Avainsana-arkisto: omistaminen

Elämän kolme tavaravaihetta

Julkaistu , kirjoittanut
23

Kuuntelen amerikkalaisen ammattiraivaaja Lisa Woodruffin podcasteja. Lisa on päälle nelikymppinen yksityisyrittäjä Ohiosta, joka suhtautuu varsin intohimoisesti sekä organisoimiseen että yrittämiseen. (Tykkään kuunnella näitä ei-suomalaisia podcasteja, koska ne avaavat asiatiedon lisäksi mielenkiintoisen ikkunan eri kulttuureihin.) Taannoin Lisa tarjoili idean siitä, että ihmisten (tai hän puhuu oikeastaan nimenomaan naisista) elämä jakaantuu eri vaiheisiin, joihin liittyy joko tavaramäärän kasvamista tai vähentymistä.

Tiivistettynä vaiheita on Lisan havaintojen mukaan kolme:

  1. Nuorena tavaroita varta vasten hankitaan, koska koko ajan tarvitsee jotain enemmän. Ostetaan oma koti, saadaan lapsia ja itsenäistytään. Tässä vaiheessa tavarat oikeastaan vain lisääntyvät.
  2. Sitten tulee ”selviytymisjakso”, jolloin lapset ovat jo isompia mutta asuvat vielä kotona, on työelämää ja uran rakennusta, mutta usein myös lähipiirissä on apua tarvitseviä ihmisiä, joista täytyy huolehtia. Elämä on kiireistä ja stressaavaakin. Tavaroita tulee lisää, ja välillä niiden määrä aiheuttaa angstia ja epätoivoa, mutta toisaalta on niin paljon muutakin tekemistä, ettei niiden karsimiseen ehdi ja jaksa hirveästi perehtyä.
  3. Kolmas vaihe on sitten se, kun ruuhkavuodet ovat ohi, ja ihminen havahtuu siihen, miten paljon tavaraa sitä onkaan kertynyt vuosien varrella. Alkaa tiedostaa elämän rajallisuuden, ja haluaa ruveta karsimaan omaisuuttaan ja keskittyä olennaiseen.

Lisa perustaa jaottelun vuosien kokemukseensa ammattiraivaajana. Minusta tuntuu, että tuossa alussa pitäisi vielä olla yksi jakso, jolloin ollaan muutettu pois kotoa mutta ei vielä tienata kovin paljon, eikä ole lapsia. Tavaroitakaan ei ole vielä hirveästi, elellään opiskelijabudjetilla ja asutaan pienissä neliöissä. Tosin en ole näistä nykynuorista ihan varma. Silloin kun minä joskus kauan sitten muutin omilleni, melkein kaikki tavarat omassa kodissa olivat käytettyjä. Ei sinne ostettu uutena muuta paitsi haarukat ja veitset (2 kpl kumpiakin), joita ilmeisesti kellään ei ollut sillä hetkellä lahjoittaa. Mutta olen vähän ymmärtänyt, että nykynuori kurvaa Ikean pihaan ja tempaisee joko oman tai äidin luottokortin esiin. Pitääköhän tämä paikkansa vai olenko vain ennakkoluuloinen?

Tällainen elämänvaiheajattelu on aika kiinnostavaa. Olen miettinyt ennenkin, että eri ikäisille ihmisille kertyy erilaisia tavaroita ja eri syistä. Mutta Lisan näkökulmasta ihmisillä on myös erilaiset resurssit hallita tavaroitaan eri elämänvaiheissa. Entä olisiko niin, että nykyisin trendikäs karsiminen ja tavaroiden rajoittaminen alkaa vähitellen läpäistä kaikki vaiheet, niin että ruuhkavuosista selvittyään ihmisillä ei ehkä olekaan niin paljon tavaraa kuin ennen?

Tunnistatteko itsenne näistä? Missä vaiheessa olette menossa?

Mitä meille mahtuu?

Julkaistu , kirjoittanut
12

Miten paljon tavaraa yhteen kotiin mukavasti mahtuu? Olen mietiskellyt, miten paljon ulkoiset rajat määräävät sitä, miten paljon tavaraa voi omistaa. Esimerkiksi oma asunto rajaa konkreettisesti sen, miten paljon voi omistaa. Jossain vaiheessa tila yksinkertaisesti täyttyy, eikä enempää mahdu. Näin äärimmäinen tilanne tulee vastaan lähinnä pakko-oireisen hamstraamisen seurauksena. Mutta sitä ennen tulee jossain vaiheessa asumismukavuuden raja; sellainen tavaramäärä, jonka jälkeen asuminen alkaa käydä hankalaksi.

Tuo piste on ihmisillä erilainen. Toiset tykkäävät siitä, että tavaroita on paljon, eikä tietty ahtaus haittaa. Toiset taas haluavat ympärilleen avaraa tilaa ja nauttivat visuaalisesta niukkuudesta. Vietin opiskeluaikana aika paljon aikaa eräässä asunnossa, joka oli sisustettu  ”perusvarustuksella”. Sänky, pöytä, kirjahylly, matto lattialla. Paljon myöhemmin vierailin siellä uudelleen, kun asukas oli vaihtunut. Asuntoa tuskin tunsi entisekseen. Se oli kauniisti sisustettu mutta tyhjää lattiapinta-alaa oli kenties 70% entisestä, ikkunalautaa ei näkynyt kukkien ja koriste-esineiden alta, ja entiset paljaat seinät oli peitetty tauluilla ja julisteilla. Samojen huoneiden fiilis oli tyystin erilainen.

