkoja, lasinkierrätystä ja ekokeittiö

Julkaistu , kirjoittanut
5

Putsailen koneelta parin viime kuukauden aikana kertyneitä linkkivinkkejä pois, joten tässä on nyt aika sekalaista sakkia.

Iltalehti muistuttaa, että kodinkoneitakin pitää huoltaa, jotta ne kestäisivät pitempään. Olennaista on puhdistaminen säännöllisesti. Itse en tosin näitä pysty kaikin osin noudattamaan, sillä jääkaappimme on sellaisessa paikassa, että sen takaa on mahdotonta imuroita. Mutta kunhan ette upota leivänpaahdinta tiskialtaaseen, kuten yksi kaverini teki… 🙂

Vesivahinkojakin voi estää ennalta. (IL) Tämän päivän Hesarissa on myös hyvä artikkeli samasta aiheesta. Kukaan ei kai enää asenna tiskikonetta ilman alusallasta?

Lasinkierrätys on periaatteessa yksinkertaista. Lasinkeräykseen saa laittaa pulloja ja purkkeja, ei juomalaseja tai muita lasiesineitä. Muu lasi kuuluu sekajätteeseen, koska se on ominaisuuksiltaan erilaista. (YLE)

Työtehoseura on tutkinut keittöiden hiilijalanjälkiä, ja kehittänyt yhdessä Lappeenrannan yliopiston kanssa ekokeittiöön sopivia materiaaleja. Jutun mukaan ensi keväänä Työtehoseura julkaisee ohjeet ekologisen keittiön suunnitteluun. (Kaleva)

Nopeaa ja tehokasta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Minä sitten rakastan hyvää asiakaspalvelua. Eilen pääsin pitkästä aikaa sellaisen kohteeksi, kun blogi meni yllättäen rikki. Olin kaikessa rauhassa vastailemassa kommentteihin, kun wordpress alkoi tökkiä, kunnes yhtäkkiä koko homma katosi ja ruudulla näkyi vain virheilmoitus. En tajunnut siitä mitään, joten meilasin paniikissa tietysti ensimmäisenä nettiguru Katrille. Katrilta tulikin vastaus, ja olisin luultavasti osannut korjata ongelman itsekin, mutta olin jo hätäpäissäni ehtinyt ottaa yhteyttä webbihotellin chatti-palveluun. (Katri on mahtava, ja osaisi luultavasti korjata tarpeen vaatiessa koko internetin. Muun muassa. Ihan guru.)

Chattipalvelu osoittautui kuitenkin tosi tehokkaaksi. Pienen odottelun jälkeen sain linjoille ystävällisen Robertin, joka halusi alkajaisiksi selvittää, olenko minä minä. Vaikka en muistanutkaan kaikkia salasanoja, se ei haitannut, sillä henkilöllisyys pystyttiin varmistamaan helposti sähköpostin välityksellä. Sen jälkeen Robert paneutui varsinaiseen ongelmaani, jonka hän ratkaisi noin kahdessa minuutissa. Sitten hän tiedusteli, oliko jotain muuta, jossa voisi olla avuksi. Selvitin siis samassa yhteydessä miten pääsen muokkaamaan salasanojani yms. ja lopuksi poistuin linjoilta erittäin tyytyväisenä asiakkaana. Oli helppoa jättää palautekyselyyn huippuarvosanat.

Tässä kokemuksessa kitetytyi hyvän palvelun ydin: se oli nopeaa, ystävällistä ja tehokasta. Ongelma ratkesi ja asiakkaalle jäi hyvä mieli. Tällaiset kokemukset ovat todella tärkeitä uskollisten asiakkaiden saamiseksi.

Kauanko se kestää?

Julkaistu , kirjoittanut
22

Miten kauan tavaran kuuluisi kestää tavallista käyttöä? Olin hämmästynyt, kun taannoin erästä julkaisua tutkiessani huomasin, että monien vaatteiden käyttöiäksi oli laskettu 3-5 vuotta. Se on minusta varsin vähän. Tarkoitan tässä sellaista käyttöikää, minkä vaate kestää ennen kuin se hajoaa tai kuluu muuten käyttökelvottomaksi.

