Avainsana-arkisto: omistaminen

Paljon muttei turhaa

Julkaistu , kirjoittanut
19

Sanotaanko näin alkuun, että ”paljon” on suhteellinen käsite. Puhumattakaan siitä, mikä on liikaa. Jos jokin minua ajoittain karsimis-/konmari-/ym. keskusteluissa ärsyttää on se, että hyvin usein vallalla on ajatus,  että vähemmän on parempi. Raivausyhteisöissä saa kiitosta siitä, mitä enemmän kodistaan kantaa tavaraa ulos, ja mitä vähemmällä tulee toimeen. Tai ainakin välillä tuntuu siltä. Olen itse vähän eri linjoilla, nykyisin vieläpä enenevässä määrin, ja ehkä siksi nämä palstat eivät ole aikoihin hirveästi houkutelleet.

Olen itsekin lähtenyt liikkeelle turhan karsimisesta. Joskus liki 10 vuotta sitten havahduin siihen, että meillä oli aika runsaasti tavaraa, jota en tarvinnut enkä halunnut. Sellaisen karsiminen tuntui mahtavalta. Mutta tuossa oikeastaan on koko jutun ydin. Tavara on turha, jos sitä ei tarvitse eikä halua. Mutta jos sitä joko tarvitsee, tai sen haluaa omistaa muista syistä, se on tarpeellinen. Tarpeellisen tavaran karsiminen on minusta tarpeetonta. Omien halujen kyseenalaistaminen on tietysti aiheellista, sillä jossain vaiheessa kivoistakin tavaroista tulee taakka jos niitä on liikaa, mutta on aivan ok omistaa asioita vain siksi, että tykkää niistä.

Luin jutun hollantilaisesta naisesta, joka taideprojektina valokuvasi joka ikisen tavaran kodissaan. Esineitä ja kuvia oli yhteensä 12 795. Niihin on ikuistettu jokainen yksittäinen lelu, haarukka, lääkepakkaus – joka ikinen arkipäivänen tavara, joka kodista löytyy. Sekä tietenkin ne ”aarteet”, joita on kuljetettu mukana vuodesta toiseen. Kommentoin ryhmässä, että minusta 13 000 esinettä ei ole kovin paljon, etenkin kun kyseessä on lapsiperhe. Arvelin, että meillä on pelkästään legopalikoita tuon verran, ja muutenkin tavaraa on runsaasti. En ole minimalisti, kuten hyvin tiedetään. Otin esimerkiksi astiat ja keittiötarvikkeet, joiden lukumäärän arvioin nopeasti nousevan liki tuhanteen, enkä silti omista juurikaan turhaa.

Tästä lausunnosta keskustelu lähti nopeasti sellaisille kierroksille, joissa pääpointtina oli, miten voisin astiamäärää vähentää. Perustelin astioiden tarvetta sillä, että jos pöydän ääreen istuu yli 10 ihmistä, ja heille tarjoillaan illallinen pitkän kaavan mukaan, astioita on välttämättä oltava, mutta ei auttanut. Ohjeeksi tuli mm. syödä ravintolassa (käsi sydämellä: kenelle tämä on realistinen ohje? Kaikki juhlapyhät ravintolassa? Ja kuka sen edes maksaisi?) tai vuokrata astiat (en katsonut onko halvempaa syödä ravintolassa vai vuokrata astiat kotiin, mutta astioiden vuokraaminen monta kertaa vuodessa kuulostaa todella hankalalta) Ja totta kai mainittiin myös, että jos ei kodin astiat vieraille kelpaa, jättäköön tulematta.

Tällaiset tavaroiden karsimisryhmät ovat tietysti vähän väärä paikka perustella, miksi haluaa omistaa pikemminkin enemmän kuin vähemmän tietynlaisia tavaroita. Kommenteista nousee silti mielestäni sellainen ajatus, että on jotenkin hölmöä omistaa enemmän tavaraa, kuin olisi aivan välttämätöntä. Tai että useamman ruokalajin illalliset ovat turhia. Jos syötäisiin vain reilusti muussia ja lihapullia ja juotaisiin vettä tai maitoa, niin helposti pärjättäisiin yhdellä lautasella ja lasilla per ruokailija. Ihmettelen sitäkin, että eivätkö ihmiset vietä aikaa yhdessä sukulaistensa ja ystäviensä kanssa? En äkkiä keksi parempaa tapaa viettää iltaa, kuin nauttia ruuasta ja hyvien ystävien seurasta pöydän ääressä keskustellen. Kehotus mennä ravintolaan on jotenkin yhtä hassu – siis kaikki juhlapyhät ravintolassa? Jos ei nauti kokkailusta, niin silloin se on loistava idea, mutta entä jos harrastaa ruoanlaittoa ja tykkää järjestää juhlia?

Onko tavara turhake, jos sitä ei käytä vähintään joka viikko?

Tiedän, että oikeasti tässä vain törmää erilaiset kulttuurit toisiinsa. En usko, että yhdellekään ranskalaiselle tai italialaiselle tarvitsee perustella hyvä ruoan tärkeyttä elämässä. Ranskassa asuva ystäväni on kertonut, että kukaan ei edes kuvittele soittavansa kaverille klo 20 illalla, koska silloin on illallisaika, eikä ihmisiä sovi häiritä. Minusta tuntuu, että Suomessa on perinteisesti arvostettu eniten sitä, että maha tulee täyteen ja kaikki muut kuten vaikkapa sosiaalinen kanssakäyminen, ruoan herkullisuus puhumattakaan kattauksen kauneudesta, ovat täysin toissijaisia, jopa turhia asioita.

Nettikeskusteluissa mielipiteet kärjistyvät herkästi, eivätkä nyanssit kovin hyvin erotu. Mutta olen huomannut, että itse jotenkin jäädyn tällaisten kommenttien edessä. Tulee herkästi sellainen olo, että mikä tahansa mikä ylittää äärimmäisen vaatimattomuuden, tulkitaan vaihtoehtoisesti joko hienosteluksi tai ymmärtämättömyydeksi, vaikka kyse ei ole kummastakaan. Kyllähän jokainen käsittää, että ihmiset eivät nauti samoista asioista, tai että taloudelliset ja muut resurssit ovat erilaisia.  Silti olisi virkistävää, jos aina ei vedettäisi esiin sitä korttia, että jotenkin vähemmällä, vaatimattomammalla tai niukemmalla tulee myös toimeen. Totta kai tulee, mutta aina ei ole pakko. Onhan meitäkin, jotka arvostavat kauneutta, vaikka se olisi epäkäytännöllistä. Tai useampaa ruokalajia, vaikka sitä varten täytyy sitten omistaa enemmän astioita. Joillekin tällaisten illallisten järjestäminen on ilo, eikä suinkaan vaivalloinen velvollisuus.

