Jos heittää pari viherkasvia roskiin, lasketaanko se tavaroiden karsimiseksi? Vaihdoin viherkasvien mullat viikko sitten, ja samassa yhteydessä oli hyvä tilaisuus arvioida, oliko kasvi vielä elinkelpoinen vai ei. Pari kulahtanutta lähti roskiin, muut saivat isommat ruukut ja tuoretta multaa.
Olen sitä mieltä, että viherkasveillakin on oma elinkaarensa, ja kun ne alkavat näyttää ränsistyneiltä, heitän ne pois. En tietenkään heti, kun ensimmäinen keltainen lehti ilmestyy, mutta jos normaalit elvytystoimenpiteet eivät muutamassa kuukaudessa tehoa, kasvi lähtee biojätteisiin. Mielestäni viherkasvien kuuluu olla sekä kauniita että funktionaalisia. Kaunis tarkoittaa vihreää, hyvinvoivaa ja silmääni miellyttävää kasvia. Ei kuivia oksia, ei nahistuneita tai keltaisia lehtiä eikä liiallista rönsyilyä hallitsemattomiin suuntiin.
Funktionaalisuus tarkoittaa sitä, että nykyisin valitsen mieluusti erityisesti sellaisia kasveja, joiden tiedän poistavan huoneilmasta epäpuhtauksia. En tiedä miten tehokasta kasvien toiminta on, mutta minusta on hauskaa ajatella, että ne vaikuttavat sisäilmaan positiivisesti. Kukkivia kasveja minulla ei paria joulukaktusta lukuunottamatta ole, mutta tykkään kovasti leikkokukista. Ne saavat toteuttaa lähinnä esteettistä tehtävää.
En kaikesta huolimatta ole mikään erityinen viherpeukalo, joten valikoimaa määrittää myös se, miten sitkeähenkisistä lajikkeista on kyse. Käytännössä olen todennut, että anopinkieltä ja rönsyliljaa on vaikea saada hengiltä. Molemmat sinnittelevät huonossa mullassa, sietävät satunnaista kastelua ja ajoittaista kuivahtelua mukisematta. Mullanvaihto, ravinnepuikko ja säännöllisempi kastelu saa ne jälleen kiltisti kukoistamaan. Anopinkielen hyvä puoli on sekin, että sitä voi jakaa helposti pienemmäksi, eikä juurien katkominen vaikuta kasvin hyvinvointiin. Niinpä sama kasvi elelee samassa ruukussa vuodesta toiseen, pienennän sitä vain parin vuoden välein, ja taas mennään. Tai on tietysti mahdollista, että olen vain saanut todella kestävän yksilön.
Itselläni on sama lähestyminen viherkasveihin; jos kukka on puolisen vuotta lähes kuolleen näköinen, en epäröi heittää kasvia biojätteisiin. Onneksi nykyiset viherkasvini ovat melko kukoistavia, pitäneekö pelko lehdet vihreinä.. 🙂
Anopinkieli on ehdoton suosikkini: helppohoitoinen, kiitollinen ja mielestäni veistoksellisen kaunis kasvi. Itselläni on ’äiti’ kahden ’pikkutytön’ kanssa yhdessä ruukussa ja ’vanhin tytär’ on jo omassa yksiössä (eli ruukussa). Antavat kaunista suojaa ikkunassa ja luovat hauskaa kuviota illan hämärässä.
Rönsylinjan sain hengiltä, tai en saanut sitä edes juurtumaan. Rönsyilevää kasvustua edustaa aasinkorva, joka joulu-tammikuussa oli vähän apea, mutta nyt alkaa olla taas korvat iloisesti hörössä.
Kasveista on mielestäni paljon iloa. Mielestäni ne luovat asuntoon viihtyisyyttä, jota ei muutoin saa. Lisäksi tuo mainitsemasi sisäilman puhdistus on minullakin ollut syynä hoitaa ja huolehtia kasveista. Kun joskus saisi hankittua sen kultapalmun…
Anopinkieltä on todella vaikea tappaa, sillä se kestää kuumaa, kylmää, kuivuutta ja sörkkimistä. Multaa ei tarvitse vaihtaa ellei jaksa. Lisäksi se on tehokas huoneilman puhdistaja, ja kuten sanoit, veistoksellinen kasvi.
”Olen sitä mieltä, että viherkasveillakin on oma elinkaarensa, ja kun ne alkavat näyttää ränsistyneiltä, heitän ne pois.”
Oikeasti kasvit ovat pitkäikäisempiä kuin uskotaan. Kävin viime kuussa katsomassa yhtä 120+ vuotista yksilöä.
Ja joskus sen vanhan ylläpito vaatis tsemppausta, mutta aina ei vain jaksa…
Mutta noin muuten tsydeemisi ovat hyviä:
– huoneilman puhdistaminen on aina jees. Ja ihan faktaa.
– jos kasvi ei viihdy kanssasi, niin teitä ei ollut tarkoitettu yhteen.
– toi esteettinen aspekti on mitä mainoin valintakriteeri.
On totta, että joskus kasvit pääsevät vähän huonoon kuntoon, kun ei itse ole hoitanut niin kovin tunnollisesti. Mutta meillä vallitsee luonnonvalinta – jos kasvi ei kestä satunnaisia kuivuuskausia, sitä ei ole tarkotettu tähän ympäristöön…