Tämä aihe tuli mieleen, kun uskollinen kylpytakkini hajosi pesukoneessa. Takki oli ostettu yli kymmenen vuotta sitten. Kyse on niin vanhasta vaatteesta etten enää muista tarkkaa ostoaikaa. Mutta muistan missä asunnoissa se on minulla ollut, ja siitä voin päätellä, että todennäköisesti vaate kesti päivittäistä käyttöä noin 12 vuotta. Sitä on pesty lukemattomia kertoja, ja sitä on säilytetty kylpyhuoneen naulassa roikkumassa. Lopulta kangas oli hapertunut niskasta niin ohueksi, että viimeinen pesukerta  sai sen repeämään niin, että huppu lähti miltei irti.

Minusta 10 vuotta on ihan hyvä käyttöikä vaatteelle, ja suunnilleen sen verran olettaisin vaatteiden kestävänkin. Etenkin, kun harvat vaatteet ovat todella niin päivittäisessä käytössä kuin kylpytakki, jolle ei ole vaihtokappaletta. Kunnon kenkien olettaisin kestävän paljon pidempäänkin, jos niitä hoidetaan asianmukaisesti. Iltapuvut ovat käytännössä ikuisia, ellei puku juhlien tiimellyksessä hajoa… Viisi vuotta tuntuu järkevältä oletusajalta sellaiselle vaatteelle, joka joutuu pesuun tämän tästä, ja kovalle käytölle muutenkin. Esimerkiksi jotkut alusvaatteet, t-paidat jne. voisivat olla sellaisia. Sitten on tietysti sellaisia vaatteita kuten sukkahousut, jotka harvemmin kestävät vuotta pidempään kunnollisina, mutta tuolloin kyse on materiaalin välttämättömistä ominaisuuksista – ohut neulos on niin altis reikiytymään, että enempää ei kai voi odottaa.

Periaatteessa kuitenkin odotan, että sukkiksia lukuunottamatta vaatteeni kestävät ainakin sen viisi vuotta. Minusta olisi hirveää tuhlausta, jos vaate hajoaisi käyttökelvottomaksi sitä ennen. Tähän tietysti liittyy, että pukimia huolletaan oikein ja säännöllisesti ja pestään asianmukaisesti. Koska en piittaa muodista tuon taivaallista, joudun harvoin hylkäämään vaatteita siksi, että ne näyttäisivät niin vanhanaikaisilta, ettei niitä kehtaisi käyttää.

Mitä tuohon kylpytakkiin tulee, se palvelee edelleen. Huppu repsottaa, mikä ei tietysti ole eleganttia, mutta toisaalta kotona asialla ei ole mitään merkitystä. Aion kyllä hankkia uuden jossain vaiheessa, kun sopiva tulee vastaan. En vain jaksa lähteä erikseen kylpytakkiostoksille, kun se vanhakin toimii edelleen. Hajoaminen ei siis automaattisesti tarkoita sitä, että vaatteesta pitäisi luopua 🙂

LISÄYS 9.1.2014

Tämän päivän Hesarissa on torstai-liitteessä aukeaman juttu siitä, kuinka tunnistaa laadukas materiaali ja hyvälaatuinen vaate muutenkin. Hyvä artikkeli, suosittelen!

 

Ruokauudistus

Julkaistu , kirjoittanut
16

Olen keksinyt yhden lupauksen uudelle vuodelle. Tai oikeastaan kyse ei ole lupauksesta, vaan pikemminkin ideasta, jonka toteuttaminen innostaa tällä hetkellä kovasti. Idea liittyy ruokaan.