Ehkäpä tässä koko vuodatuksessa on ytimessä se, että olisi kivaa jos saisi nauttia näistä omista harrastuksistaan rauhassa, ilman että aina ilmaantuu joku ilonpilaaja kertomaan, miten hankalaa tai kallista jokin on. Noiden kommenttien rivien välistä kun tuntuu aina paistavan, että on jotenkin parempi tulla toimeen vähällä, kuin nauttia paljoudesta. Jostain syystä tämä tuntuu aina vain menevän näin päin, en muista että koskaan olisin lukenut kommenttia, jossa olisi päivitelty, että miten kukaan voi tulla toimeen niukalla varustuksella, olipa kyse vaatteista, astioista, kirjoista tai mistä tahansa muusta tavarasta. Toisin päin asiaa saa kyllä kauhistella. (Totuuden nimessä tunnustan, että itse olen useinkin ajatellut, että miten minimalistit järjestävät illallisia kavereilleen. Sitten olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä poroporvarilliset juhla-ateriat eivät kuulu minimalistien harrastuksiin, vaikka minulle ne ovatkin vuoden kohokohtia. Jokainen taaplaa tyylillään.)

Kertokaapa, oletteko törmänneet samaan ilmiöön? Mistä se kumpuaa? Ja onko jossain vertaisryhmää ihmisille, jotka nauttivat runsaista tavaroistaan, eivätkä silti omista mitään turhaa?

Tavaratyö ei ole pakko, vaan valinta

Julkaistu , kirjoittanut
4

Aika usein olen nähnyt sanottavan, että jokainen tavara on sitoumus. Toipa kotiinsa mitä tahansa, se vaatii aina aikaa, vaivaa ja resursseja. Minimalistit etenkin mainitsevat usein, että heiltä vapautuu paljon sekä henkistä että fyysistä kapasiteettia, kun tavaroista huolehtimiseen menee niin vähän aikaa. Voi tehdä kaikkea kiinnostavampaa. Äskettäin samasta asiasta kirjoitti Ilana Aalto, joka tuskaili erinäisten tavaroiden takia, joita piti korjata, vaihtaa, muuttaa, setviä ja etsiä. Hän mainitsi, että tavaratyö tehdään yleensä vapaa-ajalla, eikä siitä makseta mitään. Jos maksettaisiin, omalle työlle kertyisi hintaa, niin paljon aikaa ja vaivaa menee.

Tietyllä tavalla tämä on totta, mutta samalla tämä näkökulma antaa harhaanjohtavan kuvan siitä, että nimenomaan tavaratyö olisi jotenkin poikkeuksellisen hankalaa. Nimittäin kaikki asiat vaativat aikaa ja vaivaa. Haluatko syödä terveellisesti? Varaudu silloin siihen, että tuoteselosteiden vertailuun, ruoan kotona valmistamiseen ja oikeaoppisen lautasmallin koostamiseen menee enemmän aikaa kuin siihen, että tilaa minuutissa noutoruokaa puhelimella. Tai haluatko lukea enemmän kirjoja? Kirjojen lukeminen vie jopa tunteja päivässä, eikä silloin voi tehdä mitään muuta. Puhumattakaan lapsista, niitä ei kannata oikeastaan hankkia lainkaan, jos vaivojaan laskee. Ensimmäiset 15 vuotta niistä huolehtiminen vie lähes kaikki rahat ja kaiken ajan, ja monet huolehtivat lapsistaan jollain tasolla koko loppuelämänsä. Satiirikko voisi sanoa, että ajatella mitä kaikkea ehtisimmekään, jos emme lukisi kirjoja, söisi terveellisesti saati sitten saisi lapsia.

Tämän liioittelun tarkoitus oli havainnollistaa, että tavaroiden vaatima aika ja vaiva on mielestäni tavallista elämää. Emme pysty elämään ilman tavaroita, ja rehellisyyden nimissä hyvin harva edes haluaa ruveta askeetiksi. Samalla tavalla voi tuskailla mitä tahansa muuta asiaa, joka kuitenkin on pakko tehdä. Tavaroiden määrää voi tietysti vähentää, ja se onkin hyvä tapa vähentää myös tavaratyön määrää, mutta toinen keino on muuttaa asennetta. Marie Kondolla on tässä asiassa hyvä lähtökohta: pyri siihen, että kotona on vain asioita, joista pidät. Sellaisista huolehtiminen on nimittäin paljon mukavampaa, kuin pahaa mieltä tuottavista tavaroista.

Mietin tätä usein, sillä minulla on taipumusta ”hankaliin” tavaroihin. Sellaisiin, jotka täytyy puhdistaa käsin, säilyttää huolellisesti ja varoa käytössä. Tavaroihin, jotka vaativat erilaisia hoitotoimenpiteitä säännöllisesti; silittämistä, öljyämistä, pesettämistä ja niin edelleen. Mutta rakastan näitä tavaroitani. Niistä huolehtiminen ei tunnu työltä. Se on vaihtokauppa; kaunis pöytäliina ilahduttaa silmää, tuntuu miellyttävältä, sopii sisustukseen ja jopa vähentää kaikua huoneesta, ja saadakseni kaiken tämän joudun säännöllisesti pesemään ja silittämään sen. Mutta se on vaihtokauppa, jonka teen mielelläni. Pidän enemmän kankaisesta liinasta kuin muovisesta, vaikka muovinen vaatii vain murto-osan siitä työstä, minkä kankainen liina vaatii. Mutta muoviliina näytti joka päivä kompromissilta ja rumalta, kangasliina hyräyttää sieluani aina, kun vilkaisen siihen suuntaan. Eikö tämän tunteen takia kannatakin nähdä vähän vaivaa? Toki kyse on arvoista myös. Kun lapset olivat vielä soseiässä, arvostin muoviliinan käytännöllisyyttä enemmän kuin kangasliinan kauneutta. Mutta nyt kun nuoriso syö itsenäisesti haarukalla ja veitsellä, nautin täysin siemauksin siitä, että olen voinut palata kankaisten pariin.

Rakastan pöytäliinojani!

Häärättyään koko kuukauden erilaisten tavaratöiden parissa, hoidettuaan erilaisiin tavaratoimituksiin liittyviä reklamaatioita, siivottuaan ja järjestettyään ahkerasti, Ilana Aalto kirjoittaa, että ”Huomasin ärtyväni ja stressaantuvani, kun ajattelin tavaroiden palvelemiseen kuluvia tunteja.” Mutta emmehän me palvele tavaroita, vaan tavarat palvelevat meitä. Me päätämme, tarvitseeko jokin tavaratyö tehdä, sillä pakkohan ei ole. Ei ole välttämätöntä pyyhkiä pölyjä, vaihtaa rikkinäistä lamppua tai tehdä paljon muutakaan. Siksi ei voi syyttää tavaroita, vaan ensisijaisesti itseämme. Näitä asioita  – siis tätä tavaratyötä – tehdään siksi, että kotimme olisi viihtyisämpi tai elämä helpompaa ja mukavampaa. Onko se sitten huono asia?

