Vime viikolla joku kysyi kommenteissa, onko koskaan päästy siihen tilanteeseen, ettei olisi enää mitään raivattavaa. Erittäin hyvä kysymys! Luulen, että kysyjän ajatus oli sen suuntainen, että olenko koskaan päässyt sellaiseen tilanteeseen, ettei kodissa olisi enää mitään ylimääräistä. Mietin tuota, ja totesin että on sellaisia aikoja ollut. Mutta kyse ei ole ollut tavaroiden absoluuttisesta määrästä, eikä edes niiden määrästä suhteessa käytettävissä olevaan tilaan. Sen sijaan kyse on ollut omasta asenteesta.
Opiskeluaikana asuin todella pienessä yksiössä. Siinä oli alle 20 neliömetriä, ja joka neliö oli tehokkaassa käytössä. Minulla on yksi kirjahylly, yksi vaatekaappi, yksi laatikosto astioille, tiskikaappi ja vessassa peilikaappi. Kaikki oli täynnä. Ei ollut rauhoittavaa tyhjää hyllyä missään. Jokainen säilytystila oli täpösen täynnä, välillä siihen pisteeseen saakka että piti vähän tunkea. En silti ikinä ajatellut, että minulla olisi liikaa tavaraa. En käyttänyt kaikkea, tietenkään, sillä saa olla aikamoinen minimalisti että 100% omaisuudesta olisi aktiivisessa käytössä. En koskaan käynyt tavaroitani läpi sillä mielellä, että heitetäänpä tarpeettomat pois. Saati sitten, että olisin syventynyt pohtimaan niiden ilahduttamisindeksiä.
Jos ajattelen tuota asuntoa nykynäkökulmasta, siellä oli liikaa tavaraa. Oli vaatteita joita en käyttänyt, hyllyriveittäin kirjoja joita en lukenut, kirjoituspöydän laatikoissa sälää jota en juurikaan käyttänyt jne. Toisaalta tuolloin tuntui myös siltä, että kaikkea oli kuitenkin sopivasti. Ahtaus ei haitannut. Ei tullut sellaista tunnetta, että tavarat kaatuvat päälle ja nyt kyllä pitää raivata. Nykyisin tilaa on moninkertaisesti ja niin on tietysti tavaroitakin. Toisaalta vaatimukseni väljyydelle ovat kasvaneet. Kaipaan sitä rauhoittavan tyhjää hyllyä. Hermostun jos jossain on kasa. Vaikka tavaroiden määrä suhteessa käytettävissä olevaan tilaan on sama tai jopa parempi kuin opiskelija-aikoina, katselen ympäristöäni jatkuvasti sillä silmällä, että tuosta voisi vähentää.
Tuo raivaamisen tarve on siis hyvin pitkälti omista aivoista lähtöisin. Meillä on aivan normaali koti, jossa tavarat ovat enimmäkseen ihan kohtuudella paikoillaan. Tämä nykyinen tavaramäärä ei todellakaan ole sellainen, että se saisi jonkun vieraan ihmisen haukkomaan henkeään. Ei meillä tarvitse pujotella minnekään, eikä kaapit ole täyteen tungettuja. Useimmiten löydän nopeasti sen mitä etsin. Mutta siitä huolimatta vähennän tavaroita jatkuvasti. Elämäntilanne vaikuttaa osaltaan asiaan, sillä esim. lasten myötä on jatkuvasti jotain pieneksi jäänyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Siitä huolimatta ajattelen, että raivaaminen ja vähentäminen on tällä hetkellä oma valinta.
Olen siis kokenut elämässäni tilanteen, jolloin ei ollut mitään raivattavaa. Kyseinen hetki ei kuitenkaan pitänyt sisällään sitä, että omaisuutta olisi ollut jotenkin täydellisen optimaalinen määrä. Raivaaminen ei vain ollut mikään prioriteetti. Nykyisin se on, mutta voisin yhtä hyvin lopettaa. Pystyisin hyvin elämään näiden tavaroiden kanssa, jotka nyt omistan. Meillä olisi silloin täydempää, elämä olisi tietyiltä osin hankalampaa, mutta elämä ilman systemaattista raivaamista olisi silti mahdollista. Viihdyn kuitenkin paremmin väljemmissä tiloissa, haluan tiedostaa mitä omistan ja kuten sanottu, en tykkää kasoista. Siksi olen valinnut tämän tasaisen vähentämisen vaihtoehdon.
Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia tämä herätti? Oletteko koskaan päässeet siihen tilanteeseen, ettei mitään raivattavaa enää olisi – ja etenkin että kauanko se tilanne kesti/ tai on kestänyt? Vai oletteko enemmän samassa tilanteessa kuin minäkin, että elämä vaan tuntuu helpommalta, kun vähentää tasaiseen tahtiin?
Minusta on tuntunut useinkin siltä, ettei mitään raivattavaa enää ole. Mutta sitten elämäntlanne muuttuu, lapset kasvavat ja itsekin kasvaa (eikä vain kooltaan), niin tulee jälleen tarve käydä tavaroita läpi. Olen koko elämäni järjestellyt tavaroitani ja kotejani, joten useinkin on tosiaan ollut olo, etten omista mitään turhaa tai ylimääräistä. Tälläkin hetkellä sellainen olo on. Oln pari vuotta erityisen ahkerasti käynyt kotiani läpi, ensin oman järjestelyprojektin myötä ja nyt kokeilin vielä marittamistakin, mutta se ei minulle tuonut sitä elämänmullistusta, jonka Kondo lupasi.
Mielenkiintoista kuulla raivaushistoriastasi. Osaatko sanoa, mikä tuossa KOndossa ei toiminut? Vai oliko sinulla jo valmiiksi niin hyvä tilanne, ettei muutosta paljoa tullutkaan?
Mulla on juhlapäivä. Sain sängynalusen tyhjäksi! Matot vein kellarikomeroon (en oo vienyt ennen, koska siellä on joskus ollut vesivahinkoja) ja lattiarempasta 2010 jääneet ylimääräiset lankut roudasin jätelavalle. WOOHOO! Tyhjä!
Että on melkein sellainen olo, kuin ei olisi enää raivattavaa :-))
Mä tyhjensin kans muutama kuukausi sitten sängynalusen. Ai että, miten helppoa ja nopeaa imuroiminen nykyään on!
No nyt on kova! Onneksi olkoon!
Kävin viime talvena ja keväänä oikeastaan koko asunnon ja varaston läpi. Heitin roskat pois, osan tavaroista vein kierrätykseen ja osan myin kirppiksellä halvalla. Hetken oli tilanne, että kaikki hyvin.
Kunnes tuli kesä, käytiin taas vaatekaapit läpi ja tuloksena ikea-kassillinen ylimääräisiä vaatteita. Vaatehuone=romuhuone pursuaa yli äyräiden ja taas pitäisi raivata.
Tavaraa on tullut sisäänpäin todella vähän, eli siitä ei ole kiinni. Mutta kun mieli muuttuu. Vuosi sitten en kokenut jotain juttua tarpeettomaksi, mutta nyt koen (koska en ole tarvinnut sitä vuoteen).
Ns. jatkuvaa raivaamista on siis ilman lapsiakin. Joskus tyytyy vähempään raivaamiseen, joskus ei.
Tuo on erittäin tuttu ilmiö. Jotain raivaa, ja sitten vuoden päästä huomaa että pitää raivata uudelleen. Samalla ihmettelee, että miten tämä on taas tarpeellista kun justhan tää hoidettiin. Mutta kuten sanoit, mieli muuttuu. Ja minulle käy myös niin, että kriteerit muuttuvat. Joku mikä näytti vuosi sitten aivan siistiltä, näyttääkin nyt kulahtaneelta.
Ennen lapsia en kokenut, että mitään pitäisi raivata. Pikemminkin halusin sisustaa ja lisää tavaraa. Toisen lapsen syntymän jälkeen elämästä tuli ”raivaamista”. Lasten kasvaessa vaatteet, lelut ja tavarat vaihtuivat vähän väliä. Nyt lapset ovat teinejä ja edelleen löytyy raivattavaa. Olen vähentänyt tavaraa tasaiseen tahtiin. Kun on raivannut näin monta vuotta, voisi kuvitella, ettei pitäisi olla enää raivattavaa. Ja on toki hetkiä, jolloin tuntuu, ettei mitään raivattavaa enää ole. Koti on kuitenkin elämistä varten. Tavaroita menee rikki tai ne eivät enää miellytä, vaatteet kuluvat tai ne eivät enää mahdu päälle, tarpeellinen muuttuu tarpeettomaksi. Ja taas raivataan =)
Mä olen miettinyt myös sitä, että oikeastaan kyse ei olekaan raivaamisesta vaan ylläpidosta. Raivaaminen on ehkä enemmän sellaista, mihin tarttuu kun kaaos on täydellisesti vallannut kodin. Mutta me jotka ollaan tätä harrastettu jo monta vuotta, tehdään raivaamista enemmän ylläpitomielessä. Halutaan säilyttää kodissa tietty tavaroiden määrä, ja siksi poistetaan jatkuvasti ylimääräistä, ettei tilanne pääse ryöpsähtämään käsistä.
