Arvatkaa mitä! Aloitin kirjoittamisen mielessä ihan toinen aihe, kun kesken kirjoittamisen oivalsin jotain olennaista. Tarkoitukseni oli kirjata, millaisin ajatuksin lähden tänä vuonna toteuttamaan ostolakkoa, mitä vaatteita ehkä vielä tarvitsisin ja minkä vaatteiden kohdalla voisin tavoitella täydellistä lakkoa. Mutta kun kirjoitin, sain sellaisen ahaa-elämyksen, että nyt on kirjoitettava koko johdanto uusiksi.

***

Olin viime tammikuussa lopettanut ostolakon, mutta olin autuaasti unohtanut koko asian. Kirjoitin vuosi sitten, että olen kyllästynyt ostolakkoon, ja aion ostaa mitä mieli tekee. Samalla arvelin, että monen vuoden harjoittelun jälkeen ostotottumukset ovat muuttuneet niin perusteellisesti, että tuskin mitään ostoräjähdystä tapahtuukaan. No, olin niin oikeassa, että maaliskuuhun mennessä olin täydellisesti unohtanut lopettaneeni lakon, ja jatkoin aivan samaan tyyliin kuin ennenkin. Hämmästyin kovasti, kun äskettäin luin vuosi sitten kirjoittamaani tekstiä.

Kun tarkastelen viime vuoden ostoksia ja hankintoja, minusta tuntuu siltä, että vaikka ostolakko tuntuukin tylsältä, se on silti oikea tapa kuluttaa. Ostolakko on tietysti väärä sana, koska en ole missään vaiheessa lopettanut ostamista kokonaan, mutta puhun nyt sellaisesta hyvin harkitusta ja tiedostavasta ostamisesta, jossa mieliteko ei automaattisesti johda hankintaan, vaan vaatteen tarpeellisuutta pohditaan huolellisesti ja mahdollisimman rehellisesti ennen sen ostamista.

Ongelma vain on, että mielitekojen ja tarpeiden erottelu on aika hähmäistä puuhaa. Milloin meillä on aidosti todellinen tarve? Sanoisin, että äärimmäisen harvoin. Minä esimerkiksi selitin uusien toppahousujen ostamista sillä, että ne jotka omistin ennestään, olivat minulle kiusallisen ahtaat. Mutta jos asiaa ajattelee, niin onko se todellinen tarve? Jos olen pitänyt niitä ahtaita housuja jo 10 vuotta, miksen voisi pitää niitä edelleenkin? Tai miksen laihduttaisi muutamaa kiloa, jotta housut muuttuisivat jälleen sopiviksi? Tämä on ääriesimerkki, ja mielestäni sopivan kokoisen vaatteen hankkiminen on yleensä järkevää, mutta haluan vain havainnollistaa sitä, että harvoin on pakko ostaa uutta. Viime vuoden ostoksista mikään ei ollut pakollinen. Edes polvileikkauksen takia hankitut housut, jotka mahtuivat orteesin päälle, eivät olleet aivan pakolliset. Olisinhan voinut lainata tarpeeksi leveitä housuja puolisolta, ja kääriä niitä vyötäröltä sopiviksi.

Toisaalta millä muulla tavalla ostoksen mielekkyyttä sitten harkitsisi? Olen tätä pohtinut jo monta vuotta. Esimerkiksi tässä tekstissä vuodelta 2018 totean, että on myös muita tarpeita kuin ne aivan perustarpeet, ja ne muutkin voivat olla nykyihmiselle täysin perusteltuja. Mutta oma vaatekaappini on niin kattava, että myös sosiaaliset tarpeet on täytetty. Minulla on asianmukaisia vaatteita kaikkiin elämän tilanteisiin. Voi olla, että Marie Kondon lanseeraama ilo on lopultakin se, mikä tässä ajassa ratkaisee. Ilahduttaako tämä vaate minua niin paljon, että haluan sen ostaa? Että se kannattaa ostaa, ottaen huomioon hinnan, huoltamiseen käytettävän ajan, ja kaapista vaatiman tilan? Tässä ollaan edetty Maslowin tarvehierarkiassa niin ylös, että korkeammalle ei pääse. Perustarpeet on vaatteiden osalta tyydytetty vuosikymmeniä sitten, nyt keskustellaan siitä, kuinka paljon uusi hankinta parantaisi jo ennestään korkeaa elämänlaatua.