Olen lueskellut joululomalla Janne Tarmion ja Sami Tallbergin Hedelmäistä -keittokirjaa, joka nimensä mukaisesti keskittyy hedelmistä tehtyihin ruokiin. Kirjassa käydään ensin läpi Suomessa yleisimmin saatavilla olevat hedelmät ja niiden ominaisuudet, ja noin puolet kirjasta keskittyy resepteihin. Joukossa on salaatteja, mutta myös lisukkeita, lämpimiä ruokia ja säilykkeitä. Kokeilin yhtä reseptiä ja sain herätyksen.

Jos jokaiseen ruokalajiin alkaa ujuttaa kasviksia tai hedelmiä, niitä tulisi helpommin syödyksi suositeltu määrä päivässä. Nykyisellään ainakin minulla jää kasvisten saanti ikävän kauas siitä ideaalista puolesta kilosta. Mutta jos esimerkiksi lisukkeen, kuten riisin tai couscouksen sekaan pilkkoo pari kourallista jotain tuoretta hedelmää, määrät alkaisivat varmasti kohota. Samalla turhien hiilareiden määrä vähenisi itsestään, sillä yleensähän ihminen syö tilavuudeltaan suunnilleen saman määrän esimerkiksi riisiä tai muuta lisuketta. Eli normaalisti laittaisi lautaselle esimerkiksi kourallisen riisiä, mutta jos siitä kourallisesta puolet olisikin vaikka viinirypäleitä, tulisi syötyä vähemmän riisiä, ja saisi samalla enemmän vitamiineja, kuituja ja muuta terveellistä.

Olen varsin innostunut tästä ajatuksesta. Helpoimmillaan se olisi perunamuussia, jonne vain on keitetty pari porkkanaa sekaan, tai edes herne-maissi-paprikapussi pakasteesta. Parempihan sekin on kuin ei mitään. Jos enemmän näkisi vaivaa, voisi kirjan reseptejä mukaillen höystää ruokia melkein millä hedelmällä vaan. Ja kaupan päälle tulisi vielä lisää makuakin! Onko tässä ideassa huonoja puolia? Jos on, en ole vielä keksinyt yhtäkään.

Tämän vuoden tavoitteena onkin lisätä kasvisten ja hedelmien syömistä merkittävästi. Tällä systeemillä se onnistuu ainakin osittain. Mikäli teillä on hyviä vinkkejä, miten kasviksia voisi ”piilottaa” ruokaan enemmän, niin kertokaa ihmeessä!

Suunta selvillä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kiitos kaikille palautetta antaneille! On ollu todella mielenkiintoista lukea näkemyksiänne ja kokemuksianne, sekä saada hyviä juttuvinkkejä teiltä. Arvostan todella jokaista kommenttia!

Hyvä puoli on se, että näyttää siltä että ne aiheet jotka kiinnostavat minua, tuntuvat kiinnostavan myös teitä. Blogi on siis erinomaisessa balanssissa sen suhteen. Olen myös iloinen siitä, että kukaan ei kaivannut kuvia (koska niitä ei ole tulossa), ja pitkät jutut tuntuvat myös maittavan hyvin. Jatkan siis asioiden pohdiskelua samaan tyyliin kuin ennenkin. Joku kritisoi, ettei pidä ruveta mielistelemään lukijoita – onneksi se ei kuulu suunnitelmiin missään nimessä. Ei tässä kirjoittamisessa olisi mitään järkeä, jos yrittäisin kirjoittaa jostain muusta kuin omista kiinnostuksen kohteista. Motivaatio tuskin riittäisi alkua pidemmälle. Samalla käy tietenkin niin, että kaikki eivät tykkää kaikesta, mutta onneksi ensimmäisestä kappaleesta yleensä selviää, kiinnostaako aihe vai ei, jonka jälkeen valinta on lukijan.

Viikon vinkit säilyvät entisellään, mutta päätin että kerran viikossa on hyvä tavoite. Jos ihan joka viikko ei jaksa tai ehdi, niin sitten pidetään vähän taukoa. Stressi pois tästäkin. Oli kuitenkin kiva kuulla, että moni on linkeistä kiinnostunut. Niistäkin on muuten vaikea ennalta ennustaa, mikä herättää mielenkiinnon. Näen tilastoista kuinka monta kertaa mitäkin linkkiä on klikattu, ja välillä tulokset yllättävät.