Luulisin, että iso osa tavaratyöstä palautuu lopulta sosiaalisiin normeihin. Puhtaat vaatteet, pölytön hylly tai kunnollinen valaistus eteisessä ovat asioita, joita pidetään yhteiskunnassamme sosiaalisesti toivottavina. Olisi mahdollista myös pestä vaatteita harvemmin, jättää pölyt pyyhkimättä ja sinnitellä pimeässä eteisessä, mutta niistä voisi seurata sosiaalisia sanktioita, tai ainakin sanktioiden pelkoa omassa mielessä. Ehkä seuraavan kerran tavaratyötä tuskaillessa voisi kyseenalaistaa sitä, tekeekö työtä itseään vai sosiaalisia normeja varten, vaikka niiden erottaminen toisistaan voikin olla välillä vaikeaa. Esimerkiksi minä pesen pyykkiä mielelläni, koska nautin puhtaista vaatteista, ja ihan mielelläni sulaudun siihen normiin, jota vaatteiden siisteyden osalta yhteiskunta minulta odottaa. Sen sijaan ne vaatteet itsessään eivät vaadi minulta mitään.

Mutta voin tehdä paljastuksen. En juuri koskaan pyyhi pölyjä. En pyyhkinyt niitä silloin, kun asuin opiskelijayksiössä, enkä pyyhi vieläkään. Siivooja pyyhkii ne pari kertaa kuussa, mutta suoraan sanottuna en varmaan huomaisi, jos hän jättäisi jonkin kerran väliin. Alan huomata pölyt vasta siinä vaiheessa, kun kerros lähestyy senttiä, ja silloinkin yleensä vain huitelen vähän pölynimurilla sinne päin. Koska tavaratyönkin suhteen voi tehdä valintoja, kaikkea ei ole pakko tehdä, varsinkaan jos se tuntuu turhalta. Pölyjen pyyhkimisen aate ei ole koskaan resonoinut minulle, mutta niitä pöytäliinoja silitän mielelläni, koska tavaratyö on aina oma valinta.

Tavarat taakkana

Julkaistu , kirjoittanut
25

Luin juuri Hesarista kolumnin, jossa toimittaja Päivi Ängeslevä tuskailee tyhjennettävän kuolinpesän kanssa. Hän kohtaa saman ongelman, jonka niin moni muukin on kohdannut: hyvää tavaraa ei saa kaupaksi, ei edes ilmaiseksi annettua, koska kaikilla on jo kaikkea. Sitten ihminen istuu tavarakasojen keskellä ja ihmettelee – miten tämä on mahdollista?

Selitys tulee kulutustutkija Terhi-Anna Wilskan suusta: etenkin me keski-ikäiset olemme arvojen taitekohdassa. Meidät on kasvatettu kuluttajiksi, mutta samalla meidät on kasvatettu arvostamaan tavaroita, myös vanhoja tavaroita. Haaskaaminen, eli hyvän tavaran heittäminen roskiin, on arvojemme vastaista. Jos olette joskus tuskaillut vanhojen tavaroiden keskellä, että miten tähän on tultu ja miten näistä pääsee eroon, lukekaa kolumni. Siitä saa oivaa vertaistukea, joskaan vastauksia tavarasta eroonpääsemiseksi ei sekään anna.

Ängeslevä kirjoittaa, että kun tavarat ovat varastoituna jonnekin, niitä ei tarvitse kohdata eikä ajatella. Usein kohtaaminen jää sitten seuraavalle sukupuolvelle, joka joutuu tekemään kuolinsiivousta. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Uskon, että toimittajankin anoppi, josta jutussa puhuttiin, on säästänyt tavaroitaan myös rationaalisesti, ei vain siksi, ettei tietäisi mitä niille pitäisi tehdä. Kirjoittaja nimittäin mainitsee sellaisia asioita, kuin Arabian astiasto, virkattu päiväpeitto tai läjä pöytäliinoja. Ne ovat kaikki käyttötavaroita, jotka ovat kenties olleet kalliita, laadukkaita tai niiden tekeminen on ollut työlästä, kuten peiton virkkaaminen. Ei tällaisen tavaran säästäminen ole hamstrausta tai turhan haalimista. Se on järkevää, sillä esineillä on ollut selkeä käyttöarvo. Kenties ne ovat olleetkin käytössä. Ongelma syntyy siitä, että Arabian Myrna ei enää miellytä meidän sukupolvea.

Kirjahyllyni aarre: 1000-sivuinen kodinhoito-opas 1900-luvun alusta. Onneksi tämäkin on aikanaan säästetty!

Ei ole anopin vika, ettei virkatut päiväpeitot ole enää muodissa. Sen sijaan voi varovaisesti ihmetellä, kenen luomia ovat ihanteet niistä avarista, minimalisitisista ja vaaleista kodeista, joista nykyisin haaveillaan. Olemmeko tosiaan itse keksineet ne? Vai olisiko kaupallisilla voimilla tässäkin sormensa pelissä? Vanhempani ovat kertoneet, että 70-luvulla naapuriperheellä oli olohuoneessaan tummanvihreä katto. Sitä pidettiin upeana, rohkeana ja muodikkaana. En tiedä, kenen mieleen tulisi nykyaikana maalata huoneen katto vihreäksi. Sen sijaan olen välillä ajatellut, katsovatko tulevaisuuden nuoret kuvia 10- ja 20-lukujen valkoisista tyhjistä huoneista, ja pyörittelevät silmiään siihen malliin, että kaikkea sitä onkin ollut muodissa.

Tavaroiden säästäminen ja toisaalta poistaminen on jatkuvaa tasapainottelua tuon aiemmin mainitun arvoristiriidan takia. Tarpeelliselle tavaralle löytyy aina käyttöä, mutta mikä on tarpeellista? Haastan silti ajattelua hieman: jos aina heitämme kaiken pois, joudumme sitten myöhemmin hankkimaan aina uutta, kun uusia tarpeita ilmenee. Se taas ylläpitää sitä epäekologista kierrettä, jota yritämme välttää raivausta tehdessä – siis ettei heitettäisi käyttökelpoista tavaraa ainakaan roskiin. Mutta jos sattuu olemaan varastoja, niin silloin ei tarvitse hankkia uutta, voi ammentaa omastaan, tai sitten niistä anoppien ja isovanhempien varastoista. Vanhan tavaran ottaminen käyttöön on aina hyvä ratkaisu.