On mielenkiintoista jos vaatehankinnoista poistetaan kokonaan tuo tarveajattelu. En tarvitse mitään, joten kaikki pohdinnat koskevatkin sitä, mitä minun tekee mieli. Jos jokaisen ostoksen kohdalla poistan perusteluista sen vaihtoehdon, että tarvitsen vaatetta X, päädyn aivan uudenlaisen pohdinnan äärelle. Tarve on niin hyvä perustelu. Kai nyt tarpeeseen saa ostaa? Mutta kun yrittää määritellä, mikä on oikeasti tarpeellista, joutuu  pettävään hetteikköön. Perustelulta tuntuu nopeasti putoavan pohja, mutta silti siihen haluaa nojautua, koska muuten joutuu epämiellyttävien ajatusten keskelle siitä, onko sittenkin kyse vain halusta. Ja tässä on se silmäni avannut oivallus: Kulutusvalinnoissani on kokonaan kysymys mieliteoista, ja niiden oikeutuksesta. Minun on turha yrittää perustella ainuttakaan vaateostosta tarpeella, koska sellaisia ei kerta kaikkiaan ole. Vahvasti epäilen, että sama pätee todella monen muunkin tavararyhmän suhteen.

Tämä on täysin henkilökohtainen huomio. Jos joku sanoo tarvitsevansa uuden vaatteen, en ala väittää vastaan. Mutta omalla kohdalla ymmärsin juuri, että todellisia tarpeita ei vaatekaapistani löydy ja epäilen, etten ole ainoa ihminen tässä tilanteessa. Minulla on vaatteita ja jalkineita kaikkiin mahdollisiin elämäntilanteisiin, ja yleensä lisäksi valinnanvaraa joka lajissa. Sanotaan näin, että jos omistaisin ainoastaan sandaalit, voisin sanoa että talvikengille on Suomessa todellinen tarve. Mutta en tarvitse välttämättä pitkävartisia saappaita tavallisten talvikenkien lisäksi. Voin aivan mainiosti elää ilmankin, enkä kärsi asiasta mitenkään. Pystyisin kyllä perustelemaan saappaiden oston monilla eri tavoilla: niitä tarvitaan hameiden kanssa, ne ovat lämpimät ja tyylikkäät, niissä ei mene lumi nilkasta sisälle, minulla ei vielä ole pitkävartisia talvisaappaita. Mutta tosiasiassa mikään näistä ei ole välttämätön syy hankkia saappaita.

Mitähän tästä oivalluksesta pitäisi nyt ajatella? Ainakin se johtaa pohdintoihin kohtuullisuudesta. Onko kohtuullista, että hankin jotain? Niitä uusia sukkia hankin varmuudella, ne ilahduttavat minua niin paljon, ja ne myös parantavat elämänlaatua, vaikka hienosti toki pärjäisin myös huonoilla sukilla. Sen sijaan monen muun vaatteen kohdalla uuden asusteen tuoma ilo on aika marginaalinen entisiin verrattuna. En voi mitenkään perustella uusia neuleita minkäänlaisella tarpeella, ja kuinka kohtuullista olisi hankkia uusia, jos vanhojakin on yli kymmenen? (En tiedä onko, arvioin että on.) Joka tapauksessa joudun nyt opettelemaan uudenlaista ajattelua, kun en voi enää turvautua tähän tarpeeseen. Mielenkiintoista nähdä, millaiseksi tämän vuoden vaateostokset tältä pohjalta muotoutuvat.