Vaatteita on huollettu

Kuten alkuviikosta lupasin, olen tällä viikolla hoitanut paljon vaateasioita. Kengät odottavat korjattuina suutarissa ja yksi mekko ja untuvatakki puhtaina pesulassa. Olen pessyt kolme neuletta ja yhden huivin. Käytin yhden iltapäivän siihen, että huristelin kaikista villapaidoista nypyt pois sellaisella koneella ja puhdistin niitä teippiharjalla.

Nämä huoltotoimet ovat samalla pakottaneet tarkastelemaan yksittäisiä vaatekappaleita hyvin tarkasti. Lopputulos on, että olen luopunut ja aion edelleen luopua monista vaatteistani. Tänään viskasin roskikseen kahdet kengät, yhdet omat ja yhdet lapsen. Molemmissa oli sellainen vika, että pohjat olivat kuluneet puhki. Kun kyseessä oli kumipohjaiset kengät, ei niille oikein voi tehdä mitään. Lapsen kengät eivät enää pitäneet vettäkään, joten katsoin viisaimmaksi olla edes yrittämättä kierrättää niitä. Sama tilanne koski omia kenkiäni, jotka olivat kuluneet jatkuvassa käytössä muualtakin sellaisiksi, ettei lankkaus enää pelastanut tilannetta. Puoliso oli hartaasti inhonnut ko. jalkineita jo pitkään, joten pohjien kuluminen puhki antoi lopulta minullekin viimeisen sysäyksen heittää ne pois.

Tutustuttuani Marie Kondoon huomaan tarkastelevani omaisuuttani entistä kriittisemmin.  Villapaitoja setviessä tiedostin, että kovin moni ei niistä enää ilahduta minua. Toisaalta hyvästä vaatteesta luopuminen ei aina ole yksinkertaista. Esimerkki: Violetti villapaita, 100% villaa, ostettu halvalla Benettonin mallikappalemyynnistä vuosia sitten. Hyvinä puolina täydellisesti sopiva värisävy, mukava klassinen malli sekä poikkeuksellisen hyväksi osoittautunut laatu. Huonona puolena kiusallisen karkea villaneulos sekä nykyminälle piirun verran liian lyhyt ja ahdas koko. Periaatteessa täysin pidettävä vaate siis, ja vieläpä varsin käytännöllinen ja pukevan värinen. Mutta ilahduttaako se minua? Rehellinen vastaus on ei enää. En ole pitänyt neuletta pitkiin aikoihin. Mutta en ole heittänyt poiskaan, koska sehän on ihan hyvä. Viime päivien aikana olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kyseisen paidan on aika lähteä.

Saman suuntaisia ajatuksia on tullut vastaan monien muidenkin vaatteiden kohdalla. Pari kashmirneuletta, jotka tuntuvat ihanilta mutta nyppyyntyvät alta aikayksikön sellaisiksi, ettei niitä kehtaa pitää julkisesti. Sinänsä hauska ja siistinä pysynyt neule, jonka väri vain vaikuttaa tällä hetkellä suorastaan masentavan tylsältä. Mitä näille pitäisi tehdä? Luulen että laitan kashmirit kierrätyslaatikkoon ja säästän jälkimmäisen siinä toivossa, että se innostaisi ensi syksynä enemmän.

Tänään sattui myös niin, että farkut kuluivat puhki. Ne oli ostettu vuonna 2008 ja olleet jatkuvassa käytössä siitä lähtien. Kuluma on polvessa, ja lahkeetkin ovat jo rispaantuneet. Mitä niille pitäisi tehdä? Onko hyviä ideoita? En halua kulkea ihmisten ilmoilla paikka polvessa, enkä tällä hetkellä keksi niille käyttöä paikattuina. Rikkinäistä ei mielestäni ole reilua dumpata kierrätyslaatikkoonkaan. Onko roskis oikea paikka? Minusta ei ole tuunaajaksi, en omista ompelukonettakaan.

Sitten olen vielä havainnut monia pieniä korjattavia juttuja niissä vaatteissa, joista nyt toistaiseksi en aio luopua. Pieni reikä siellä, purkautunut lanka täällä, ja sen sellaista. Yhden mekon olin ajatellut myydä, kunnes huomasin kainalossa pikkuruisen reijän. Tavallaan harmillista, mutta toisaalta tiedän vaatteen olleen todella kovassa käytössä – kuten suurin osa vaatteistani on. Joten jos jokin kuluu rikki kymmenien tai ehkä jopa yli sadan käyttö- ja pesukerran jälkeen, se on ihan okei.

Huomenna lähden ostamaan uudet kengät niiden rikki menneiden tilalle. En nyt muista ihan tarkalleen, mutta taisin ostaa viimeksi uudet kengät 2013. Vähän turhan suuresta kenkämäärästä huolimatta täytyy sanoa, että shoppailu on pysynyt hyvin aisoissa.