Toimittaja toteaa, että tavaroiden säilöminen ei ole hänelle vaihtoehto, ja totta kai ymmärrän, että rajansa kaikella. Kaikkea ei mitenkään voi säästä, mutta kaikkea juuri tällä hetkellä tarpeetona ei ole pakko heittää poiskaan. Olen omalle mummilleni kovin kiitollinen, että hän on säästänyt kaikenlaista – verhoja, lakanoita, mattoja ja muita kodintavaroita. Niitä olen muokannut omiin tarpeisiin sopiviksi, ja saanut hyvän mielen, kun ei ole tarvinnut hankkia uutta, eikä lähteä vinttiä pidemmälle etsimään. Nykyajan huteria lastulevyvirityksiä tuskin kannattaa säästellä, mutta viime vuosisadan alussa kudottu puuvillalakana kestää käyttöä sata vuotta ja vielä pidempäänkin.

Jos joku kerkesi jo lukea tuon jutun, olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia se teissä herätti. Onko säästäminen koskaan vaihtoehto? Vai houkutteleeko enemmän vaaleat, avarat huoneet?

Lopetan tavaroiden karsimisen

Julkaistu , kirjoittanut
4

Tein eilen uudenvuodenpäätöksen. En suunnittele tälle vuodelle yhtäkään raivaushanketta, kirjahyllyn karsimista tai minimalismipeliä. En aloita tammikuussa ainuttakaan kodinparannusprojektia, en listaa korjattavia asioita, enkä yritä opetella yhtäkään uutta rutiinia elämääni helpottamaan. En haasta itseäni pukeutumaan, syömään tai siivoamaan millään uudella tavalla.

Olen välipäivinä lukenut Minimalismi-kirjaa, ja tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole mitään liikaa. Minä pidän tavaroistani. Teemu Kunto kirjoittaa, että hänellä on yhteensä noin 500 esinettä huonekalut mukaanlukien. Totesin, että minulla on moninkertainen määrä joka ikisessä huoneessa, ja se ei haittaa yhtään. Itse asiassa omistan monia tavararyhmiä, joihin kuuluu jopa satoja yksittäisiä kappaleita: kirjoja, vaatteita, astioita, joulukuusenkoristeita… Niin että kotimme tavaroiden kokonaislukumäärä lasketaan varmaan kymmenissä tuhansissa.

Otetaan nyt vaikka ne joulukuusenpallot. Mielestäni niitä on juuri sopivasti. Miksi luopua yhdestäkään? Ne viettävät noin 350 päivää vuodesta pahvilaatikoissa vintillä. Eivät ole tiellä, eivät vie arvokasta säilytystilaa miltään muulta – mitä muuta siellä säilyttäisin, ellen juuri joulukoristeita? Rakastan joulukuusta, rakastan kauniita palloja, eikä minua haittaa, että kuusen koristaminen ja purkaminen vie yhteensä kokonaisen työpäivän. Se on kaksi puolikasta päivää vuoden aikana, ja lopputulos on ihana. Ihanuudet syntyvät harvoin ilman aikaa ja vaivaa.

Ilana Aallolla on hauska sanonta, että jos sotku ei haittaa, se ei haittaa. Tämä on totta. Meillä on kutakuinkin siistiä. Ne ”sotkut”, joita ehkä löytyy, eivät haittaa. Kirjahyllyssä on kirjoja, joista voisi luopua. Mutta niin oli viime vuonna ja sitä edellisenäkin. Eivät ole haitanneet niin paljon, että olisin jaksanut asialle tehdä mitään. Päätin, että koska ne eivät näköjään oikeasti häiritse mielenrauhaani, miksi ottaa asiasta enää minkäänlaisia paineita. Tai mistään muustakaan. Komero ei ole järjestyksen mallikuva, mutta en laita sen siivousta millekään tehtävälistalle. Siivoilen kun sille päälle satun, jos satun. Voi olla, että siivousfiilistä ei tule koko vuonna, mutta ennakoin, että jossain vaiheessa keväällä vastaan tulee tentti, jota pakoillessa parin hyllyn järjestäminen alkaa tuntua loistavalta idealta. Toisaalta jos ei tule, niin sitten minulla on sotkuinen komero. En anna senkään häiritä mielenrauhaani.

Minulla on siis juuri sopivasti tavaraa, sopivilla paikoilla kodissamme. Kaikkea on tarpeeksi. Mitään ei ole niin paljon liikaa, että karsiminen parantaisi elämänlaatua. Viinilasit tosin eivät oikein meinaa mahtua kaappiinsa, mutta meillä ei olekaan yläkaappeja keittiöissä. Niiden puuttuminen on virhe, jonka voi korjata. Tyhjä tila katonrajassa ei suinkaan ole itseisarvo, vaan arkkitehdin idea, jota ei ole pakko noudattaa. En missään nimessä luovu laseistani, vaikkei niille ole ollut käyttöä vuoteen. Jonain päivänä riittävän iso osa suomalaisista on rokotettu, ja sitten juhlitaan taas, hurraa!

Lopetan myös ostolakkoprojektin, kapselikaappiajatuksen olen jo aiemmin hylännyt. Niin kauan kun vaatteet mahtuvat kaappiin, niitä ei ole liikaa. Näistä vaateasioista kirjoitan kyllä lisää myöhemmin. Kokonaisuudessaan kyse on lopulta siitä, että tavaroiden karsiminen, raivaaminen ja vimmainen järjestely on hyvä ja tarpeellinen asia silloin, kun nuo tavarat jollain tavalla hankaloittavat tai häiritsevät elämää tai mielenrauhaa. Jos taas tavarat määrästä riippumatta eivät aiheuta sen kummempia tuntemuksia, niille ei tarvitse tehdä mitään. En kärsi kotihäpeästä, koska en vietä vieraideni kanssa aikaa siellä komerossa, en kärsi tilanpuutteesta, tukkeutuneista kulkureiteistä enkä mistään muustakaan. Tavarani tuottavat minulle pääsääntöisesti pelkkää iloa sekä määränsä että laatunsa puolesta.