Joskus tuo mukavan asumisen raja vaihtaa paikkaa vähitellen. Kun aloittaa raivaamisen, olen kuullut että käykin niin ettei enää halua palata entiseen, ahtaampaan asumiseen. Olen myös seurannut sivusta, kuinka iän myötä tavaraa kertyy ja kertyy, ja lopulta koti on täynnä erilaisia pinoja ja kasoja. Asunto voi olla ihan asuttava edelleen, mutta ei ollenkaan sellainen, miksi sen olisi varta vasten halunnut sisustaa. Tavarat ovat vain tulleet ja jääneet, ja niiden läsnäoloon on vain vähitellen totuttu.

Ajattelen niin, että jälkimmäistä tilannetta voi välttää sillä, että välillä tietoisesti ajattelee, miten paljon tavaroita ympärilleen haluaa. Hyödyllisintä on varmaan pohtia asiaa mahdollisimman käytännönläheisesti. Minä en esimerkiksi halua säilyttää lattialla mitään. Jos esineelle ei tunnu olevan muuta paikka kuin lattia, täytyy harkita uudelleen. En myöskään usko, että tarvitsisimme enempää astioita, kuin mitä nykyisin omistamme. Jos jossain vaiheessa astiat eivät tunnu mahtuvan kaappeihin, ratkaisu ei ole yrittää sulloa uutta kaappia keittiöön, vaan luopua jostain.

Oma periaatteeni on, että omaisuuden pitää mahtua omaan kotiin. Tämä on vähän hankala juttu sikäli, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet asua eri kokoisissa asunnoissa. Mutta periaatteessa kuitenkin: yksiössä asuva 21-vuotias opiskelija ei vaan voi omistaa yhtä paljon tavaraa kuin omakotitalossa asuva neljän lapsen vanhempi. Ainakin toteutan tätä itse. Haluan kotona tietyn väljyyden, ja jos sitä ei ole, ratkaisuna ei ole vuokravarasto vaan karsiminen.

Oletteko huomanneet, että tavaratoleranssi vaihtelisi elämäntilanteesta toiseen? Pitääkö kaiken mahtua kotiin, vai onko muualla säilyttäminen ok?

Tavaroiden taulukoinnista

Julkaistu , kirjoittanut
12

Edellisen tekstin kommenteista huomasi saman, mihin olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota muutenkin. On syntynyt uusi tapa taulukoida ja luetteloida tavaroita, ei pelkästään vaatteita vaan kaikkea muutakin. Tämä on minusta kiinnostavaa, koska tuntuu että ilmiö on alkanut näkyä vasta viime vuosina. Tai voi tietysti olla, että ruuhkavuosiaan elävät naiset ovat aina listanneet omaisuuttaan, mutta vähän kuitenkin epäilen.

Taulukoinnin motiivit voi jakaa muutamaan eri luokkaan. Yksi on rahankäyttö; oman kuluttamisen hillitseminen, budjetin noudattaminen tai säästäminen. Toinen on erilaiset tavaran vähentämisen projektit: luovutaan tietyssä ajassa tietystä määrästä esineitä, havainnollistetaan itselle erilaisia minimalismiprojekteja tai halutaan ylipäätään pitää kirjaa kodin tavaravirroista. Kolmas lienee se, mihin oma vaatetaulukkoni menee, eli silkka uteliaisuus.

Olen miettinyt, mitä tarkoitusta nämä taulukot palvelevat. En missään nimessä kritisoi ilmiötä, olenhan itsekin liittynyt laskijoiden joukkoon. Mutta miksi tämä on keksitty juuri nyt? Mikä tässä ajassa on sellaista, että tavaroiden laskeminen ja listaaminen on ruvennut tuntumaan tärkeältä? Miksi esimerkiksi minulle oli vielä kymmenen vuotta sitten herttaisen yhdentekevää, montako paria kenkiä omistin, mutta nyt tiedän ihan täsmälleen, että luku pyörii siinä 40 kieppeillä. Sen lisäksi tuo luku herättää minussa kaikenlaisia tunteita.

Väistämättä tulee mieleen, että tavaroiden paljous on yksi syy, mikä listaamiseen innoittaa. Jos omistaa yhdet talvikengät, yhdet kävelykengät, yhdet juhlakengät, sandaalit ja kumisaappaat ei ole mitään tarvetta laskea niiden lukumäärää. Mutta jos pelkästään juhlakenkiä on tuplamäärä, sandaaleja on monet erilaiset ja lenkkareitakin sekä uudet että vanhat, niin kirjanpito tuntuu paljon tärkeämmältä. (Pitäisiköhän tässä kohdassa tunnustaa, että minulla on kahdet kumisaappaat? Pitkävartiset ja varrettomat.) Kun tavaroita on paljon, syntyy tarve hallita niitä. Pysyä jotenkin kärryillä kaikesta mitä omistaa. Saman asian kääntöpuoli on poistettujen laskeminen, se havainnollistaa konkreettisesti miten paljon vähemmän tavaraa on aiempaan verrattuna.