Viikon vinkit: Muovia, P333 ja KonMari

YLE uutisoi, että ensi vuoden alusta lähtien Suomessa avataan 500 muovinkeräysyksikköä. Tämä on merkittävää edistystä, sillä kerätty muovi voidaan hyödyntää uuden muovin valmistuksessa, samaan tapaan kuin paperia ja lasiakin kierrätetään. Tietysti on hyvä idea välttää muovia noin ylipäätään, mutta on epärealistista ajatella, että sen käytöstä voitaisiin luopua. Siksi kierrätysmuovin valmistaminen on hyvä uutinen, sillä uuden muovin tekeminen vie paljon energiaa ja uusiutumattomia luonnonvaroja.

Näköjään naistenlehdet ovat bonganneet P333:n. MeNaiset antaa ohjeet, kuinka vaatteet valitaan ja miten projekti toteutetaan. Samassa lehdessä on myös yllättävän mielenkiintoista pohdintaa työvaatteista, ”univormuista” ja siitä, voisiko nainen pukeutua joka päivä samanlaiseen asuun, kuten monet miehet tekevät.

Poikkeuksellisesti linkitän tähän myös englanninkielisen jutun liittyen KonMariin. Tässä blogikirjoituksessa nuori nainen kertoo, miten hän alkoi Marien ohjeiden mukaisesti tyhjentää käsilaukkunsa joka päivä saapuessaan kotiin. Yksi merkittävä havainto oli, että kun laukun tyhjentää joka päivä, sinne ei koskaan pääse kertymään sitä ylimääräistä rompetta, mitä käsilaukut yleisesti ottaen vetävät puoleensa. Jos käsilaukkusi pursuilee kuitteja, roskia ja roinaa, tämä voi olla yksi keino ratkaista ongelma.

Poistetaan vai korvataan?

Ajattelin vuoden alussa, että olisi kiinnostavaa seurata kuinka paljon huushollista poistuu tavaroita vuoden aikana. Mutta eilen tajusin että listan pitäminen ei ole kovin järkevää, kun kyseessä ei ole mikään tavaranvähennysprojekti. En ajattele niin, että meillä olisi hirveästi liikaa tavaraa. Jotain ylimääräistä varmasti löytyy, jota ilmankin pärjättäisiin, ja niistä voin hankkiutua eroon. Mutta yleisenä tavoitteena ei ole se, että vuoden lopussa olisi välttämättä vähemmän tavaraa kuin alussa.

Tuon listan on oikeastaan tarkoitus havainnollistaa sitä, miten paljon elämässä liikkuu tavaraa. Osa poistuu kokonaan, osa poistuu mutta korvataan, ja osa taas lisää kokonaismäärää pysyvästi. Tavaraa siis tulee, menee ja vaihtuu. Sitä ei ehkä tule usein ajatelleeksi, mutta tosi iso osa meidän elämästä kuluu tavaroiden kanssa toimimiseen. Niitä ostetaan, myydään, vaihdetaan, kierrätetään, huolletaan, lainataan, viedään ja tuodaan. Ja tämä kaikki ennen kuin niitä on edes ehditty käyttää lainkaan!

Nyt kuitenkin näen, että pelkkä poistojen listaus ei ole mielekästä, vaan nähdäkseen kokonaiskuvan pitäisi kirjata myös ne sisään tulleet tavarat. Huhtikuu on jo niin hyvässä vauhdissa etten viitsi enää aloittaa, mutta voisin tehdä toukokuusta sellaisen testikuukauden, jolloin listaan sekä tulleet että menneet. Lopussa voi katsoa, jäätiinkö plussalle vai miinukselle. Mutta sanon jo nyt, että tavoitteena ei ole kumpikaan. Kunhan seuraan miten käy.

Noita poistoja ajatellessa huomasin sellaisen seikan, että meillä taitaa oikeastaan olla aika optimimäärä tavaraa. Tajusin sen siitä, että moni ”poisto” on kuitenkin lopulta korvattu uudella, eikä kokonaismäärä ole muuttunut. Lastentarvikkeet ovat asia erikseen, koska niitä tarvitaan vain tietyn ajan. Mutta otetaan esimerkiksi viimeisin lisäys listaan – talvikengät. Ostin ehkä kahdeksan vuotta sitten, ja kyseisiä kenkiä on pidetty ja paikattu todella paljon. Nyt ne hajosivat niin, ettei korjaaminen enää kannata. Heitin ne roskiin, mutta samalla hetkellä vaateostoslistalleni syntyi uusi rivi: siistit talvikengät. Sellaiset tarvitsen ensi talvea ajatellen. En luultavasti osta niitä ennen kuin joskus syksyllä, mutta viiveestä huolimatta tämäkin poisto tullaan lopulta korvaamaan vastaavalla tavaralla.