Sen sijaan erilaiset projektit, hankkeet ja tehtävälistat alkavat tuntua turhalta painolastilta. Tähän saakka olen aina innostunut kaikenlaisista projekteista ja tavoitteista, ja listat ovat tapani järjestää sekä ajatuksia että elämää yleisesti. Mutta nyt on tullut sellainen tunne, että koti on hyvä juuri näin, ja ne puutteet joita siinä on, hoituvat sitten kun hoituvat. Ehkä meillä on vuoden päästä makuuhuoneessa verhot, mutta koska tässä on nyt mainiosti pärjätty reilu vuosi ilmankin, näen ettei aiheesta ole syytä ottaa sen enempää stressiä. Ei ole pelkoa, että asia unohtuisi mielestä, vaikkei sitä olisikaan erikseen kirjoitettu johonkin tehtävälistaan. Sen sijaan tehtävälista saattaa aiheuttaa tekemättömien töiden painetta. Miksi luoda sellaista itse itselleen?

Kuten huomaatte, aion aloittaa vuoden 2021 kuin vasikka kevätlaitumella. Ajattelin jatkaa samalla tyylillä koko vuoden. Entä te, hyvät lukijat? Miltä tällainen radikaali ratkaisu kuulostaisi? Ei yhtäkään projektia, ei lainkaan karsimista, ei milliäkään maritusta? Ollaan vaan, ja nautitaan siitä mitä on. Siivotaan kun huvittaa, ja jos vastaan tulee selkeästi tarpeeton tavara, poistetaan se ilman sen kummempaa seremoniaa. Kuka on mukana?

 

 

Kaunis mutta turha?

Julkaistu , kirjoittanut
9

Juon teetä joka päivä. Lounaan jälkeen alan valmistaa haudutettua teetä itselleni. Laitan veden kattilaan kiehumaan, ja otan esille joko kahden kupillisen haudutuspannun, tai ison valkoisen teekupin. Sitten valitsen teehyllyltä kauniin peltipurkin, jossa on mustaa, vihreää tai valkoista irtoteetä. Purkissa on sisällä pieni (ammoisina aikoina rippilahjaksi saatu) hopealusikka, ja sillä annostelen teesihtiin kaksi lusikallista teetä, kaadan kiehuvan veden päälle ja jätän juoman tekeytymään. Sillä aikaa sujautan lusikan takaisin purkkiin ja otan esiin pienen koristeellisen lasilautasen, jolle laitan teesihdin valumaan, kun tee on valmista. Haudutan samasta sihdistä yleensä kaksi kupillista, joten siksi jätän kertaalleen haudutetut teelehden odottamaan. Tämä henkilökohtainen teeseremoniani toistuu melkein joka päivä.

Keittiössä on nykyisin teehylly, jolla säilytän kaikkia teenvalmistuksessa tarvittavia asioita: teepurkkeja, sihtejä ja haudutuspannua. Kaikki on kaunista. Suosikkiteepurkkini on perinteinen japanilainen silkillä päällystetty metallirasia. Haudutuspannun sain liki 25 vuotta sitten äidiltäni tupaantuliaislahjaksi, se on kukikasta posliinia.  Teesihdit olen laittanut pienikokoiseen aaltovaasiin, joka on minusta liian pieni kukkamaljakoksi.

Olen huomannut, että oikeastaan haluan kaiken olevan kaunista, jos vain mahdollista. Kauneuden kaipuu tuntuu johtavan entistä kauemmas minimalismista. Voisihan teetä lusikoida ihan tavallisellakin lusikalla, mutta hopealusikan myötä tuntuu, että koko arki kohoaa. Aaltovaasi on saatu lahjaksi, eikä sille ole varsinaista käyttöä. Minimalisti olisi varmaan laittanut sen kiertoon jo aikaa sitten, mutta se on kaunein esine, jonka keksin sihtien säilytykseen. Siis täydellinen juuri tässä tarkoituksessa. Yhteistä näille tavaroille on se, että ne eivät ole välttämättömiä. Niiden ainoa tarkoitus on tuottaa iloa olemalla kauniita, ja sen vuoksi en missään nimessä halua niistä luopua.

Tavallaan ymmärrän, mikä sellaisen jatkuvan kodinsisustamisen taustalla on. Siinäkin varmaan havitellaan kauneutta. Mutta siinä missä sisustusharrastaja hankkii aina vain uutta, minä yritän löytää käyttöä vanhalle. Aiemmin olin vahvemmin sitä mieltä, että jos jokin esine on tarpeeton, kiertoon vain. Mutta nykyisin filsofiani on lempeämpi. Mietin ensin, keksinkö tavaralle hyvään käyttöä, ennen kuin hylkään sen. Ajattelen myös paljon luovemmin siitä, mihin esineet on tarkoitettu, kuten vaikka tuon edellä mainitun aaltovaasin kohdalla. Jos satun keksimään vanhalle kauniille esineelle hyvää käyttöä, niin että voin iloita siitä päivittäin, tulen onnelliseksi. Rippilusikoiden sijoittaminen teepurkkeihin oli neronleimaus.

Tavallaan näitä kaikkia yhdistää tietynlainen turhuus. Nuorempana tilanne oli toinen, kun tavaraakaan ei ollut liikoja, joten ei ollut hirveästi valinnanvaraa. Mutta meille keski-ikäisille on jo kertynyt vaikka mitä. Haluan hankkiutua tarpeettomasta eroon, mutta aloitan mieluummin rumista esineistä. Kauniit säästän viimeiseksi, ja mietin ensin pystyisinkö nauttimaan niistä jossain käytössä. Saatan säilyttää jotain tarpeetontakin, jos se on erityisen kaunista. Eihän sitä ikinä tiedä, minä päivänä päähäni pälkähtääkin jokin uusi idea, miten kauniin esineen voisi ottaa käyttöön uudella tavalla.

Säästättekö te esineitä vain ulkonäön vuoksi? Tai oletteko keksineet hauskaa ”uudiskäyttöä” vanhoille tavaroille?

Pitääkö kuolemaa varten siivota?

Julkaistu , kirjoittanut
16

Tiedättekö, on erikoista että tämä aihe pulpahtaa pinnalle juuri nyt. Olen nimittäin miettinyt tätä aihetta jo pitkään, varmaan yli vuoden. En kuitenkaan ole kirjoittanut, sillä minulla on  tähän asiaan todella kahtiajakoinen suhtautuminen. Olen yhtä aikaa vahvasti puolesta sekä tiukasti vastaan. Ennen kuin menen itse asiaan, haluaisin kertoa, että olen tyhjentänyt kuolinpesän. Olen myös nähnyt läheltä, kun perintöjä jaetaan; välillä sopuisammin ja välillä riitaisemmin. Kirjoitan näitä kommentteja ymmärtäen täysin, millaista on käsitellä edesmenneen läheisen maallista jäämistöä.