Yritän kuitenkin jatkossakin vastata jokaiseen kommenttiin, koska se on minusta kohteliasta. Toistaiseksi blogin kommenttimäärät ovat niin maltillisia, että ehdin kyllä vastata kaikkiin, joskin en ehkä ihan saman vuorokauden sisällä. Tykkään keskustelusta, ja itseäni välillä harmittaa, että kirjoittaa jonnekin pitkän kommentin, johon ei kuitenkaan reagoida mitenkään. Blogien idea on olla kaksisuuntaisia.

Juttuvinkeistä olen kiitollinen, mutta kaikkia en pysty toteuttamaan. Koen ettei kokemukseni tai tietoni riitä ihan kaikkiin, mutta joukossa oli paljon sellaisia, että ainakin jotain samansuuntaista tulee varmasti jossain vaiheessa täällä vastaan. Olen palautteen perusteella päättänyt ottaa rahan mukaan aihepiireihin. Kehittelen parhaillaan ensimmäistä postausta aiheesta, joka on siis tulossa tammikuun aikana.

Mihin suuntaan mentäisiin?

Julkaistu , kirjoittanut
33

Haluan vuoden alun kunniaksi kysellä teiltä lukijoilta, mistä oikeastaan haluaisitte lukea? Minua kiinnostaisi tietää ainakin nämä kolme asiaa:

  1. Mitkä aihepiirit kiinnostavat lukijana eniten?
  2. Nykyisenlaisia pitkiä vai mieluummin vähän lyhyempiä postauksia?
  3. Mitä mieltä olette viikon vinkeistä?

Pää kihisee kirjoitusideoita, mutta olisi kiva kuulla, mikä teitä eniten inspiroi. Olen jo pidempään halunnut kirjoittaa kuluttamisesta ja arkijärjestä myös rahan näkökulmasta, mutta olen hakenut oikeata lähestymiskulmaa aiheeseen. Mitään sijoitusvinkkejä en todellakaan ajatellut jaella, vaan ennemminkin kirjoittaa rahan käytöstä, säästämisestä jne. Toisaalta tuntuu, että tämä on jotenkin tulenarka aihe, koska se on ihmisille niin henkilökohtainen juttu. Mitä mieltä te olette?

Vaatetuksesta jatkan varmasti edelleen, sillä olen nyt innostunut P333:sta, ja lisäksi aion tulevana vuonna seurata omaa kulutustani muutenkin tarkemmin. Myös ruoka palannee jossain muodossa takaisin kuvioihin nyt, kun oma jaksaminen on vähän kohentunut. Jonkinlainen vuoden alun raivausprojekti on myös mietinnässä.

TIetyt jutut jatkuvat entisellään: kuvia ei täällä tule näkymään yhtään enempää kuin aikaisemminkaan. Muutkin aihepiirit pysynevät suunnilleen samoina. Viikon vinkkejä olen ajatellut listata jatkossakin, mutta hellitän ehkä hieman julkaisutahdista – säännöllisesti ilmestyvän postauksen kasaaminen tuo tiettyjä paineita, joita en juuri nyt haluaisi ottaa. Postaustahti säilynee entisellään – inspiraation mukaan muutaman kerran viikossa. Mutta en aio ottaa tästäkään stressiä, jos väsy meinaa iskeä, harvennan suosiolla.

Mutta kertokaa te minulle, mihin suuntaan haluaisitte nähdä blogin kehittyvän? En lupaa että noudattaisin vinkkejänne, mutta ne kiinnostavat silti. Välilä on nimittäin todella vaikea ennakoida, mitkä jutut kiinnostavat ja mitkä eivät. Sitä luulee kirjoittaneensa hyvinkin mielenkiintoisen pätkän, eikä kukaan kommentoi. Sitten heittää jonkun välitekstin, josta aukeaakin vilkasta mielipiteenvaihtoa ja linkkejä ympäri blogimaailmaa. Joten ehkä tämä kysely auttaisi ymmärtämään tätä logiikkaa paremmin! Kommenttiboksi on auki, olkaa hyvä!