Sitten aloin pohtia, onko tavaroita listattu koskaan aiemmin samalla tarmolla. Tulin ajatelleeksi, että ”ennen vanhaan”, siis vaikkapa pari sataa vuotta sitten vastaavaa kirjanpitoa harrastettiin rikkaissa perheissä. Tosin siitä ei ollut vastuussa tavaroiden omistajat, vaan heidän palveluskuntansa, jonka tehtävänä oli huolehtia omaisuudesta. Taloudenhoitajat, pehtoorit ynnä muut listasivat vaatteita, talouskapineita, eläimiä, ruokaa ja ties mitä. Säilyneet listat ovat tarjonneet äärimmäisen kiintoisaa materiaalia historiantutkimukselle. Mutta nuo listat ovat peräisin talouksista, joissa tavaraa oli niin paljon, että kirjanpito oli tarpeen. Rahvas omisti suunnilleen päällään olevat vaatteet, eikä niitä tarvinnut kirjata minnekään.

Tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että elintaso on kohonnut niin, että tavallistenkin ihmisten on mielekästä laskea tavaroitaan, ei vain hyvin rikkaiden. Tällä kertaa joudumme vaan tekemään sen itse. Taikka sitten suuret tavaramäärät menevät yli ymmärryksen, ja niihin on saatava tolkkua kirjanpidolla. Vai onko kyse siitä, että kun tavaroita on niin paljon ettei niitä enää pysty luettelemaan ulkomuistista suoralta kädeltä, listaaminen tekee tavallaan näkymättömän konkreettiseksi? Tämän kaiken minä omistan, tätä kaikkea hallitsen. Vai onko kyse vain tiedonhankinnasta, jossa talouteen saapuvien ja sieltä poistuvien tavaroiden laskeminen auttaa hahmottamaan, mitä kaikkea sitä oikein omistaakaan.

Mitä mieltä te olette? Miksi näitä listoja tehdään? Miksi juuri nyt? Kertokaa kantanne, kuulisin mielelläni uusia näkökulmia!

Helppoa ja nopeaa vai kaunista ja ihanaa?

Julkaistu , kirjoittanut
14

Kun pohdin, onko minimalismillakin hintansa, sain sivutuotteena runsaasti kommentteja, joissa kehotettiin eri äänensävyillä lopettamaan tyynynliinojen silittäminen. Jos jotain pitäisi noista lausunnoista päätellä, niin ilmeisesti nykymaailmassa silittämistä ei juurikaan harrasteta. Tästä päästään kuitenkin mielenkiintoisiin pohdintoihin tavaroihin liittyvästä työmäärästä ylipäätään.

Minä taidan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni tavaroista kuuluu huolehtia mahdollisimman hyvin. On ensinnäkin ekologista saada tavarat kestämään mahdollisimman pitkään. Mutta toiseksi on mielestäni ylipäätään piittaamatonta ja löperöä jättää omaisuutensa hoitamatta. Kunnon ihmiset tekevät diilin hankkiessaan jonkun tavaran: siinä samalla sitoutuu säilyttämään sekä puhdistamaan ja huoltamaan kyseistä esinettä oikealla tavalla.  Se tarkoittaa, että kengät lankataan, villasukat parsitaan, astiat pestään, kotona siivotaan ja niin edelleen. Urheiluvälineitä ei jätetä pihoille lojumaan ja ruostumaan. Autoa käytetään huollossa. Kristallimaljakot pestään käsin. Kyllä te varmaan ymmärrätte, mitä ajan takaa.

Mielestäni ostotilanteessa tekee samalla valinnan, kuinka paljon aikaa tavaraan on valmis investoimaan. Monet eivät osta vaatteita, jotka eivät kestä konepesua. Se on ihan hyvä strategia. Minulle taas silittäminen tai käsinpesu ei ole ongelma. Olen valmis näkemään vaivaa vaatteiden huoltamisessa. Mitä kalliimpi vaate, sitä huolellisempi yritän olla. Olen kuitenkin huomannut, että kaikki luonnonmateriaalit vaativat erilaista huolellisuutta ja hoitoa kuin keinotekoiset. Ajatelkaa vaikka nahkaa tai puuta – ne menevät helposti pilalle, mutta ainakin minusta ovat huomattavasti miellyttävämpiä ja kauniimpia kuin keinotekoiset korvikkeensa. Helppohoitoisuutta saa usein kauneuden kustannuksella.

Sitten on tyylikysymyksiä, joissa on enemmän väljyyttä. Ymmärrän erinomaisesti, miksi joku jättää tyynynliinat silittämättä. Mutta minulle tiiviiksi silitetty puuvilla on sellaista arkipäivän luksusta, jonka eteen olen valmis näkemään hieman vaivaa. Kun järjestän juhlapäivälliset, laitan pöydälle valkoisen pellavaliinan ja kankaiset servetit. Niiden peseminen ja silittäminen on omalla tavallaan työlästä, mutta se on se hinta, joka todella juhlavasta kattauksesta täytyy maksaa. Nämä ovat henkilökohtaisia valintoja ja makukysymyksiä. Joku voi elellä trikoossa vuodesta toiseen, minulle se ei sovi. Kukin taaplaa tyylillään.