Tämän kaiken pointti lienee se, että tavaroiden lukumäärällä ei oikeastaan ole väliä. Sillä on väliä, että omistaa juuri sellaisia tavaroita kuin haluaa. Koska kuten aiemmin totesin, pelkästään tavaroiden käsittelyyn menee paljon aikaa, joten miksi tuhlata sitä sellaisiin, joista ei edes välitä? Tässä suhteessa Marie Kondo on ihan oikeilla jäljillä, kun hän kehottaa pitämään vain sellaisia tavaroita, jotka ilahduttavat.

PS. Muokkaan tuota listaa vastaamaan paremmin tätä kirkastunutta ajatusta.

KonMari käytännössä

Kaikenlaista kannattaa kokeilla. Päätin, että testaan KonMari-menetelmää ja järjestän ja viikkaan vaatteeni uudella tavalla. Nyt kokeilua on takana pari viikkoa ja voin jakaa tuloksia.

Viikkauksen periaatteena on se, että vaatteista ei tehdä pinoja, vaan rivejä tai jonoja. Vaatteet asetellaan siis pystyyn ja vierekkäin, ei päällekäin. Tämä luonnollisesti toimii ainoastaan laatikoissa, sillä vaatejonot tarvitsevat hieman tukea, vaikka periaatteena onkin että viikattu vaate pysyy itsekseen pystyssä. Avohyllyllä se on kuitenkin pidemmän päälle mahdotonta. Tässä siis ensimmäinen huono puoli. Jos laatikoita ei ole, tämä ei toimi. Toisaalta jos laatikoita on, systeemi on erittäin hyvä.

Vaatteet viikataan näin: Ensin vaate taitellaan niin, että syntyy suorakaide. Esimerkiksi housut taitetaan lahkeet päällekäin pituusssuunnassa. Paidoista tehdään suorakaide kääntämällä hihat piiloon tavalla tai toisella. Kun on saatu suorakaide, sitä aletaan ”kääriä kokoon”, eli taitellaan lyhyitä reunoja keskelle päin, kunnes saadaan sopivan kokoinen siisti paketti. Kun paketti laitetaan pöydälle sileä puoli ylöspäin, sen pitäisi pysyä itsekseen pystyssä (suurin piirtein, en ne kaikki pysy vaikka olisikin oikeaoppisesti taiteltu). Hämmästyttävän usein tämä kuitenkin onnistuu.

IMG_0153

T-paidat rivissä. Suorakaidetta taitellaan pienemmäksi, kunnes korkeus vastaa laatikon korkeutta.

 

Menetelmän edut: On totta, että vaatteet vievät vähemmän tilaa tällä tavalla. Laatikkoon tulee yllättäen uutta tilaa, vaikka vaatemäärä pysyy samana. On myös todella kätevää, kun näkee kaiken kerralla. Yhdellä silmäyksellä on selvää, onko vaate laatikossa vai ei. Järjestystä on hyvin helppo ylläpitää, kun mitään ei tarvitse nostaa pois tieltä ja laittaa takaisin. Etenkin lastenvaatteet kannattaa taitella näin. Systeemi on kuin tehty pienille lapsille, jotka haluavat itse valita vaatteensa.

IMG_0152

Tässä ei siis ole kaksi pinoa, vaan laatikko on kuvattu ylhäältä päin joten kuvassa on kaksi jonoa.

Tiettyjä ongelmia syntyy siitä, että kaikki vaatteet eivät tietenkään sovellu viikattaviksi näin. Liukkaat kankaat eivät pysy kasassa, sama vika myös hyvin ohuissa vaatteissa. Parhaiten menetelmä toimii puuvillan ja trikoiden kanssa. Myös alustopit, sukat ym. pienet vaatekappaleet voi taitella näin materiaalista huolimatta. Marie Kondo listaa itsekin vaatteita, jotka kannattaa mieluummin ripustaa. En muista mikä kaikkea siihen kuului, mutta käytännössä asia selviää ihan maalaisjärjellä.

IMG_0155

Vaatekaapin ylemmille hyllyille suosittelen edelleen pinoja näkyvyyssyistä. 

Yksi kyseenalainen seikka on vaatteiden rypistyminen. Marien mukaan moninkertaiset taitokset eivät haittaa, jos vaatteita ei tunge liian tiukkaan, eli mikäli ne eivät pääse litistymään. En ole ihan vielä päättänyt miten asia on. Ainakaan lastenvaatteissa en ole huomannut eroa, omien kohdalla tarkkailen vielä tilannetta. Kuten aiemmin totesin, avohyllyt eivät ole tähän tarkoitukseen soveltuvia, mutta jos hyllylle laittaa erillisen laatikon, sitten tämä taas toimii. Viikkasin neuleet yhteen Ikean erilliseen säilytyslaatikkoon, jonka laitoin hyllylle. Näyttää siistiltä ja toistaseksi toimii ihan ok.