Vuoden paras kirja: Hyvän mielen vaatekaappi

Julkaistu , kirjoittanut
8

Jos olet kiinnostunut vaatteista, etkä ehdi lukea kuin yhden kirjan vuodessa, lue Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi. Se on lyhyesti sanottuna loistava kirja.

Kirja jakautuu kahteen osaan: pahan ja hyvän mielen vaatekaappeihin. Ensimmäisessä osassa kerrotaan seikkaperäisesti mutta kansantajuisesti mistä vaatteet tulevat, mitkä ovat vaatebisneksen pahimmat ongelmat ja mistä asioista kuluttajan olisi hyvä olla tietoinen tehdessään vaateostoksia. Toisessa osassa käsitellään oman tyylin löytämistä, toimivan vaatevaraston rakentamista sekä paneudutaan mm. siihen, mistä tunnistaa laadun.

Voisin hehkuttaa kirjaa loputtomasti, sillä se on täynnä asiaa olematta hiukkaakaan tylsä. Ihastus johtuu osittain siitä, että Saramäen näkemykset ovat hyvin lähellä omiani – älä osta turhaa, älä osta huonoa, mieti mitä tarvitset, korjaa, huolla ja hoida. Mutta sen lisäksi opin kirjasta valtavan määrän uutta tietoa. Esimerkiksi kuitujen ominaisuudet ja laadukkaan kankaan tunnistaminen ovat avartaneet tietämystäni merkittävästi. Jos haluat ostaa hyvän ja kestävän vaatteen, tässäpä oiva opas sellaisen tunnistamiseen.

Pidän myös siitä, miten monet nykyvillitykset saavat kylmää kyytiä: kierrätys ei ole hyvä teko, jos laatikkoon survoo jo valmiiksi huonolaatuista polyesteriä, josta ei ole iloa kellekään. Tuunaaminen voi piristää vaatetta hetkeksi, mutta on yhtä turhaa piperrystä, jos vaatteen käyttöikä ei sillä merkittävästi pitene. Sen sijaan sukkien parsiminen, vaatteiden korjauttaminen sopiviksi tai jopa vaatelainaamon käyttäminen ovat kestäviä ratkaisuja.

Pientä kritiikkiä on silti pakko esittää: tässä, samoin kuin esimerkiksi Kemikaalikimara lapsiperheille -kirjassa taitto pomppii välillä ärsyttävästi. On hauskaa että mukana on omakohtaisia kokemuksia, jotka erottuvat muusta tekstistä, mutta ne on taitettu välillä niin, että lukija joutuu selaamaan kirjaa edestakaisin, ellei halua katkaista yhtä tarinaa ja lukea toista siinä välissä. Lukisin mieluummin kaiken yhtä kyytiä, ilman että tarvitsee palata takaisin päin. Rinnan blogista olen saanut lukea, että kirjailija itse oli hyvin tyytyväinen kirjan ulkoasuun. Pidin kyllä kuvituksesta, mutta kansi on mielestäni harhaanjohtava. Se näyttää hattaran ja romanttisen komedian sekoitukselta, mikä on kummallista koska sisältö on niin rautaista asiaa. Tämä kirja on aivan liian vaaleanpunainen minun makuuni! Mutta älkää antako sen hämätä kirjahyllyllä, sillä sisällössä ei ole moitteen sijaa.

Ehkä suurin vaikutus kirjalla on ollut omaan elämääni sen suhteen, että vihdoinkin joku on onnistunut selittämään, mikä on P333:n todellinen ydin. Siis tämä systeemi, että kolmen kuukauden välein valitaan 33 vaatetta, joilla sitten mennään ko. ajanjakso, kunnes tulee aika tehdä valikoimaan muutoksia. Olen tähän asti ollut vilpittömästi sitä mieltä että P333 on pöhköyttä ja turhaa kikkailua, mutta kirjan luettuani olen vähitellen tullut toisiin aatoksiin. Jopa siinä määrin, että vakavasti harkitsen jonkinlaista vastaavaa kokeilua vuoden 2014 aikana, tosin varaan oikeuden muuttaa sääntöjä oman mieleni mukaiseksi.