Haluan nauttia omistamistani tavaroista, ja niiden käsittely on osa omistamisen iloa. Nämä ovat niitä esineitä, jotka Marie Kondon sanoin todella ilahduttavat minua. Esineiden huolellinen hoitaminen onkin varmaan juuri sitä kunnioittamista, mistä Kondokin puhuu. Oikeastaan pyrin siihen, että mahdollisimman suuri osa omaisuudestani on sellaista, ettei sen huoltaminen tunnu vaivalta. Tässä on kenties yksi seikka minimalismin puolesta, sillä mitä vähemmän tavaraa, sitä helpompaa niiden huoltaminen on. Tosiasiassa kuitenkin riittää, että tavaroita on itselle sopiva määrä.

Palatakseni silittämiseen, en siis millään muotoa suostu luopumaan siitä. Silittäminen on mukavaa ja mielestäni tarpeellista. En kuitenkaan tule syynäämään kenenkään muun liinavaatekaappiin, onko silitetty vai ei. Tämä on minun tapani, mutta ymmärrän myös teitä jotka ette silitä. En kuitenkaan silitä velvollisuudentunnosta tai siksi, että kuvittelen kunnon kotirouvien tekevän niin. Älkää tekään lähtekö sille linjalle. Paras syy silittää on se, että haluaa sileitä tekstiilejä.

Minimalismillakin on hintansa

Julkaistu , kirjoittanut
59

Mietiskelin jälleen kerran, mikä on sopiva määrä tavaraa. Tuli siinä mieleen, että sekä minimalismissa että isommassa määrässä tavaraa on omat kustannuksensa, mutta ne ovat luonteeltaan erilaiset.

Useimmille lienee tuttua sellainen ajattelu, että mitä enemmän tavaraa, sitä enemmän se sitoo säilytystilaa ja sitä kautta myös rahaa. Kärjistetyin esimerkki on ulkopuolinen varasto, jolloin ihminen maksaa siitä, että saa säilyttää omistamiaan tavaroita jossain, vaikkevat ne edes ole käytössä. Eli silloin maksetaan ihan pelkästä omistamisen ilosta. Mutta sama toimii myös kotona. Mitä enemmän huoneistoon on ahdettu omaisuutta, sitä vähemmän siellä on tilaa liikkua ja olla. Hyllyllä oleva tavara vie aina tilaa joltakin toiselta esineeltä.

Mutta oletteko tulleet ajatelleeksi, että vähäisen tavaramäärän kääntöpuolena on työ? Tämä tuli mieleen kun silitin niitä tyynynliinoja. Meidän perhe pärjäisi noin puolella tai jopa kolmasosalla siitä määrästä, joka tyynynliinoja tällä hetkellä on. Tiedättehän systeemin – yhdet pesussa, yhdet käytössä ja yhdet varalla. Mutta jos käytössä olisi näin vähäinen määrä, saisin olla silittämässä joka viikko. Tai jos omistaisin vain kolme sukkaparia, pystyisin kyllä elämään niin, mutta saisin pyykätä sukkia joka toinen päivä. Sama koskee melkein kaikkia käyttöesineitä.

Tietenkin voidaan argumentoida, että yhden tyynynliinan silittämiseen menee tietty aika, ja jos liinoja on enemmän, tuo aika kertaantuu liinojen lukumäärällä. Että kokonaismäärässä vähemmän tyynynliinoja tarkoittaa vähemmän työtä. Mutta minulla onkin mielessäni työn tiheys. Itselleni on luontevampaa lykätä jotain työtä muutama viikko, ja käyttää siihen sitten kerralla vähän enemmän aikaa, kuin pilkkoa sama työ pieniin osiin ja tehdä joka päivä vähäsen. Itse asiassa epäilen, että loppujen lopuksi aikaa saattaisi näin pieniin paloihin pilkottuna mennä lopulta kokonaismäärässäkin enemmän. Työvälineet täytyy ottaa esille, siivota lopuksi pois, ja esimerkiksi vaatteet viikata hyllyyn. Työhön menee oikeasti aina vähän enemmän aikaa kuin se itse suoritus. Kirjoitin tästä jo monta vuotta sitten, ja tämä pitää edelleen paikkansa. 20 tyynynliinaa laittaa paikalleen samassa ajassa kuin 2, mutta kahden liinan jokaviikkoinen kierrättäminen pyykkiin, silitykseen ja kaappiin taitaa lopulta viedä enemmän aikaa, kuin tuo 20 liinan systeemi.

Oikeasti tuo ajasta puhuminen on vähän hiusten halkomista, sillä kyse lienee muutamista minuuteista. Mutta psykologinen puoli on ainakin minulla tärkeämpi. En millään jaksaisi ruveta niin tiheään tahtiin. Kerran kuussa rupeaminen vaatii itsekuria paljon vähemmän kuin kerran viikossa tai kerran päivässä rupeaminen. Tässä palataan siihen perusaiheeseen, joka leimaa vähän kaikkia kirjoituksiani. En ole minimalisti enkä maksimalisti, olen optimalisti. Olennaista on hahmottaa se itselle sopivin määrä tavaraa, joka ei ole ylenpalttisesti tai liikaa, muttei myöskään liian vähän siihen nähden, kuinka paljon on valmis näkemään vaivaa.

