Kuten kerroin viime viikolla, löysin kaapista miehelleni kuuluvan takin, jota en koskaan ole nähnyt hänen käyttävän. Otin pari päivää sitten puheeksi kyseisen vaatekappaleen. Tiedustelin, oliko takki edelleen tärkeä, vai voisiko sen mahdollisesti jo laittaa kierrätykseen.

Sain vastaukseksi seikkaperäisen selostuksen takin käyttötarkoituksesta. Se on tarkoitettu käytettäväksi vaellusretkillä. Huomautin, että emme ole koskaan käyneet vaeltamassa. Emme ole myöskään suunnitelleet vaellusretkiä. Takkia on tiettävästi viimeksi käytetty viime vuosituhannen puolella. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä – takkia ei missään nimessä saa laittaa pois, koska on mahdollista, että joskus vielä lähdetään vaellusretkelle, jolla sitä voi käyttää.

Koska avioliitossa on pitkälti kyse kompromisseista, annoin asian olla. Sitä paitsi – yksi takki sinne tai tänne, kokonaisuuden kannalta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Episodi kuitenkin havainnollistaa, että toisen ihmisen tavaroita on paha lähteä arvottamaan. Se, mikä minusta näytti täysin tarpeettomalta kaapintäytteeltä, oli puolisolle käyttökelpoinen esine, jonka poisheittämisestä seuraisi pelkkää harmia. Toisaalta koska kyse oli vaatteesta, joka ei ole mitenkään tiellä ja jolle on kaapissa paikka, se ei tuntunut niin tärkeältä. Jos sama keskustelu olisi käyty jostain huonekalusta, en välttämättä olisi luovuttanut niin helpolla.

Keskustelun aikana tuli mieleen myös toinen tapaus noin vuoden takaa, jolloin aloin herätä tähän raivaamiseen. Kerroin silloin, että olen ajatellut ruveta karsimaan kaikkea turhaa tavaraa kodistamme. Mies kommentoi, että saan aivan vapaasti heittää omia tavaroitani pois niin paljon kuin haluan… Heitossa on kuitenkin totuuden siemen. Useimmille meistä on kertynyt henkilökohtaistakin omaisuutta niin paljon, että pelkästään siinä riittää työsarkaa pitkäksi aikaa.

Jatkan siis omien tavaroideni parissa.