Rinnalle siis iso kiitos aivan mahtavan kirjan kirjoittamisesta! Kaikille muille: lukekaa tämä, viisastutte.

Huom! En tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti, olen lainannut kirjan kirjastosta luettavakseni, eikä kukaan ole markkinoinut kirjaa minulle millään tavalla. Tosin tämä on niin hyvä, että taidan ostaa se itselleni, koska laina-aika loppuu parin päivän päästä. 

Lastenvaateprobleema

Julkaistu , kirjoittanut
12

Onko lastenvaatteista järkevää maksaa paljon vai vähän? Tämä kysymys herättää tällä hetkellä keskustelua muutamissa äiti/lapsi/perhe-blogeissa, ja minusta kysymyksenasettelu on mitä mielenkiintoisin. Molemmilla koulukunnilla on kannattajansa:

  • Halpojen vaatteiden ostajat perustelevat kantaansa sillä, että lastenvaatteet ovat käyttötavaraa, joka kuitenkin likaantuu ja nuhjaantuu käytössä, joten niihin on turha satsata.
  • Kalliita vaatteita ostavat taas haluavat satsata laatuun, ulkonäköön ja siihen, että vaatteiden jälleenmyyntiarvo säilyy paremmin.

Näiden peruslähtökohtien lisäksi keskustelussa on tullut esiin myös seuraavia argumentteja:

  • Kalliistakaan vaatteesta ei voi olla varma, että se on tehty eettisesti. Ja vaikka olisi tehtykin, kuka vastaa siitä, miten kankaat on valmistettu? Eli kun ei kallistakaan voi olla varma, voi samantien ostaa halpaa. Ainakin näin olen muutamia puheenvuoroja tulkinnut.
  • Jos ostaa käytettynä kirpputorilta, saa ainakin halpaa, ja lisäksi toimii ekologisesti.

Lyhyesti sanottuna: aivan mahtavaa problematiikkaa! Tässä joutuu kuluttaja miettimään asioita monelta kantilta (jos ylipäänsä aikoo aihetta ajatella) ja sitten valitsemaan omalta kannaltaan pienintä pahaa.  Jotain on pakko ostaa joka tapauksessa, vähintään kankaita vaikka ompelisi kaiken itse.

Huomaan soveltavani lapsen vaatetuksessa jokseenkin samaa logiikka kuin omassanikin. Pyrin ostamaan vain tarpeellista, ettei vaatekaapissa ole ylimääräistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi tällä hetkellä muksulla on tasan kolmet kengät: kumisaappaat, välikauden gore-texit ja Kuomat odottamassa pakkaskelejä. Muita ulkokenkiä ei ole, keväämmällä hankin sitten kävelykengät ja kesäksi sandaalit. Ostan aina reilua kokoa, jotta vaate pysyisi käytössä mahdollisimman pitkään. Ennen kaikkea pyrin ostamaan vaatteita, joiden laatu kestää kovaa käyttöä ja pesua. Tämä johtaa siihen, että ensinnäkin ostan vaatteita aika harvoin. Useimmiten ostan alesta, mutta ensisijaisesti ostan vain tarpeeseen.