Tämän kirjoituksen pointtina on oikeastaan se, että myös minimalismilla on hintansa, ja se on jatkuva työ ja ylläpito, eli viime kädessä se rupeaminen. Halusin nostaa tämän esiin, sillä usein isot määrät tavaraa nähdään automaattisesti huonona. Mutta asiat ovat harvoin mustavalkoisia.

Mitä mieltä olette? Millaisia kustannuksia näette suurella/pienellä tavaramäärällä?

Miksi aina vaatteet?

Julkaistu , kirjoittanut
36

Tuntuuko teistä muista siltä, että kun puhutaan karsimisesta, puhutaan useimmiten vaatteista? Aloin pohtia tätä eilen kun vastailin kommentteihin. Voi olla että tämä on vain oma mielikuvani, mutta jotenkin tuntuu siltä, että vaatemääriä tarkkaillaan ihan eri mittapuulla kuin muita tavaroita.

Tämä käsitys perustuu aika pitkälti blogimaailmaan sekä median luomiin mielikuviin, joten on mahdollista että se on vääristynyt, oikaiskaa jos olette eri mieltä. Olen lukenut juttuja, joissa kauhistellaan nuoria naisia, jotka shoppailevat vaatteita satamäärin. Toisaalta erilaiset vaatekaapin harvennukset ovat ihan tyypillistä sisältöä myös. Ja sitten on näitä haasteita ja projekteja, joissa on tarkoitus tulla vähällä toimeen, kuten vaikka tuo Kuningaskuluttajan vaatehaaste, P333, muutama vuosi sitten pyörinyt 6 vaatetta tai vähemmän ja taitaapa Martoillakin olla joku vastaava juuri käynnissä.

Mutta miksi juuri vaatteet on otettu silmätikuksi kun puhutaan kuluttamisen rajoittamisesta tai jopa ekologisuudesta? Monet harrastavat sisustamista ja kodin tuunausta, johon kuuluu yhtälailla uuden ostelu. Hankitaan torkkupeittoa, kynttilänjalkoja ja String-hyllyjä, mutta en ole huomannut noissa blogeissa suurta stressiä siitä, että taas tuli ostettua uutta ja mitä niille vanhoille pitäisi tehdä. Järjestetäänkö life style -blogeissa kirppareita, joissa kirjoittaja myy pois tarpeettomia sisustustauluja? En ole koskaan kuullut kenenkään tuskailevan, että tekisi mieli ostaa vielä pari Mariskoolia lisää mutta kun vanhojakin on vaikka kuinka paljon.

En kritisoi sisustusbloggaajia tai -toimittajia. Ihmettelen vain tätä ilmiötä, että vaatteista on tullut tällainen asia, jossa ihmisiä herätellään ja muistutellaan vastuullisuudesta, mutta monessa muussa asiassa aihe loistaa poissaolollaan. Kuitenkin kaikilla tavaroilla on oma ekologinen kuormansa. Yhtä hyvin voidaan kysyä, kuinka monta vaasia ihminen tarvitsee? (Vrt. kuinka monta paria kenkiä ihminen tarvitsee)

Ja jos ei puhuta ekologisuudesta, niin ihan jo pelkästään tavaroiden määrä, josta siitäkin usein puhutaan siinä sävyssä, että vähemmän on parempi. Mutta miksi tämä rajoittamiskeskustelu tuntuu usein kiertyvän juuri tyypillisesti naisten harrastusten ympärille? Kuinka moni (miehen hallitsema) autotalli pursuilee kaikenlaista, mutta oletteko ikinä nähneet lehdessä juttua, jossa annetaan 10 vinkkiä organisoituun autotalliin? Kysyn vaan.

Onko hyvällä ihmisellä vain vähän vaatteita?

Julkaistu , kirjoittanut
46

Törmäsin Kuningaskuluttaja-ohjelman vaatehaasteeseen. Siinä kehotetaan laskemaan montako vaatetta kaapista löytyy. Ilmeisesti samalla olisi tarkoitus tutkailla vaatteiden käyttöä ja tarpeellisuutta muutenkin, mutta varsinaisesti haaste ohjaa vain laskemaan lukumäärän. Minusta tuntuu että tähän asiaan pitää nyt puuttua.

Viime aikoina on puhuttu paljon shoppailusta ja etenkin vaateshoppailusta. Ehkä siksi, että se on niin helppoa ja halpaa. Ehkä siksi, että nyky-yhteiskunnassa puututaan helposti siihen, että jotain on tai tehdään liikaa, ja sitä pidetään merkkinä huonosta itsekurista ja hillittömyydestä. Ehkä myös siksi, että omaan vaatekaappiin on helppo vaikuttaa, ja sitten tuntuu siltä että on vähän parempi ihminen kun karsii turhaa kaapista pois. Ja ehkä se ilmastomuutoskin hidastuu ja muuta hyvää seuraa.

