Eilen päätin ottaa konmarin kauniiseen käteen ja käydä läpi kaikki meikkini. Olen ostanut uusia ja tiesin että vanhoissa on varaa vähentää. Päätin, että nytpä kokeilen vaihteeksi konmaria ihka aitoon tyyliin juuri niin kuin pitää. Jokainen tuubi ja purnukka käteen ja sitten fiilistelemään.
Totuuden nimissä kaikkia ei tarvinnut edes fiilistellä. Tiesin suoralta kädeltä, mitkä meikit varmasti halusin säilyttää, joten siirsin ne erilleen ilman välivaiheita. Sitten ne loput joutuivat konmari-henkisen tarkastelun alle. Menetelmä ei ole minulle helppo. En millään meinaa voida luottaa vain fiilikseen, vaan väistämättä alan miettiä myös käytännöllisyyttä. Jostain vanhasta kynänpätkästä ei välttämättä nouse mieleen mitään erityisiä ilonpisaroita. Siitä huolimatta mietin, että ehkäpä sille olisi käyttöä kuitenkin. Värihän on suht ok, koostumus tuntuu iästä huolimatta olevan edelleen kunnossa, ja onhan se haaskuuta heittää roskiin käyttökelpoista tavaraa…
Onneksi meikkien suhteen on voi kuitenkin puhua itselleen järkeä. Jos jokin ei tuota iloa, ei sitä ainakaan omaan naamaansa hiero. Järkevämpää on vain päästää irti. Helpotin urakkaa siten, että kokeilin kaikkia niitä meikkejä kasvoille, joiden kohtalosta olin epävarma. Vaikka se limenvihreä luomiväri edelleen vaikutti napissaan jotenkin ihan käyttökelpoiselta, omalla silmäluomella se näytti onneksi juuri niin omituiselta kuin aina ennenkin. Tarvitsin tuon muistutuksen voidakseni luopua siitä tietäen, että ratkaisu on oikea. Vihreän kaveriksi lähti kaksi kimmeltävää pinkkiä, jotka rehellisesti tarkasteltuna toivat liiankin elävästi mieleen 90-luvun. Mikä ei ole ihme, sillä sieltähän ne olivat peräisinkin. Kyllä, olen säästellyt meikkejä pian 20 vuotta.
Kun tiedostin yllättäen, millaisia ysärifiiliksiä nuo luomivärit väreilivät, jokin henkinen este katosi. Tajusin yhtäkkiä, että taitaa olla aika sanoa hyvästit huulikiilloille. Kokeilin niitä kaikkia, ja lopulta jätin itselleni yhden. Neljä muuta sai mennä. Ymmärsin nimittäin, että en ole enää huulikiiltoiässä. Pastelliset tahmat kuuluivat aivan eri elämänvaiheeseen. Kiiltoja hypistellessäni tulin samalla ajatelleeksi, etten ole oikeastaan koskaan tykännyt huulikiilloista, vaikka olenkin niitä käyttänyt. Inhoan sitä tunnetta, kun hius takertuu ensin huulikiiltoon ja sitten uudestaan klähmäisenä poskeen kiinni. Voi olla että se viimeinenkin poistuu kokoelmista, vaikka olikin kyllä väriltään sopiva ja pukeva.
Tämän joukon jatkoksi nakkasin vielä yhden ikivanhan puuterin sekä huulipunan sekä peitevoiteen, joiden värit olivat vääriä. Molemmat tulleet kylkiäisinä muiden meikkien mukana. Olivat houkutelleet kauniissa pakkauksessa, mutta osoittautuneet käytännössä käyttökelvottomiksi. Jälleen kerran nähdään, että ilmainen tuote on TURHA! Jos väriä ei pääse valitsemaan itse, on hyvin pieni todennäköisyys, että se on itselle sopiva.
Konmari alkaa toimia sitten, kun siihen fiilistelyyn pääsee kunnolla kiinni. Luopumisesta tulee helpompaa, kun rationaalinen puoli aivoista uskaltaa hellittää vähän. Itselleni fiilikseen luottaminen järkiperusteiden yli on aina aika vaikeaa, mutta konmari voi auttaa itse asiassa näkemään myös uusia järkiperusteita, kun antaa ensin tunnetilalle mahdollisuuden. Jos huomaa, ettei oikeasti pidä jostakin, on helppo perustella itselleen, ettei sitä tule koskaan käyttämään.
Milloin viimeksi raivasitte meikkipussit ja kosmetiikat? Löytyikö aarteita vuosikymmenten takaa, vai olenko ainoa joka hautoo muistoja teinivuosilta?