Yhteenvetona totean, että kyllä tässä tietty taika on. Lastenvaatteiden säilytykseen menetelmä on tullut jäädäkseen. Omien vaatteiden osalta t-paidoille ja muille trikoille tämä toimii hyvin. Samoin rypistymättömille urheiluvaatteille. Sukkiani en jaksa ruveta taittelemaan sen kummemmin, mutta sukkahousut pysyvät siistissä järjestyksessä tällä lailla käärittyinä.

Onko joku muukin innostunut KonMari-menetelmästä?

Ketjureaktio

Olen ruvennut testaamaan, miten KonMari-metodilla viikatut vaatteet toimivat vaatekaapissa. Kirjoitan tästä myöhemmin lisää, mutta ideana on siis järjestää vaatteet riveihin pinojen sijasta. Tätä varten tyhjensin pari päivää sitten vaatekaapin vetolaatikoita järjestääkseni ne uudestaan. Järjestämisestä seurasi muitakin havaintoja.

Tajusin, että säilyttelen ihan turhia vaatteita parhailla paikoilla. Otetaan esimerkiksi sukat: minulla oli kaksi rautalankakoria varattu sukille. Niissä oli nilkkasukkia, urheilusukkia, villasukkia sekä monenlaisia sukkahousuja. Oli kuitenkin fiksua tyhjentää sisältö lattialle ja tarkastella mitä kaikkea kaapissa säilöinkään. Tarkoitus ei ollut varsinaisesti ”kondota” niiden sisältöä, mutta sitäkin tuli hieman tehtyä. Poistin nimittäin muutamat sukat, jotka ehdottomasti eivät ilahduttaneet millään tavalla, vaan sen sijaan aiheuttivat inhonväristyksiä. (Syynä oli materiaali, en siedä tietyn tuntuisia tekstiilejä, ja näitä olin hautonut siellä ”varasukkina”. No, nyt ei ole enää varasukkia.)

Suurin ahaa-elämys tuli kuitenkin siitä, että säilytin koreissa paljon vaatteita, joita en koskaan käytä. Toisessa korissa oli esimerkiksi noin 10 paria villasukkia. Käytän tietenkin villasukkia säännöllisesti, mutta ei ole mitään tarvetta noin monelle parille. Kun huomasin tämän, jätin koriin kaksi paria (yhdelläkin pärjäisi, voi olla että poistan vielä toisen parin) ja loput siirsin kausisäilytyslaatikkoon. Nyt voisi tietysti kysyä miksen suoraan laittanut niitä pois. En halua luopua niistä, koska villasukat ovat käyttötavaraa, joka jossain vaiheessa kuluu loppuun. Minulla on riittävästi varasukkia loppuiäksi. Toisekseen ne ovat lähes kaikki jonkun rakkaan ihmisen neulomia, joten sellaisia ei heitetä pois muutenkaan.

Sitten siirsin urheilusukat urheiluvaatteiden kanssa samaan paikkaan. Näillä toimenpiteillä sekä pienellä uudelleen viikkaamisella sain supistettua sukkamäärän sellaiseksi, että kaikki mahtuu yhteen laatikkoon. Kaapista vapautui siis kokonainen vetolaatikko jollekin muulle. Havaitsin muiden laatikoiden kohdalla samaa ilmiötä, mutta en vielä ruvennut karsimaan sen kummemmin, koska garderoobi on muutostilassa muutenkin sekä vuodenajan vaihtumisen että oman koon muutosten vuoksi. Bongasin kuitenkin monia paitoja, jotka ovat luultavasti tulleet tiensä päähän. Siirtämällä vähänkäytettyjä tai peräti tarpeettomia vaatteita pois saan kaappiin paljon tilaa niille vaatteille, joita oikeasti jatkuvasti käytän.

Täytyy antaa piste Marielle. Kaikki läjään lattialle ja sitten jokainen esine yksitellen käteen tuntui toimivan yllättävän hyvin. Se käteen noukkiminen paljasti nimittäin myös sen, mitä ehdottomasti EI halua enää säilyttää. Suosittelen joskus järjestämään (vaate)kaappia uudestaan, vaikkei siihen olisikaan erityistä syytä. Sillä saattaa olla hyödyllisiä seurauksia siitä huolimatta.

