Marie Kondon kirja on ehdottomasti mielenkiintoisin raivausopas, jonka olen koskaan lukenut. Se poikkeaa totutusta niin paljon, että suosittelen siihen tutustumista jo ihan siksi, että on virkistävää lukea välillä omaperäisiä ajatuksia, vaikka olisikin eri mieltä. Minä olin hänen kanssaan aika monesta jutusta eri mieltä.

Ensimmäinen ja tärkein ongelma on, että Marie ei kerro mitään siitä, mitä poistetuille tavaroille tapahtuu. Tähän ovat muutkin kiinnittäneet huomiota, eikä syyttä. Läpi kirjan puhutaan vain siitä, miten valtavia määriä tavaraa ihmisten asunnoista on karsittu, muttei sanaakaan siitä, mihin ne tavarat tarkalleen ottaen joutuivat. Käytetty termi on roskapussi, mutta menivätkö kaikki tavarat todella roskiin? Vai onko Japanissa jokin toimiva kierrätyssysteemi, joka toimitti esineet jatkokäyttöön jonnekin? Voi olla, että kierrätys on niin ilmiselvää, ettei Marie tule sitä enemmän avanneeksi. Mutta mikäli ne tavarat todella menivät roskikseen, olen pöyristynyt.

Tämän takia kirjan ratkaisu – raivaa kaikki yhdellä kertaa ja sillä siisti – tuntuu petollisen helpolta. Jos omatuntosi sallii sinun todella heittää kaiken vain roskikseen, niin sitten se voi toimia. Mutta oikeasti raivaamisen vaikein osio on se, miten siitä karsitusta tavarasta hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Lahjoittaminen, myyminen ja kierrätyskeskukseen ja sortti-asemille kuskaaminen on työlästä ja aikaavievää. Vaikka luopuisi kerralla puolesta vaatekaapin sisällöstä, menee vähimmilläänkin monta päivää, ennen kuin vaatteet on oikeasti toimitettu ulos asunnosta. Todennäköisempää on, että siihen menee monta kuukautta. Tästä on itselläni kokemusta. (Tässä olisi muuten konsultille käyttöä. Voisin maksaa siitä, että joku hoitaisi tämän vaiheen puolestani. Tätä bisnesideaa saa vapaasti käyttää.)

Kirjan lähtökohtana on ihmisen elämänlaadun parantaminen, ja siihen ei sovi stressi tai syyllisyys. Ehkä siksi tavarasta kehotetaan luopumaan kevein mielin. Ymmärrän hyvän tarkoituksen, mutta en sitä, että jos jotain poisheitettyä joskus kaipaa, kehotetaan vain ostamaan uusi. Tämä kirja ei ohjaa kohti kestävää kulutusta. Siinä ei oteta juurikaan kantaa siihen, mikä kaiken alkusyy on: olemme ostaneet liikaa. Tosin Marie väittää, että kun kotinsa on kerran saanut täydelliseen järjestykseen, sinne ei enää päädy ikäviä ja turhia esineitä. Se on mielestäni ns. katteeton lupaus. En usko tällaisiin yhdessä yössä tapahtuviin elämänmuutoksiin.

Tässäpä onkin toinen kritiikin kohde: yhdellä kerralla raivaaminen on minusta älytön idea. Se toimii, jos raivaajalla on keskeytyksetöntä aikaa, rautainen itsekuri ja vieressä ammattilainen, joka huolehtii siitä ettei homma jää kesken. Meille tavallisille ihmisille menetelmä povaa suurta epäonnistumista. Jos Kondon ohjeiden mukaisesti tyhjentäisin koko kirjahyllyni keskelle lattiaa ja alkaisin sitten yksi kerrallaan päättää mitä jokaiselle kirjalle tapahtuu, voin jo nyt kertoa, että kirjoja olisi lattialla vielä ensi viikollakin. Sitä paitsi tässä on ongelma. Ihminen tekee huonompia päätöksiä väsyneenä ja nälkäisenä, tämä on tieteellisesti todistettu. Joten voisinko luottaa siihen, että valitisisin oikein vielä kolmen tunnin päästä? En. Joten en suosittele. Lisäksi satojen päätösten tekeminen peräjälkeen on oikeasti uuvuttavaa. Hylly tai pari kerrallaan on mielestäni parempi systeemi, sanoipa Marie mitä tahansa.

Kolmas kritiikki kohdistuu siihen, että Marie Kondo olettaa oman filosofiansa toimivan kaikkien ihmisten kanssa kaikissa tilanteissa samalla tavalla. Lisäksi hän olettaa tämän kaltaisen siivoamisen olevan ratkaisu aivan kaikkiin elämän ongelmiin. Ylimääräisestä roinasta luopuminen on mahtava idea, mutta väitän, ettei se sentään automaattisesti johda painonpudotukseen, uramenestykseen ja yleisesti zeniläiseen olotilaan, kuten Marie väittää. Hän on kaikesta päätellen itse niin erikoinen persoona, että juuri tavarat ja siivoaminen on se juttu, joka hänellä vaikuttaa kaikkeen. Muten kuten kaikki yhden asian ihmiset, Marie tuppaa olemaan aika sokea elämäntilanteiden kirjolle. Toisaalta tämä kapeakatseisuus on yksi niistä asioista, jotka tekevät kirjasta niin kiehtovan. Marie Kondo uskoo vakaasti, että tekemällä juuri niin kuin hän käskee, kaikkien ihmisten elämä paranee kertaheitolla, ja loppuiäksi. Tuollainen vankkumattomuus on tavallaan ihailtavaa, joskin samalla myös hiukan pöljää.

Lupaan, että jossain vaiheessa alan taas kirjoittaa muustakin. Mutta varoitan, että aion vielä kirjoittaa niistä asioista, joista kirjassa pidin. Jos Kondo kyllästyttää, palatkaa blogin pariin taas ensi viikolla. Ymmärrän teitä oikein hyvin.