Sanon nyt ääneen mitä ajattelen: se, oletko hyvä ihminen ei riipu siitä, kuinka monta vaatetta omistat. Vaatteiden lukumäärä irrotettuna muusta kontekstista ei kerro yhtään mitään. On aivan sama, omistatko viisi vai viisisataa vaatetta. Paljon olennaisempaa on, mistä vaatteet ovat peräisin, missä niitä säilytetään ja mitä ne ovat maksaneet.

Nimittäin. Jos kaikille vaatteille on tilaa kodissasi, niille kaikille on järkevää ja säännöllistä käyttöä ja sinulla on niihin aidosti varaa, on yhdentekevää vaikka omistaisit tuhansia vaatteita. Toisaalta taas vaikka kaapistasi löytyisi vain sata vaatekappaletta (mikä on tosi vähän), mutta jos niistä kolmasosa on väärän kokoisia halparytkyjä, jotka on hylätty yhden käytön jälkeen, sanoisin että parantamisen varaa on.

Minusta tässä vaatteiden vähentämiseen tähtäävässä keskustelussa meinaa välillä mennä lapsi pesuveden mukana. Unohdetaan mikä on olennaista ja miksi karsimista tehdään. Minäkin karsin vaatteitani tasaiseen tahtiin, mutta sille on järkevät perustelut. Halusin ylimääräisistä takeista eroon, koska en enää käyttänyt niitä ja halusin lisää tilaa.  Näitä juttuja vain kun lukee, niin tulee välillä sellainen olo, että hyvä ihminen vähentää vaatteitaan täyttääkseen jonkun kansalaisvelvollisuuden.

Jos taas ekologisuutta ajatellaan, niin fiksuinta olisi olla ostamatta uutta sanan kaikissa merkityksissä. Kirpparivaate on ekologisempi kuin uusi, mutta parasta olisi tietysti käyttää olemassaolevat vaatteet ensin täysin loppuun, ennen kuin täydennystä tehdään. Toisaalta vaatteet muodostavat varsin pienen osan hiilijalanjäljestämme, eikä se, löytyykö kaapista kaksisataa vai viisisataa vaatetta vaikuta kokonaisuuteen juuri lainkaan. (Ne eniten vaikuttavat asiat ovat asuminen, liikenne ja ruoka.) Niinpä en itse lähesty vaatteita tästä näkökulmasta ollenkaan. Sen sijaan yritän ostaa kestäviä ja mahdollisuuksien mukaan eettisesti tuotettuja vaatteita. Minun järjelläni luomupuuvilla on parempi kuin ”bulkkipuuvilla”, mutta aina ei ole mahdollista valita.

Kaikista järkevintä mistä näkökulmasta tahansa on silti kiinnittää huomiota siihen, että ostaa vain sellaista, mikä tulee käytetyksi. Tarpeeton tai epäonnistunut vaateostos on hölmö ihan henkilökohtaisestakin näkökulmasta, sillä se vie tilaa joltain muulta ja pahimmillaan aiheuttaa huonoja fiiliksiä aina kun sattuu silmiin. Jos näistä tahtoo eroon, on karsiminen erittäin perusteltua. Mutta karsiminen vain siksi, että vaatteita on lukumääräisesti paljon, on minusta hukkaan heitettyä energiaa, ellei niissä ole mitään muuta vikaa.

Tässä tämän maanantain mielipidepostaus. Mitä  mieltä te olette?

Tavaroita kaksin kappalein

Julkaistu , kirjoittanut
20

Tajusin pari tuntia sitten, että tarvitsisin toiset kuulokkeet puhelimeeni. Olen viime aikoina innostunut kuuntelemaan podcasteja ja äänikirjoja puhelimella silloin, kun olen liikkeellä jossain. Samalla kun vaikkapa kävelee kauppaan voi kuunnella jotain kehittävää. Ongelmaksi on muodostunut yhdet kuulokkeet. Ne ovat nimittäin aina hukassa. Kun vaihtaa takkia sään mukaan kevyempään tai paksumpaan, tai käsilaukkua isommasta pienempään ja taas takaisin, kuulokkeet pitää aina siirtää mukana. Joskus olisi kiva kuunnella vielä vähän ennen nukkumaanmenoa, mutta ensin pitää paikallistaa kuulokkeet jostakin.

Tähän venkslaukseen kyllästyneenä tajusin aamulla, että olisi kätevää omistaa useammat kuulokkeet. Niitä pitäisi olla vakiovarusteena käsilaukuissa ja yöpöydällä, niin että kuulokkeet olisivat aina valmiina odottamassa siellä missä haluan kuunnella. Useammilla kuulokkeilla säästän runsain määrin edestakaisin ryntäilyä ja lievää harmitusta. Pienet nappikuulokkeet eivät vie tilaa lainkaan.

Tästä aloin pohtia, mitä kaikkea muuta tavaraa kannattaa omistaa useammat samanlaista. Yksi raivaamisen perusperiatteitahan on, että jos on tuplakappaleita, niistä kannattaa luopua. Mutta ei kaikesta. Esimerkiksi saksia tarvitaan (minusta) useammat: kynsisakset, paperisakset ja keittiösakset. Kuivaihoisena olen käsirasvan suurkuluttaja, joten kuljetan rasvaa aina mukana, mutta yöpöydällä ja kylppärissä on myös. Samoin on kätevää kun on useampi hiusharja ja jotain muitakin henkilökohtaiseen hygieniaan liittyviä tavaroita.