Omppulaatikko

Olen ennenkin maininnut, että minulla on vaikeuksia luopua hyvistä pahvilaatikoista. Niitä kun voi aina tarvita. Nyt Marie Kondoa (anteeksi, taas ollaan tässä aiheessa) lukiessa törmäsin hänellä sellaiseen ajatukseen, että kätevin säilytystarvike on kenkälaatikko. Niihin voi kuulemma säilöä mitä vaan siistisi. Ehkäpä niinkin, vaikka kenkälaatikot eivät mielestäni yleisesti ottaen ole niin kauniita, että haluaisin niitä säästellä muuhun kuin kenkien säilyttämiseen. Mutta toisena hyvänä ideana Marie mainitsee Applen pahvilaatikot, ja siinä hän on kyllä oikeassa. Katsokaa nyt tätä:

imageJouduin ostamaan uuden johdon tietokoneeseen, ja johto kaikkine tilpehööreineen oli pakattu tällaiseen pahvilaatikkoon. Se on kooltaan noin 20 x 20 cm. Eihän tällaista voi heittää pois! En vielä tiedä mitä tänne laittaisin, mutta jotain ihan varmasti. Laatikko on suorastaan kaunis. Olisi tuhlausta panna se roskiin. Ehkäpä laitan sen pöydänkulmalle, jonne kertyy erinäisiä latausjohtoja, ja alan pitää niitä tässä laatikossa. Vanha totuus nimittäin on, että kaikki näyttää paremmalta kun sen asettaa tarjottimelle. Varmasti kaikki näyttää paremmalta myös kauniissa valkoisessa pahvilaatikossa.

Ja sitten kritiikkiä Kondolle

Marie Kondon kirja on ehdottomasti mielenkiintoisin raivausopas, jonka olen koskaan lukenut. Se poikkeaa totutusta niin paljon, että suosittelen siihen tutustumista jo ihan siksi, että on virkistävää lukea välillä omaperäisiä ajatuksia, vaikka olisikin eri mieltä. Minä olin hänen kanssaan aika monesta jutusta eri mieltä.

Ensimmäinen ja tärkein ongelma on, että Marie ei kerro mitään siitä, mitä poistetuille tavaroille tapahtuu. Tähän ovat muutkin kiinnittäneet huomiota, eikä syyttä. Läpi kirjan puhutaan vain siitä, miten valtavia määriä tavaraa ihmisten asunnoista on karsittu, muttei sanaakaan siitä, mihin ne tavarat tarkalleen ottaen joutuivat. Käytetty termi on roskapussi, mutta menivätkö kaikki tavarat todella roskiin? Vai onko Japanissa jokin toimiva kierrätyssysteemi, joka toimitti esineet jatkokäyttöön jonnekin? Voi olla, että kierrätys on niin ilmiselvää, ettei Marie tule sitä enemmän avanneeksi. Mutta mikäli ne tavarat todella menivät roskikseen, olen pöyristynyt.

Tämän takia kirjan ratkaisu – raivaa kaikki yhdellä kertaa ja sillä siisti – tuntuu petollisen helpolta. Jos omatuntosi sallii sinun todella heittää kaiken vain roskikseen, niin sitten se voi toimia. Mutta oikeasti raivaamisen vaikein osio on se, miten siitä karsitusta tavarasta hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Lahjoittaminen, myyminen ja kierrätyskeskukseen ja sortti-asemille kuskaaminen on työlästä ja aikaavievää. Vaikka luopuisi kerralla puolesta vaatekaapin sisällöstä, menee vähimmilläänkin monta päivää, ennen kuin vaatteet on oikeasti toimitettu ulos asunnosta. Todennäköisempää on, että siihen menee monta kuukautta. Tästä on itselläni kokemusta. (Tässä olisi muuten konsultille käyttöä. Voisin maksaa siitä, että joku hoitaisi tämän vaiheen puolestani. Tätä bisnesideaa saa vapaasti käyttää.)

Kirjan lähtökohtana on ihmisen elämänlaadun parantaminen, ja siihen ei sovi stressi tai syyllisyys. Ehkä siksi tavarasta kehotetaan luopumaan kevein mielin. Ymmärrän hyvän tarkoituksen, mutta en sitä, että jos jotain poisheitettyä joskus kaipaa, kehotetaan vain ostamaan uusi. Tämä kirja ei ohjaa kohti kestävää kulutusta. Siinä ei oteta juurikaan kantaa siihen, mikä kaiken alkusyy on: olemme ostaneet liikaa. Tosin Marie väittää, että kun kotinsa on kerran saanut täydelliseen järjestykseen, sinne ei enää päädy ikäviä ja turhia esineitä. Se on mielestäni ns. katteeton lupaus. En usko tällaisiin yhdessä yössä tapahtuviin elämänmuutoksiin.