Toiseksi en yleensä juurikaan katso hintaa. Ostan käyttötarkoitukseen sopivimman vaatteen, maksoi se mitä tahansa. Käytännössä oma kokemukseni kuitenkin kertoo, että monissa tapauksissa (ei 100% mutta hyvin usein) lisähinta korreloi laadun kanssa. Sillä saa parempaa kangasta, suorina pysyviä saumoja ja kauniimpia vaatteita. Etenkin ulkovaatteissa hinta tuntuu lisäävän vedenpitoa ja fiksuja yksityiskohtia suunnittelussa. Kun joskus olen kokeillut halpaketjujen vaatteita, huomaan että ne muuttavat muotoaan pesussa, kankaat nyppyyntyvät ja lisäksi löydän harvoin mitään, missä ei olisi muoviprinttiä keskellä – ja periaatteesta vältän kaikkia muovipainatuksia luettuani Kuluttaja-lehden tutkimuksen, jonka mukaan printeistä löytyy usein ikäviä kemikaaleja ftalaateista lähtien. Mutta kuten sanottu, en osta vaatetta hinnan perusteella, vaan käytännöllisyyden. Moni kaunis ja kallis vaate on jäänyt kauppaan siksi, että ne olisivat mielestäni käytössä älyttömiä. Lapsi ei tarvitse vaatteita, joissa ei voi leikkiä. Yletän tämän fiksaationi koskemaan jopa juhlavaatteita…

Tämä johtaa siihen, että lapsen vaatevarastossa on sekä itsetehtyjä, kirpputorilta parilla eurolla ostettuja vaatteita, hyvin kallis talvihaalari, ja kaikkea näiden väliltä. Huomaan myös, että vaatteiden ulkonäkö on minulle hyvin tärkeä ominaisuus. Vaatteiden on miellytettävä silmää, en suostu pukemaan lapsen päälle vaatteita, jotka mielestäni eivät ole nättejä.

Huomaan siis, että en kuulu oikeastaan mihinkään leiriin, koska ostan sekä kallista että halpaa, uutta ja kierrätettyä. Noudatan tiettyjä periaatteita siinä mielessä, että vältän halpaketjujen vaatteita, sillä en yksinkertaisesti usko, että sillä hinnalla olisi mahdollista ottaa eettisiä näkökulmia huomioon, ja haluan kuitenkin kuluttaa vastuullisesti. Toisaalta en osta itsellenikään niistä juuri mitään, joten miksi ostaisin lapselleni? Taidan siis edustaa tässäkin asiassa sellaista harkittua järkiperäistä keskitietä.

Vihdoin katsottu: Tavarataivas

Julkaistu , kirjoittanut
21

Jos et ole vielä nähnyt Tavarataivas-dokumenttia, etkä halua tietää siitä etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.

Tavarataivas osoittautui varsin erilaiseksi, kuin olin etukäteen kuvitellut. Huomaan, että olin automaattisesti arvellut sen käsittelevän tavaran vähentämistä samoista lähtökohdista kuin itsekin teen. Kuvittelin etukäteen, että dokumentin päähenkilö olisi halunnut arvioida suhdettaan materiaan, pohtia mitä tavarat hänelle merkitsevät ja tarkastella minimalismia elämäntapana. Heti alussa kävi ilmi, että olin aivan väärässä.

Tiivistettynä Tavarataivas menee näin: nuori mies on vailla tyttöystävää, tuntee olonsa tyhjäksi ja huomaa omistavansa paljon tavaraa. Kanavoidakseen epämääräistä pahaa oloaan johonkin, mies päättää kärrätä koko omaisuutensa varastoon, josta noutaa yhden esineen päivässä takaisin. Kokeilu kestää vuoden, jonka aikana ei saa ostaa uutta. Tavoitteena on selvittää, mikä muu hänet tekisi onnelliseksi, kun tavarat on viety pois. Ulkopuolisen silmin näyttää selvältä, että tavarasta luopuminen on vain keino, joka sattuu pälkähtämään päähän. Yhtä toimivaa olisi luultavasti ollut muuttaa vuodeksi ulkomaille, ruveta vegaaniksi tai tehdä joku muu iso muutos. Ongelmien alkusyy ei nimittäin suinkaan ole liiassa tavarassa, vaan epäonnisessa rakkauselämässä.

Olipa syyt projektin takana mitkä tahansa, Luukkasen kokeilu on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Nopeasti käy ilmi, että ihan ilman tavaraa ei toimeen tule, mutta toisaalta varsin pienellä määrällä pärjää jo ihmeen hyvin. Itse hän toteaa, että sadalla tavaralla voi elää normaalia elämää, 200 tavaraa mahdollistaa jo hyvin miellyttävän elämän. Tämä siis koskee yksin asuvaa kaupunkilaista.