Kaksoiskappaleista luopuminen on järkevää esimerkiksi silloin, kun esineitä ei koskaan tarvita yhtä aikaa, ja toinen on selvästi huonompilaatuinen. Jos omistaa vaikkapa kaksi paistinpannua, joista toinen hyvä ja aina käytössä ja toinen huono ja aina käyttämätön, se huonompi kannattaisi oikeastaan heittää pois, sillä sille ei oikeasti ole koskaan käyttöä.

Eiväthän nuo luettelemani tuplat aivan välttämättömiä ole. Ihan hyvin voisin vain siirtää sitä yhtä ainutta käsirasvapurtiloa tai niitä kuulokkeita paikasta toiseen kuten ennenkin.  Usein tavaroiden vähentäminen helpottaa elämää, mutta joskus pari tavaraa enemmän vähentääkin stressiä ja säästää aikaa.

Mitä teillä on käytössä kaksin kappalein?

Entäs jos tätä vielä tarvitaan?

Julkaistu , kirjoittanut
22

Juuri kun oli puhetta hamstereista, törmäsin tähän kirjoitukseen, jossa Karkkipäivä-blogin Sanni kertoo, mitä jemmaajan päässä liikkuu. Hän kutsuu itseään jemmaajaksi, ja se onkin parempi sana kuin hamsteri, sillä jemmaaja ei oikeastaan haali uutta, vaan hän ei vain millään raaskisi luopua mistään vanhasta. Seurauksena on hurja määrä tavaraa, jonka kanssa jemmaaja on itsekin ihmeissään. Sanni ei suinkaan ole ainoa laatuaan, sillä kommenteissa suurin osa symppasi häntä täysillä tunnistaen itsessään aivan samoja piirteitä.

Sannin kirjoitus on rohkea, ja arvostan todella, että hän on uskaltanut aiheesta niin rehellisesti kirjoittaa. Kirjoitus on myös äärettömän valaiseva minun kaltaisilleni ihmisille, jotka pikemminkin hankkiutuvat tavarasta eroon kuin säilövät sitä. Meidän on välillä vaikea ymmärtää, miksi joku säästäisi jotain näennäisesti tarpeetonta, mutta Sannin tekstin jälkeen ymmärrän paljon paremmin säästämisen logiikkaa.

Suurin kompastuskivi on entä jos. Entä jos jotain tarvitseekin tulevaisuudessa? Entä jos tarvitsenkin tätä tietoa vielä joskus? Entä jos juuri tälle olisikin käyttöä kymmenen vuoden päästä? Jemmaaja ei voi heittää mitään pois, koska aina on mahdollisuus, että juuri sitä tavaraa tarvittaisiinkin vielä. Toiseksi jemmaajalla on taipumus inhimillistää tavaroita ja muodostaa niihin vahvoja tunnesiteitä. Se tekee luopumisesta entistä vaikeampaa.

Luulen että meistä useimmilla on jonkilaisia jemmailutaipumuksia, mutta toisilla ne vain eivät ole yhtä vahvoja kuin toisilla. Minulla on tiettyjen juttujen suhteen välillä samanlaisia ”tätä voi tarvita vielä” -ajatuksia, mutta ne eivät ole yleensä ylitsepääsemättömiä. Ajattelen myös, että se miten noihin entä jos -skenaarioihin suhtautuu, vaikuttaa kovasti asiaan. Jos tällaisia aatoksia mielessä liikkuu (ja tavaraa senkun kertyy), haastaisin itseni miettimään, tarvitseeko ihmisen olla kaikkeen mahdolliseen varautunut. Mitä haittaa siitä olisi, vaikka sattuisikin heittämään pois jotain, jolle mahdollisesti olisi myöhemmin ollut käyttöä? Luultavasti maailma ei kaadu.

Helpointa on minusta luopua tiedosta. Siis lehdistä, esitteistä ja muusta paperille painetusta. Jos joskus sattuisi tarvitsemaan jotain tietoa, sen saa mitä todennäköisimmin selville netin kautta. Yritykset jakavat auliisti samoja tuotetietoja, mitä esitteissä on. Kaikilla lehdillä on nykyisin sähköiset arkistot. Suurin osa kirjoista löytyy kirjastosta. Filosofiani on, että miksi säilyttäisin jotain, jos joku muu voi tehdä sen puolestani. En ole tähän päivään mennessä onnistunut heittämään mitään sellaista painettua sanaa pois, jonka tietoa olisi kipeästi myöhemmin kaivannut.

Tyypillinen esimerkki nuorilla aikuisilla lienee vanhat koulukirjat. Minäkin säilyttelin vanhoja lukiokirjojani pitkälle päälle parikymppiseksi siltä varalta, että tarvitsisin joskus jotain tietoa niistä. Luovuin kirjoista kahdessa vaiheessa: ensin kaikista muista paitsi kielten kirjoista, ja sen jälkeen lopulta niistäkin. Tajusin, etten koskaan menisi lukioon uudelleen, joten kirjat olivat tarpeettomia. En oikeasti koskaan tarkistaisi niistä yhtään mitään. Jos jokin sana olisi hukassa, katsoisin sen suoraan sanakirjasta, tai nykyisin netistä, enkä suinkaan ysiluokan ruotsin lukukirjasta. Säästin lopulta ainoastaan kielioppikirjat sekä matikan kaavakirjan, koska niiden tieto ei vanhene. Niitä olenkin jonkun kerran käyttänytkin, kun olen halunnut tarkistaa jonkun sanajärjestyssäännön.