Tässäpä onkin toinen kritiikin kohde: yhdellä kerralla raivaaminen on minusta älytön idea. Se toimii, jos raivaajalla on keskeytyksetöntä aikaa, rautainen itsekuri ja vieressä ammattilainen, joka huolehtii siitä ettei homma jää kesken. Meille tavallisille ihmisille menetelmä povaa suurta epäonnistumista. Jos Kondon ohjeiden mukaisesti tyhjentäisin koko kirjahyllyni keskelle lattiaa ja alkaisin sitten yksi kerrallaan päättää mitä jokaiselle kirjalle tapahtuu, voin jo nyt kertoa, että kirjoja olisi lattialla vielä ensi viikollakin. Sitä paitsi tässä on ongelma. Ihminen tekee huonompia päätöksiä väsyneenä ja nälkäisenä, tämä on tieteellisesti todistettu. Joten voisinko luottaa siihen, että valitisisin oikein vielä kolmen tunnin päästä? En. Joten en suosittele. Lisäksi satojen päätösten tekeminen peräjälkeen on oikeasti uuvuttavaa. Hylly tai pari kerrallaan on mielestäni parempi systeemi, sanoipa Marie mitä tahansa.

Kolmas kritiikki kohdistuu siihen, että Marie Kondo olettaa oman filosofiansa toimivan kaikkien ihmisten kanssa kaikissa tilanteissa samalla tavalla. Lisäksi hän olettaa tämän kaltaisen siivoamisen olevan ratkaisu aivan kaikkiin elämän ongelmiin. Ylimääräisestä roinasta luopuminen on mahtava idea, mutta väitän, ettei se sentään automaattisesti johda painonpudotukseen, uramenestykseen ja yleisesti zeniläiseen olotilaan, kuten Marie väittää. Hän on kaikesta päätellen itse niin erikoinen persoona, että juuri tavarat ja siivoaminen on se juttu, joka hänellä vaikuttaa kaikkeen. Muten kuten kaikki yhden asian ihmiset, Marie tuppaa olemaan aika sokea elämäntilanteiden kirjolle. Toisaalta tämä kapeakatseisuus on yksi niistä asioista, jotka tekevät kirjasta niin kiehtovan. Marie Kondo uskoo vakaasti, että tekemällä juuri niin kuin hän käskee, kaikkien ihmisten elämä paranee kertaheitolla, ja loppuiäksi. Tuollainen vankkumattomuus on tavallaan ihailtavaa, joskin samalla myös hiukan pöljää.

Lupaan, että jossain vaiheessa alan taas kirjoittaa muustakin. Mutta varoitan, että aion vielä kirjoittaa niistä asioista, joista kirjassa pidin. Jos Kondo kyllästyttää, palatkaa blogin pariin taas ensi viikolla. Ymmärrän teitä oikein hyvin.

Onnelliset tavarat

Milloin tavarasi ovat onnellisimmillaan? Kysymys on tavallaan absurdi, ainakin minulle. En ole tottunut ajattelemaan, että tavaroilla olisi mielipiteitä tai tunteita. Mutta kun kuuntelen tuota japanilaista järjestysgurua, niin ajatukseen törmää jatkuvasti. Tämä ajatustapa pohjautuu ymmärrykseni mukaan shintolaisuuteen, vaikka Marie onkin sanonut, ettei shintolaisuus ole mitenkään määräävä tekijä hänen järjestysfilosofiassaan.

Mutta heitetään hetkeksi rationaalisuus syrjään ja pohditaan alkuperäistä kysymystä. Milloin tavarat ovat onnellisimmillaan? Marien mukaan silloin, kun niitä käytetään ja ne saavat toimittaa sitä tehtävää, jota varten ne ovat olemassa. Eli kirjoja luetaan, vaatteita pidetään, valokuvia katsellaan ja astioissa valmistetaan ruokaa. Tavarat, jotka on sullottu kaappiin, unohdettu hyllyyn ja poissa käytöstä ovat syvässä unessa. Tai sitten suorastaan onnettomia. Esineiden koskettaminen herättää ne. Siksi hänen mielestään on tärkeää, että raivatessa jokainen tavara otetaan erikseen käteen ennen päätöksentekoa.

Tavarat myös kärsivät siitä, että niitä säilytetään huonosti. Liian täyteen tungetussa kaapissa tavaraparat joutuvat litistyksiin ja ahdinkoon. Pinon alimmainen menee lyttyyn. Jos sinä olisit paita, niin tuskin haluaisit litistyä kymmenen muun paidan alle. (Tiedän, tämä kuulostaa tosi oudolta. Mutta samalla jotenkin kiehtovalta.) Niinpä on tärkeää, että vaatteet ja kaikki muutkin tavarat ovat riveissä, eikä pinoissa. Aion kokeilla tätä muuten käytännössä, toimiiko systeemi yhtä hyvin kuin Marie väittää.