Lyhyenä kertauksena niille, joille aihe ei vielä ole tuttu: ruotsalainen 82-vuotias Margareta Magnusson on julkaissut kirjan nimeltä Döstädning: Ingen sorglig historia. Se julkaistaan  tammikuussa myös suomeksi, ja oikeudet on ehditty myydä ties kuinka moneen maahan. En ole vielä lukenut kirjaa, joten perustan mielipiteeni siitä lukemiini artikkeleihin. Kirjan idea on lyhykäisyydessään se, että jos jokainen siivoaa turhat romppeensa pois nurkista jo elinaikanaan, tavarat eivät jää kuoleman jälkeen muiden niskoille ja hoidettaviksi. Tämä ei ole mikään uusi ajatus. Siihen törmää jatkuvasti, kun lukee esimerkiksi konmari-aiheista facebook-ryhmää. Monet kertovat raivaavansa tavaroitaan nyt, ettei jälkipolvet joutuisi sitä tekemään.

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Periaatteessa ajatus on hyvä ja huomaavainen jälkipolvia ajatellen. Kuolinpesän tyhjentäminen on usein raskasta jo pelkästään siksi, että läsnä on niin paljon tunteita. Jos perattavana on hirmuinen määrä silkkaa roinaa, urakka on entistä rankempi. Mitä isompi talo tai asunto, sitä enemmän setvittävää jää. Useimmilla meistä on varastoja, vinttejä ja kellareita, jotka jonkun täytyy joskus tyhjentää. Surun keskellä noiden tavaroiden läpikäyminen voi tuntua suorastaan rangaistukselta, varsinkin jos välit ovat olleet huonot. Silti ajattelen niin, ettei kukaan kerää tavaroita siitä silkasta ilosta, että saisi niillä kiusata lapsiaan kuoleman jälkeen. Mutta jos itsestä tuntuu siltä, että haluaa tällä tavalla valmistautua lähtöön, niin onhan se todella kauniisti ajateltu.

Mutta mitä jos asiaa katsoo toisesta suunnsta. Onko ihmisen tosiaan velvollisuus hankkiutua tavaroistaan eroon vain siksi, ettei olisi kuoleman jälkeen vaivaksi muille? Minusta tämä ajatus tuntuu todella kolkolta. Olisi kauheaa ajatella, että joku alkaisi stressata omista tavaroistaan, jottei vain minulle tulisi vaivaa. Päinvastoin toivon, että jokainen nauttisi tavaroistaan ja omaisuudestaan viimeiseen elinpäiväänsä asti. Se, että niin moni joutuu vanhempiensa tai jonkun muun läheisen jäämistön selvittämään, on minusta vain yksi asia, joka kuuluu elämään. Se voi olla vaivalloista, mutta suhtaudun tähän filosofisesti niin, että nämä ovat niitä asioita, joita emme itse pääse valitsemaan. Voihan asian nähdä myös viimeisenä palveluksena rakkaalle ihmiselle, ja se voi myös olla tärkeä osa surutyötä.

Mielipiteeni on siis tämä: kuolinsiivous on erinomainen ajatus kaikille niille, jotka suurella todennäköisyydellä eivät ole vaarassa kuolla ainakaan seuraavan 10 vuoden aikana. Jos siis olet täysissä voimissa ja aikaa sekä motivaatiota riittää, turhien tavaroiden karsiminen ja niiden vinttien ja kellareiden harventaminen on hyvä idea. Mutta rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, kenelläkään ei ole mitään velvollisuuttaan vähentää tavaroitaan kuolemistaan varten. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tärkeämpää on viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa, ja sitä vähemmän tavaroiden määrällä tai järjestyksellä on väliä. Tavarat tulevat kyllä aikanaan hoidetuksi tavalla tai toisella.

Mitä mieltä te olette? Pitääkö kuolemaa varten siivota ja raivata?

Onko 61 skumppalasia liikaa?

Julkaistu , kirjoittanut
14

Onko tavaroiden laskemisesta hyötyä? Onko tarpeellista tietää, kuinka monta esinettä omistaa? Jos jotain esinettä on monta kappaletta, onko silloin aihetta vähentää? Olen tätä asiaa pohdiskellut jo jonkin aikaa. Kirjoitan esineiden laskemisesta Tavarataidoissa muun muassa näin:

”Jos mikään muu ei auta, kannattaa tehdä inventaario. Se on yksi tehokkaimmista keinoista hahmottaa, kuinka paljon tavaraa oikein omistaa. Inventaario tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että asunnosta löytyvien esineiden lukumäärä lasketaan. — On eri asia arvella, että omistaa aika paljon kenkiä, kuin laskea, että niitä löytyy tarkalleen ottaen 45 paria, joista viidet ovat päivittäisessä käytössä.” (Tavarataidot, s.53-54)

Tämä pätkä on osuudesta, jossa kirjoitan tavaroiden raivaamisesta, siis siitä vaiheesta kun selvästi liian suuresta tavaramäärästä yritetään saada sopivamman kokoinen. Silloin rehellinen inventaario ja määrän konkretisoiminen itselleen voi tavallaan avata silmät sille, että joukossa on turhaakin. Kun tavaroitaan alkaa laskea, saattaa helposti hieman kauhistua. Onko minulla todella noin monta kappaletta tavaroita? Mistä ne tänne ovat kaikki ilmestyneet? Mitä ihmettä?

Mutta minusta on tärkeää, ettei minkään tavaran määrään ripustauduta ilman, että sitä tarkastellaan laajemmasta perspektiivistä. Se, mikä ulkopuoliselle voi vaikuttaa älyttömältä määrältä, voi tavaroiden omistajalle olla hyvä ja oikea. Tästä hyvä esimerkki on kynsilakat. Minä lakkaan kynsiäni harvoin. Kävin peilikaapilla laskemassa, ja löysin 9 kynsilakkaa, mukaanlukien alus- ja päällyslakan. Aluslakan korkki on juuttunut kinni, joten se pitäisi varmaan heittää roskiin. Varsinaisista värilakoista ainakin yksi on niin vanha, ettei se enää oikein toimi. Noissa jäljelle jääneissä seitsemässä pullossa on valinnanvaraa enemmän kuin tarpeeksi. Kun vastaan tulee alan harrastajia, joilla on satoja lakkapulloja, olen aina ihan ihmeissäni. Mihin joku voi tarvita niin monta? En ymmärrä miksi kukaan haluaa omistaa kymmenen melkein saman väristä kynsilakkaa, jotka hädin tuskin erottaa toisistaan? Mutta kun ajattelen näin, unohdan, että oma kynsilakkatodellisuuteni ei ole mikään universaalisti oikea määrä, jota kaikkien tulisi noudattaa.