Taannoin linkkasin Vaatetaivas- nimiseen blogiin, jossa nuori nainen teki vaatteilleen saman liikkeen kuin Luukkainen kaikille tavaroilleen. Blogista välittyvät kokemukset tuntuvat hyvin samanlaisilta kuin dokumentissa. Aluksi hekumoidaan sellaisilla luksuksilla, kuin puhtaat sukat tai alushousut, mutta hyvin pian uusien vaatteiden tarve tulee täyteen, eikä pian edes kaipaa enempää. Vaatetaivas-blogi on hiljentynyt siinä määrin, että epäilen blogin pitäjän joko luopuneen projektista, tai sitten se on vain muuttunut merkityksettömäksi, kun vähemmälläkin pärjää. Tässä lienee dokumentin tarjoama suurin anti: niin kauan kun kaikkea on, ihminen kuvittelee tarvitsevansa. Sitten kun on pakko tarkasti valita mitä omistaa, huomaa pian että todellisuudessa tarvitsee varsin vähän.

Kritiikkiä annan siitä, että varsinainen pohdinta jää dokumentissa hyvin kevyelle tasolle. Enemmän tuskaillaan sitä, miten pääsisi treffeille kivan tytön kanssa, kuin sitä, miten omaisuus, omistaminen, materialismi, kuluttaminen, tottumukset ja tavat vaikuttavat ihmisten elämään. Ihmettelen myös Luukkasen uusavuttomuutta. Kun pyörä varastetaan, uutta pitää hakea Kouvolasta saakka. Eikö muka yhden kaupunkilaishipsterin kaveripiiristä löydy pyörää lainaksi yhtä iltaa varten (treffeillä piti näet pyöräillä)? Tai kun tyttöystävän jääkaappi hajoaa, se aiheuttaa aivan kohtuutonta draamaa. En jaksa uskoa, että tavallinen opiskelija ei pystyisi mistään hankkimaan halvalla käytettyä jääkaappia, tai kaapimaan uutta tarjousjääkaappia varten vaadittavaa paria sataa euroa kasaan. Jos kyse olisi täysin köyhyysrajalla elävistä ihmisistä niin sitten ehkä, mutta mikään ei viittaa äärimmäiseen köyhyyteen.

Kokonaisuudessaan Tavarataivas-dokumentti ei lopulta ollut kovin hyvä. Petyin lähinnä siihen, miten pinnalliseksi asian käsittely jäi. Ihmettelin myös pieniä epäloogisuuksia: jos jääkaappi on viety varastoon, miksi asuntoon on jätetty kattolamput ja kylpyhuoneen peili? Suuri osa elokuvasta koostuu siitä, että päähenkilö kököttää tyhjässä asunnossa ja kiroilee elämäntuskaansa. Mielenkiintoista? Ei kovin pitkään. Ajoittain tavarattomuus ja avuttomuus tarjoavat varsin hauskoja pätkiä, mutta mitään kovin kuolematonta tai syvällistä ei elokuvassa kuule. Järkevin kommentti tulee yhden kaverin suusta, joka äärimmäisen lahjakkaasti tiivistää, miten hieno keksintö pussilakana on. Tosin Luukkanen ei usko häntä. Ja miksei katsojalle kerrota, mitä niille varastoon jääneille tavaroille lopulta tapahtui? Palasivatko ne takaisin kotiin, vai toimitettiinko ne johonkin eteenpäin?

Parasta elokuvassa on Timo Lassyn musiikki – se on laadukasta alusta loppuun.

Kuulisin mielelläni millaisia ajatuksia elokuva on herättänyt muissa! Se on reilun viikon verran vielä Areenalla nähtävissä, ja tulee myös tv:stä uusintana, tarkistakaa yksityskohdat Ylen sivuilta.