Tällä onnellisuudella – vaikka se hullulta kuulostaakin – voi hyvin perustella raivaamista. Tavara on onnellisempi, kun se pääsee jonnekin oikeaan käyttöön, verrattuna siihen että se vain kököttäisi tyhjänpanttina. Vaikka minun on vaikea eläytyä siihen, että tavaroilla todella olisi sielu, niin kyllä tuo ihan käypä perustelu silti on. Miksi säästää itselleen hyödytöntä, jos joku toinen siitä saisi iloa? Kun taannoin luin Karkkipäivä-blogin Sannin ajatuksia tavaroiden raivaamisen vaikeudesta, hän kirjoitti ettei voi luopua jostakin, koska tavarahan saattaisi loukkaantua. Kommenteissa aika moni kertoi ajattelevansa samalla tavalla. Joten tässäpä tuore näkökulma: mitä jos teekuppisi ei loukkaannukkaan, vaan muuttuu tosi iloiseksi päästessään pitkästä aikaa töihin?

 

Ennen 40 ja jälkeen 40

Puhutaan iästä. Tämän päivän Hesarissa (sivuilla C2-C3) kerrotaan eläkkeelle jääneestä rouvasta, joka sai yhtäkkiä viisi vuotta sitten herätyksen päästä ylimääräisestä tavarastaan eroon. Projekti jatkuu kuulemma edelleen. Kommenteissa puolestaan heitettiin ilmoille ajatus, että ensimmäiset 40 vuotta ihminen kerää tavaraa ja seuraavat 40 yrittää päästä niistä eroon. Hesarin jutussa taas todettiin, että eläkeikä on hyvä hetki ruveta raivaamaan, silloin nimittäin on sille hyvin aikaa.

En tiedä on tuo 40 todellinen vai ilmasta tempaistu luku, mutta jokin pieni totuus tuossa lienee. Kun mietin omaa historiaani, ensimmäiset kymmenen vuotta omilleen muuttamisen jälkeen meni lähinnä siihen, että hankki lisää tavaraa. Osittain tarpeeseen, sillä elämä ja tarpeet muuttuivat aika tiheään. Osittain ihan vain hankkimisen ilosta, etenkin sen jälkeen kun töihin mentyä oli oikeasti rahaa ostaa kaikenlaista.

Juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki tarpeellinen on jo hankittu, mutta omaisuutta hiotaan vähitellen kohti optimaalista. Määrä ei välttämättä hirveästi muutu, mutta esineet vaihtuvat pikkuhiljaa sellaisiksi, mistä on aina haaveillut. Mutta iskeekö minuun muutaman vuoden päästä sellainen pakottava tarve hankkiutua kaikesta eroon? Epäilen että ei.

Minusta tuntuu, että olen esimerkiksi tuohon Hesarin jutussa esiintyvään naiseen verrattuna sellaista erilaista ikäpolvea, jolla ei ole ollut tarvetta säilyttää aina kaikkea. En ole elänyt niukkuudessa enkä sellaisessa tilanteessa, ettei olisi periaatteessa mahdollista saada kaikkea mitä haluaa. Ehkä siksi en tunne tarvetta säästää tavaroita varmuuden vuoksi, tai jotenkin automaattisesti. Pikemminkin päinvastoin. Koska elän sellaista tasaisesti karsivaa elämäntyyliä, veikkaan etten eläkkeelle jäädessäni havahdu siihen, että talo on täynnä turhaa. Uskoisin, että omaisuus on silloin määrällisesti melko sama kuin nytkin, tai jopa pienempi.

Mutta jos on tottunut elämään säästäen kaiken, silloin tuo saattaa ollakin juuri noin. Jossain vaiheessa tulee mieleen, että mihin minä tätä kaikkea tarvitsen, ja sitten alkaa suuri raivaus.  Olettaisin, että silloin on jo takana ainakin parikymmentä vuotta sellaista elämää, jossa tavaroiden pohtiminen ei ole ollut mitenkään päällimmäisenä mielessä.

Hieman aihetta sivuten: olen nyt kuunnellut Marie Kondon kirjaa ja olen edelleen sitä mieltä että sen lähestymistapa on kiehtova. Mutta epäilen, että suomalaisen ja japanilaisen kulttuurien välissä on tiettyjä muureja. Kun Marie sanoo, että raivaaminen pitäisi suorittaa kerralla, hän ei varmaankaan ole käynyt normaalissa suomalaisessa omakotitalossa, jossa on vielä liiteri, autotalli, vintti ja kellari, ja lisäksi 100-200 neliötä asuintilaa. Ei sellaista raivata yhdellä istumalla, ei mitenkään. Ajatelkaa nyt, tyhjennetään esimerkiksi kokonaisen omakotitalon vintin kaikki tavarat ulos ja aletaan yksi kerrallaan miettiä, säilytetäänkö vai ei. Tuohon ei yksi päivä riitä millään, vaan tarvittaisiin ainakin viikko. Jos tyhjentäisin kokonaan meidän vinttiKOMERON, niin saattaisin selvitä siitä 12 tunnissa, olettaen että saisin työskennellä täysin keskeytyksettä yhteen putkeen.