Se kynsilakkaihminen saattaisi nimittäin avata keittiönkaappini ja saada slaagin. Sieltä löytyy näet 61 kuohuviinilasia siisteissä riveissä. 36 kappaletta Ikean halpoja laseja, 8 kappaletta puolison hankkimia hienouksia, 4 + 4 kappaletta isoäidiltä perittyjä laseja, joista toiset ovat kauniita ja toiset voi kattaa lapsille mehulaseiksi kun aikuisilla on kuohuvaa, sekä vielä 9 kappaletta laadukkaita laseja normaalikäyttöön. (Jälkimmäisiä on ollut 10 tai 12 mutta ainakin yksi on mennyt rikki.) Järjestän joka vuosi juhlia, joissa yhtä aikaa käytössä  suurin osa tuosta määrästä. Sitä paitsi lainaan noita ikealaisia auliisti, jos joku lähistöltä sattuu tarvitsemaan vähän täydennystä omia juhliaan varten. Laseille on paikka ja niitä käytetään, ei siis ole mitään syytä karsia niiden määrää. Tarkemmin sanottuna haluan ehdottomasti omistaa ne kaikki, ja itse asiassa hankkia vielä lisääkin. Arvelen, että lopullinen määrä asettuu vuosien varrella ehkä jonnekin 70 – 80 lasin paikkeille, se kuulostaisi sekä realistiselta että sopivalta.

Tästä näkee, että kaikki on suhteellista, eikä jonkun tavaran lukumäärä yksistään kerro, onko niitä liikaa vai ei. Minun on turha täältä lasieni keskeltä kritisoida, jos jollakulla on 100 kynsilakkaa, 5000 kirjaa tai kilometrikaupalla villalankoja. Jos on tunne, että tavaroita on kodissa turhan paljon, laskeminen auttaa hahmottamaan, mitä siellä on, ja mistä voisi löytyä ylimääräisiä. Mutta samalla pitää kiinnittää huomiota siihen, mikä tuo iloa elämään ja on itselle tärkeää. Jos keittiössäni olisi tungosta, oikea ratkaisu ei olisi vähentää skumppalaseja, vaikka niitä onkin kymmeniä, vaan jotain muuta, mitä tarvitsen vähemmän.

Ajattelen niin, että käytettävissä oleva säilytystila määrää, miten paljon tavaraa kokonaisuudessaan kotiin mahtuu. On sitten itsestä kiinni, miten sen tilan jakaa eri tavaramäärien kesken.

Lasketteko koskaan tavaroitanne? Onko teillä paljon jotain sellaista, mitä muilla ei ehkä ole?

Käsilaukkuni on Beater

Julkaistu , kirjoittanut
7

Minulla on ystävä, joka on erittäin perehtynyt kelloihin, siis etenkin miesten kelloihin. Häneltä kuulin kerran, että herrasmiehellä on hienompi kello virallisiin tilaisuuksiin, ja sitten niin sanottu beater kaikkiin sellaisiin tilanteisiin, joissa saattaa olla vaarana vaikkapa lasin naarmuuntuminen tai joku muu riski. Tuossa viime viikon lomalla tuli mieleeni, että tämähän pätee myös käsilaukkujen suhteen.

Minullakin oli mukana vanha, kulunut ja luotettava käsilaukku, jota ei tarvinnut sen kummemmin varoa. Otan sen aina mukaan tällaisille reissuille, joissa täytyy kuljettaa kaikenlaista kamaa, ja olosuhteet voivat olla vähän vähemmän hienostuneet. Laukku voi seilata lentokoneen ja auton lattialla, kaikenlaiset pienet rähmäkäpälät voivat tarttua siihen, eikä harmita jos laukkuun tulee vähän osumaa. Kaupungissa kulkemiseen minulla on toinen, vähän eri näköinen ja tyylinen beater, johon ei mahdu yhtä paljon tavaraa, kuin tuohon ruskeaan, mutta jonka saa kätevästi olan yli tai vaunujen kahvaan roikkumaan. Hienompia käsilaukkuja säästän sitten sellaisiin olosuhteisiin, kun välitöntä vaurioriskiä ei ole.

Tästä voi päätellä, että omistan useampia käsilaukkuja, eikä niiden määrä varmasti ole vielä saavuttanut huippuaan. Pidän siitä, että käsilaukkujen suhteen on valinnanvaraa koon ja värin puolesta. Minulta löytyy kaikkea pikkuriikkisestä iltalaukusta olkalaukkuun, johon menee helposti viikonlopun vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet. Se mikä laukkuja yhdistää, on laatu. Käsilaukkujen suhteen laatu tuntuu usein korreloivan hinnan kanssa. Tästä johtuen kokoelma karttuu hyvin hitaasti, ja suhtaudun jokaiseen laukkuun niin, että se on elinikäinen ostos. Esimerkiksi tämä matkoilla uskollisesti palveleva beater on ostettu vuonna 2008. Se on merkiltään Furla, ja taisin ostaa sen alennusmyynnistä. Käyttöä sille on tullut tuhansia kertoja, eikä laukku ole vielä lähelläkään päätepistettä. Arvioisin, että se on edelleen vuosia käyttökelpoinen. Vaikka materiaali on vaalea ruskeaa mokkaa, se on edelleen siisti niin ulkoa kuin sisältä. Yksikään sauma ei repsota, vuori on moitteettomassa kunnossa, vetoketjut samoin. Kulumisen näkee parhaiten olkahihnasta, jonka reunat eivät lähemmin tarkasteltuna enää ole uudenveroiset. Käytössä tämä ei haittaa millään tavalla.

Olen tullut siihen tulokseen, että hyvä laukku maksaa itsensä takaisin käyttövuosina. Tämä käsilaukku ei edes ole se kaikista vanhin, vaan vanhin käsilaukkuni on 90-luvun puolella ostettu. Olen ylipäätään vannoutunut laadun kannattaja, ja etenkin tässä kategoriassa laatuun panostaminen kannattaa. Minulla on aina käsilaukku mukana, ja kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, kannan mukanani kaikenlaista tavaraa, myös silloin kun olen yksin liikenteessä. Käsilaukulle asettamani kriteerit ovat korkeat. Jos iltalaukkuja ei lasketa, käsilaukun on oltava nahkaa, väriltään neutraali ja yksivärinen (musta, ruskea, punainen) eikä siinä saa olla isoja logoja eikä ylimääräisiä hapsuja tai härpättimiä. Laukun on oltava sen kokoinen, että mukaan mahtuu muutakin kuin kännykkä ja avaimet. Sitä pitää voida kantaa olkapäällä ja sen on sulkeuduttava kunnolla, mieluiten vetoketjulla. Vaikka välillä olen etsinyt omaa tyyliä vaatteiden osalta enemmänkin, käsilaukkujen suhteen tiedän aina täsmälleen mitä haluan. Käytännöllinen, yksinkertainen, tyylikäs, kestävä.