Mutta takaisin Sannin tarinaan. Seuraava kirjoitus kertoo, että hän on päässyt raivaamisessa vauhtiin, ja onnistunut heittämään tavaroita pois. Tunnistatteko te itsessänne  entä jos -ajattelua?

Tänä vuonna raivataan

Julkaistu , kirjoittanut
21

Olen kuullut, että tammikuu on vuoden vilkkainta raivausaikaa. Ilmeisesti silloin yhdistyy uuden vuoden tuoma tarmokkuus joulun tuomiin tavaroihin, ja tästä seuraa hirveä vimma raivata kaappeihin tilaa. Meillä pysyi tavaramäärä joulusta huolimatta varsin kohtuullisena, mutta kieltämättä omaisuuden karsiminen houkuttelisi. Haluan taas ottaa askeleen kohti sellaista tietoisen omistamisen tilaa, että osaisin luetella tavarani ulkomuistista.

Suurin projekti tänä vuonna on työhuone. Meillä on pikkuinen työhuone, siinä on pinta-alaa muutama neliö. Virallisesti huoneen tarkoitus on toimia työtilana, kierrätyspisteenä ja kodinhoitotilana, sekä säilytyspaikkana harvemmin tarvittaville tavaroille – kuten nyt vaikka sille pomppupatjalle. Sieltä löytyy kirjoituspyötä, silityslauta, pari lattialla seisovaa pientä hyllykköä, sekä muutama hylly seinillä. Tämä kaikki sinne järkevästi aseteltuna mahtuisikin, mutta tilannetta haittaa keskella lattiaa oleva Kasa. Kasan korkeus nousee ja laskee pitkin vuotta, mutta en muista milloin sitä ei olisi ollut. Kasassa on kaikenlaista tavaraa väliaikaissijoituksessa: kierrätyskamppeita, vaatesäilytyslaatikoita, roskia… Mitä vaan isompaa, mikä on pitänyt laittaa jonnekin. Kun lattialla on yksi laatikko, sen päälle on helppoa pinota toinen, sitten kolmas ja kolmannen päälle voi vielä laittaa muovikassillisen jotain. Sen jälkeen Kasa onkin jo valmis, ja ainoastaan sen koostumus vaihtelee.

image

Tässä se on, sensuroimaton kuva siitä, mitä Kasa juuri tällä hetkellä näyttää. Aika pysäyttävää ajatella, että suurin osa noista laatikoista ja nyssyköistä sisältää vaatteita, jotka ovat joko menossa tai tulossa. Sitten on kirpparille menossa olevaa tavaraa sekä sekalaista roinaa. Tuo postin laatikko on tyhjä. En osaa päättää pitäisikö se säästää vai ei. Ei oikein ole paikkaa, mutta se on toisaalta ihan käyttökelponen. Taka-alalla näkyy harmaa pussi, joka lienee tarpeeton. Kiinnittäkää huomiota myös klassiseen sisustuselementtiin, rakennustikkaisiin.

Kasahuone Työhuone ei kuitenkaan tällaisenaan toimi. Minua inhottaa sen sotkuisuus, ja koska siellä todella myös työskennellään, viihtyisyyden parantaminen olisi olennaista. Haluan että huoneesta tulee taas oikea huone, eikä mikään järkyttävä varastohässäkkä. Tällä hetkellä urakka tuntuu tosi työläältä, mutta jostain on aloitettava. En edes kuvittele selvittäväni tätä yhdellä kertaa. Ensinnäkään en jaksa, eikä minulla ole riittävästi yhtenäistä aikaa. Parissa tunnissa ei nimittäin päästä kuin hiukan alkuun, arvioisin, että kaikkineen tähän menee sellainen 10 tuntia tehoasta työaikaa. Nimittäin Kasan lisäksi setvittävänä on taas kilotolkulla paperia, vanhoja arkistoja, sekä kierrätykseen lähteviä vaatteita. Ja ties mitä.

Tämä on raivausprojekteista isoin. Tämän lisäksi aion organisoida keittiötä hieman uudelleen, mikä vaatii hieman hyllyjen siirtelyä kaappien sisällä ja tavaroiden vaihtamista uusille paikoille. Tämä liittyy tuoho ruokahävikin vähentämiseen, mutta ei ole ykkösprioriteetti. Tavoite on saada se joskus tässä kevään aikana hoidettua. Pahan optimismiharhan vallassa kuvittelen myös käyväni vihdoin kirjahyllyn läpi, ja karsivani sieltä tarpeettomat pois. Vaan otetaanpa asia kerrallaan. Noudatan nyt omaa oppiani ja otan päivän kerrallaan. Eli puretaan Kasaa, siivotaan työhuonetta ja sitten karsitaan kirjoja, jos tilaisuus tulee.

Millaisia projekteja teillä on tälle vuodelle suunnitteilla?