Ja sitten on vielä se, mistä Hesarissakin mainittiin: mitä niille tavaroille sen jälkeen tehdään. Marie ei tälle paljon ajatuksia tunnu uhraavan, hän puhuu vain roskapusseista. Mutta ei normaali suomalainen voi vain kantaa kaikkea roskiin, vai voiko muka? Sen sijaan pitäisi miettiä, miten esineet voi kierrättää asianmukaisesti, mitä voi myydä ja mitä lahjoittaa ja minne. Ja sitten vielä tehdä se kaikki. En siis ihmettele hetkeäkään, että Hesarissa mainitulta rouvalta on kulunut projektiin jo viisi vuotta, ja edelleen on raivattavaa.

Kiinnostava Kondo

Kiinnostuin omasta viikon vinkistäni siinä määrin, että varasin hänen kirjansa kirjastoon, ja sitä odotellessa olen etsinyt netistä tietoa Marie Kondosta ja hänen metodistaan. Tulokset ovat vähintäänkin kiehtovia.

Ensinnäkin kävi ilmi, että Marie Kondo on Japanissaan todellinen julkkis. Kun hänen kirjansa käännettiin englanniksi ja muille kielille, hänestä on tulossa julkkis myös muualla maailmassa. Haastattelujen perusteella Marie Kondo on ollut hiukkasen erikoinen tyyppi lapsuudestaan saakka. Hän on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut organisoimisesta ja järjestämisestä, mutta hän on myös onnistunut luomaan siitä itselleen ammatin ja arvelisin että nykyisellään varsin mukavan toimeentulon. Marie on nuori, vasta kolmekymppinen, mutta hän on työskennellyt tavaroidenraivaajakonsulttina yli kymmenen vuotta.

Marien metodi ei ole helpoimmasta päästä. Hän nimittäin on sitä mieltä, että vartti silloin tällöin ei riitä mihinkään. Sen sijaan esimerkiksi vaatteet pitäisi käydä yhdellä kertaa läpi. Siis vetää kaikki ulos kaapista, ottaa jokainen vaate vuoron perään käteen, ja miettiä tuottaako se iloa. Jos vastaus on kyllä, vaate säilytetään. Jos taas ei, siitä tulee luopua. Kun miettii paljonko ihmisillä on vaatteita, tuohon menee helposti kokonainen päivä. En suosittelisi tarttumaan tuollaiseen hommaan yksin. Vaatii hirveää itsekuria hoitaa homma loppuun asti. Se on myös emotionaalisesti hyvin raskasta, koska päätösten tekeminen vaatii aina energiaa.

Tällä tavalla kategoria kerrallaan käydään koko talo läpi. Lopputuloksena pitäisi olla kokonaan uudistunut ihminen sekä koti. Marie Kondon mielestä on mahdotonta, etteikö ihminen muuttuisi tämän prosessin seurauksena. Hän myös kivenkovaan väittää, että tällaisen kertarysäyksen jälkeen ei tarvitse karsia enää ikinä. Että siis tavaraongelma tulee kerralla ratkaistuksi. Tämä on sellainen asia, jota pidän aivan käsittämättömänä väitteenä ainakin siihen asti, että olen saanut lukea kirjan kannesta kanteen. Ehkä siinä kerrotaan asiasta tarkemmin, mutta tällä tietämyksellä näkisin että tuo on mahdotonta. Nimittäin ihmisten koteihin virtaa jatkuvasti lisää tavaraa. Lahjoja ja ostoksia ynnä muuta. On myös mahdollista että jokin aiemmin ilahduttanut tavara muuttuukin ikäväksi tai menettää merkityksensä. Silloin hänen logiikallaan noista on luovuttava. Ja sehän tarkoittaa jatkuvaa raivaamista, eikö? Odotan todella että saan kirjan luettua, jotta saisin tähän asiaan enemmän valaistusta.

Sen sijaan olen löytänyt videoita, joissa Marie viikkaa vaatteita varsin pätevän näköisesti. Siihen puoleen täytyy perehtyä tarkemmin. Olen hyvin avoin uusille tavoille organisoida vaatteita. Nimittäin mikäli tästä löytyy sellainen vastaava ahaa-elämys kuin tuosta taannoisesta tiskirutiinin omaksumisesta, se olisi mahtavaa. Tähänkin täytyy palata siinä vaiheessa, kun tiedän asiasta enemmän. Kaiken kaikkiaan Marie Kondo vaikuttaa erittäin kiinnostavalta hahmolta, ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan hänen metodiinsa ja etenkin sen perusteluihin tarkemmin.

Onko teistä joku lukenut Kondon kirjaa? Mitä sanotte siitä?