En koskaan osta käsilaukkua, josta en pidä todella paljon. Beateriksi ei alenneta sellaisia veskoja, joista en enää niin paljon tykkää (koska niitä ei ole), vaan sellaiset, jotka ovat käytössä kuluneet niin paljon, ettei niitä enää halua ottaa hienompiin tilaisuuksiin mukaan. Jos joku ihmettelee käsilaukkujen määrää, niin muistakaa, että kokoelmaa on kartutettu noin 20 vuotta. En ole poistanut joukosta muuta kuin sellaisia laukkuja, jotka ovat kirjaimellisesti hajonneet käsiin (nämä ovat olleet niitä halpoja hutiostoksia, eivät nahkaa), tai joutuneet jonkun onnettomuuden kohteeksi. Kerran yksi laukku putosi veneessä öljylammikkoon, toisen kerran eräs laukku naarmuuntui pahasti kanaverkkoon ja siitä tuli niin roisin näköinen, etten enää halunnut käyttää sitä.

Onko teillä parempia laukkuja ja ”beatereita”?

Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

Julkaistu , kirjoittanut
27

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?

Kuka saa päättää puolestasi?

Julkaistu , kirjoittanut
15

Nykyisin on tyypillistä, että kun joku vähentää tavaroitaan, kirjat, levyt ja DVD:t ovat raivauslistan kärjessä. Miksi eivät olisi, onhan digitalisaatio tuonut valtavan määrän musiikkia ja muuta sisältöä helposti saataville, ja vieläpä suoraan puhelimeen, lukulaitteeseen tai muulle ruudulle. Kun kaiken kerran saa kätevästi kuukausimaksulla omalle koneelle, miksi säilytellä hyllytolkulla levykoteloita ynnä muuta? Onhan sille tilalle parempaakin käyttöä.

Mutta mietitään hetki. Digitaaliset palvelut ovat erittäin käteviä, mutta viime kädessä niistä päättää joku muu. Jos luopuu levyistään, antaa samalla vallan jollekin tuntemattomalle taholle määritellä, millaista musiikkia, millä hinnalla ja missä muodossa on mahdollista kuunnella. Esimerkiksi Spotify on erittäin hyvä palvelu, mutta vastikään edesmenneen Princen valtavaa tuotantoa sieltä on turha etsiä. Eikä ko. palvelu muutenkaan ole täydellinen. Sieltä ei löydy harvinaisempia levytyksiä, eikä aina suurimpia tähtiäkään. Esimerkiksi Beyoncen kovalla kohulla äskettäin julkaisema uusin levy ei ole kuunneltavissa.

Ongelma digitaalisissa palveluissa on se, että joku muu päättää, mitä niissä on. Äkkiä ajateltuna asia ei ehkä ole ongelma, mutta periaatteessa se mahdollistaa sensuurin. Joku muu pääsee vaikuttamaan siihen, millaista musiikkia kuuntelemme, mitkä kirjat ovat saatavillamme ja missä muodossa. Tällä hetkellä rajoituksia sanelee lähinnä kaupalliset intressit, mutta järjestelmä mahdollistaa rajoittamisen myös muilla perusteilla. En väitä että tämä olisi hirveän todennäköinen skenaario, mutta en myöskään täydellisesti luottaisi siihen, ettei sensuuri olisi koskaan mahdollista. Enkä sitä paitsi välitä antaa yhtään enempää päätösvaltaa markkinavoimillekaan, kiitoksia vain. Haluan itse päättää, mitä kuuntelen.

Entä taiteen ja kulttuurin käytettävyys? Välillä eksyy illuusioon, että joka paikassa on langaton verkko, joten mikäs tässä on ollessa. Vaan ei ole. Eivätkä laitteet ole ikuisia, eikä internetin jatkuva toiminta taattu. Pari vuotta sitten naapuri katkaisi remontin yhteydessä vahingossa meidän nettikaapelin. Olin muutaman päivän pimennossa ja meinasin jo siinä ajassa hepuloitua täysin. Jos ajattelen, että kaikki musiikki ja kirjallisuus olisi tuollaisen sattuman varassa, tuntisin oloni hyvin epämiellyttäväksi. Haluanko, että kaikki kuluttamani kulttuuri on sähkön ja internetin varassa? En.

Entä kirjat? Niitä karsiessa kannattaa muistaa, että vanhemmista kirjoista saattaa olla painos loppu. Tämä koskee myös klassikoita, joita ei välttämättä saa suomeksi juuri silloin kun haluaa. Kun kymmenkunta vuotta sitten etsin Jane Austenin kirjoja suomeksi, niitä ei ollut myynnissä. Nyt niitä jälleen saa, mutta tuolloin divarit ja kirjasto olivat ainoita vaihtoehtoja. Kirjat vievät tilaa, ja jos niitä ei lue, karsiminen on järkevää. Mutta itse luen tiettyjä kirjoja uudelleen ja uudelleen, enkä luovu paperiversioistani. Ne ovat käytössä kuluneita, mutta niiden lukemiseen ei tarvitse kuin riittävästi valoa.

Olen miettinyt asiaa niin, että sellainen taide ja kulttuuri, joka ei ole erityisen merkityksellistä, tai jonka käyttö on lähinnä viihteellistä, voi hyvin olla digitaalisessa muodossa. Mutta kun kyse on jostain itselle tärkeästä, vanhassa vara parempi. Omista satoja kirjoja ja levyjä, mutta en aio luopua niistä. En ota pienintäkään riskiä, ettei juuri tietty kappale tai kirja ole saatavillani juuri silloin kuin haluan. Ajatus siitä, että joku kasvoton taho saisi vapaasti päättää, mitä musiikkia saan kuunnella, on aivan sietämätön. Siksi en näistä levyistäni ja kirjoistani luovu.

Älkää ymmärtäkö tätä niin, että jotenkin inhoaisin näitä suoratoistopalveluita, päinvastoin. Pidän niistä kovasti, ne ovat mielestäni erittäin hyödyllisiä, ja hyödynnän niitä itsekin jatkuvasti. Kuuntelen musiikkia ja lataan äänikirjoja. En vain halua olla niistä riippuvainen. Jos lukeminen ei ole ykkösharrastus tai musiikki toimii pikemminkin tasaisena taustaäänenä, voi olla ihan hyvä ratkaisu siirtyä digitaaliseen muotoon. Minä vain olen tällainen konservatiivi, joka keräilee vanhoja kirjoja ja fiilistelee levynkansia.

Mitä mieltä olette? Onko joku vaihtanut kirjat ja levyt sähköisiksi, vai löytyykö kaltaisiani vanhan koulukunnan kannattajia?