Kyllä mulla raivattavaa riittää… ainakin niin kauan kuin on lapsia kotona asumassa. Nuorin tytär vielä kasvaakin niin hänen vaatteitaan vähintään pitää laittaa kierrätykseen. Varmaan noiden vanhempien neitienkin vaatteita aina välillä kun katsovat vaatekappiaan sillä silmällä, että mitä käyttävät ja mitä ei.
Niin ja nyt on vielä vanhempien jäämistö selvitettävänä, sekin pitäisi saada raivattua syksyn aikana. Niin ja tavoite olis kyllä, että kun itsestä joskus aika jättää ei jäisi ihan noin paljon tavaraa jälkipolville selvitettäväksi….
Olen tehnyt pyhän päätöksen, että sitä mukaan kun lapset muuttaa pois heidän tavaransa muuttavat myös, osana leluja yms toki säästän, mutta mitään ”vanhoja koulukirjoja” tms. en tule vuosikymmeniä huushollissani säilyttämään.
Niin ja komppaan kyllä tuolla ylläolevia että ”mieli muuttuu” ja jonkin verran tietty tavaratkin kuluu.
Peukku tuolle päätökselle! Minusta tuntuu, että on nykyisin aika säännönmukaista, että aikuiset lapset säilyttävät tavaroitaan vanhempiensa luona. Ja tosiaan siinä juuri tuo, että JOTAIN voi säilyttää ihan rauhassa, mutta onko mielekästä säilyttää esim. lasten huoneita entisellään, jos näillä lapsilla on jo omat kodit. Siis etenkin siinä tapauksessa, että tilalle voisi olla jotain muutakin käyttöä. Kyllä minustakin on kiva, että vanhempani ovat säilyttäneet jonkin verran aarteita lapsuudesta, mutta onneksi ei sentään jokaista koulukirjaa ja piirustusta.
Olen itse tällä hetkellä saavuttanut myös eräänlaisen ’pakkohan tätä on vähentää’ -tason.. siis olen nuori aikuinen, joka opiskelee ja tekee töitä siinä ohessa.
Näin hieman yli kaksikymppisenä tulin siihen tulokseen, että tavaraa on ihan liikaa – olen muuttanut omilleni 15-vuotiaana, ja silloin ja monta vuotta sen jälkeen minusta minulla oli ns just sopivasti tavaraa. Vaikka todellisuudessa sitä oli varmasti yhdelle ihmiselle liikaakin.
Kun sitten tässä noin 1,5 aikana jostain syystä, aloin ihan ajatuksella katselemaan, mitähän sitä oikeasti omistan ja mitä käytän ja tarvitsen, samalla syntyi tarve luopua.
Nyt sitten aina välillä iskee suunnaton tarve käydä vaikka kirjat läpi ja luopua osasta. Sitten kun hirveän väännön jälkeen olen saanut ne karsittua tiettyyn kpl määrään, olen tyytyväinen ja koen että nyt on tarpeeksi vähän tavaraa. Sitten se taas iskee viikon tai kuukauden päästä tarve luopua.
Eli jonkun aikaa on se tunne ’ettei ole mitään turhaa’, kun on saanut karsittua tavaraa ja näkee selvän tuloksen, kunnes se iskee taas. Tämä on lienee joku kierre, mutta ennemmin näin päin kuin pajjomielteinen ostaminen.
No ehdottomasti mieluummin noin päin. Mä luulen että siinä on myös se, että tavaraa tulee myös lisää jatkuvasti, vaikka ei hulluna shoppailisikaan. Oma vaatekirjanpito on paljastanut, että ostan moninkertaisesti enemmän kuin mitä kuvittelin, ja tuleehan meille kaikkea muutakin. Toisaalta jos onnistut jo reilusti alle kolmekymppisenä omaksumaan tuollaisen elämäntyylin, voisin kuvitella että et ikinä tule kärsimään mistään valtavasta tavaratulvasta.
Olen kuitenkin huomennakin sellaisen hmm hieman ärsyttävän asian kanssa ihmisissä – he pyrkivät selittämään tätä tarvetta luopua keittiöpsykoligian kautta. Kun olen tyytyväisenä kertonut vieneeni vaikka turhia astioita pois ja korua pois. ”Ihanaa sain mahtumaan kaikki korun tähän koriste purkki sarjan sisälle – kuinka kätevää ja mukavaa”. Saankin kauhistuneita kommentteja osaksi ”Taasko sä oot heittämässä tavaraa pois? Kohtahan sulla ei ole mitään. Varo ettet kadu” vaikka ymmärrän kyllä pointin. Kuitenkin se että ”sä käyt nyt jotain ns psykologista ongelmaa läpi elämässä ja siksi purat sen sitten tähän tavarasta luopumisen. Vrt lohtu shoppailu.
Ymmärrän ja en ymmärrä. Joo kyllä tässä näin kuitenkin 23 vuotiaan on ehkä ihan fiksua alkaa miettimään mitä haluaa osaksi elämäänsä. Ja tavara kuitenkin on vain tavaraa. Muistot tavaroiden takana kyllä säilyy vaikka tavaraa El olisi. Ja täytyy itsekin miettiä miten elämä vie tässä ja tulevissa hetkissä. Haluan ehkä muuttaa ulkomaille ja joka tapauksessa muuttaminen on helpompaa jos on vähemmän tavaraa. Kuten itse eläminen.
Toki jonkun asian laittaminen pois kaduttaa mutta kun alkaa järjellä ajattelemaan esim cd-levyt. Miksi omistaa iso läjä jos kuuntelee kuitenkin melkein aina kännykällä musiikkia?en omista cd- soitinta ja läppärin avaaminen levyn kuuntelua varten tapahtuu vain jos levyä ei löydy jotenkin ilmausmusiikki ohjelmista.. eikä se ole ihan hyvä tapa järkeillä mitä kannattaa omistaa?
Ehkä tämä eroaa jotenkin niin paljon ns tavallisesta elämästä se että haluaa luopua ja elää vähemmällä ja se herättää ehkä kateutta kun toiset ei noin vain siihen pysty, niin ehkä siksi on helpompi lähestyä tätä sillä että ’minä olen kriisissä ja sekaisin”.
Oletko sinä kohdannut tämmöistä ja muutkin?
Mielenkiintoinen näkökulma. En ole ihan suoraan tuollaista kauhistelua kohdannut, mutta pientä ihmettelyä kyllä, ja sellaista varoittelua myös. Minusta tuntuu (olettaen että kauhistelijat ovat vanhempaa ikäluokkaa), että tuossa saattaa olla ero sukupolvien välillä. Sinulle tuollainen kevyt elämäntapa on alusta asti normaalia ja tavoiteltavaa. Luultavasti se vain on noille ihmetteliöille todella vierasta. Heille tavara ja materia luultavasti merkitsee eri asioita. Moni peilaa toisten valintoja omaan elämäänsä – että miltä tuntuisi jos itse tekisi samoin – ja jos tavara esimerkiksi edustaa pysyvyyttä ja turvallisuutta, saattaa kauhu nousta sinun valintoja katsellessa. Mutta tämä jos mikä on keittiöspykologiaa. En todellakaan tiedä onko asia näin, mutta järkeilen mielessäni että saattaisi olla.
Anyways, tervetuloa meidän iloisten raivaajien joukkoon! Täällä ei tunneta ikärajoja 🙂
Kiitos. 🙂 tänne joukkoon on kiva kuuloa.
Koska tämäkin asia on minulla sellainen, että kiva ns katsella miten muilla menee ja kerroilla miten itsellä. Olen huomenna ettei kaikki oikein mielellään jaa tästä asiasta tarinoita – tai sitten ne nauravat että ”tervetuloa meillekin siivoamaan ja järjestelmään!”
Siksi tätä kutsun; järjestämiseksi. Tässä on joku logiikka miksi joku menee kiertoon/roskiin/yms ja mikä jää.
Itselläni nuo minun ihmettelevät ihmiset ovat olleet kyllä joka ikäluokasta. ::D ja saman ikäiset nuoret aikuiset sanovat minulle, että heti ärsyttää kun muistutan liikaa heidän äitejään tms.