Kuten alkuviikosta lupasin, olen tällä viikolla hoitanut paljon vaateasioita. Kengät odottavat korjattuina suutarissa ja yksi mekko ja untuvatakki puhtaina pesulassa. Olen pessyt kolme neuletta ja yhden huivin. Käytin yhden iltapäivän siihen, että huristelin kaikista villapaidoista nypyt pois sellaisella koneella ja puhdistin niitä teippiharjalla.
Nämä huoltotoimet ovat samalla pakottaneet tarkastelemaan yksittäisiä vaatekappaleita hyvin tarkasti. Lopputulos on, että olen luopunut ja aion edelleen luopua monista vaatteistani. Tänään viskasin roskikseen kahdet kengät, yhdet omat ja yhdet lapsen. Molemmissa oli sellainen vika, että pohjat olivat kuluneet puhki. Kun kyseessä oli kumipohjaiset kengät, ei niille oikein voi tehdä mitään. Lapsen kengät eivät enää pitäneet vettäkään, joten katsoin viisaimmaksi olla edes yrittämättä kierrättää niitä. Sama tilanne koski omia kenkiäni, jotka olivat kuluneet jatkuvassa käytössä muualtakin sellaisiksi, ettei lankkaus enää pelastanut tilannetta. Puoliso oli hartaasti inhonnut ko. jalkineita jo pitkään, joten pohjien kuluminen puhki antoi lopulta minullekin viimeisen sysäyksen heittää ne pois.
Tutustuttuani Marie Kondoon huomaan tarkastelevani omaisuuttani entistä kriittisemmin. Villapaitoja setviessä tiedostin, että kovin moni ei niistä enää ilahduta minua. Toisaalta hyvästä vaatteesta luopuminen ei aina ole yksinkertaista. Esimerkki: Violetti villapaita, 100% villaa, ostettu halvalla Benettonin mallikappalemyynnistä vuosia sitten. Hyvinä puolina täydellisesti sopiva värisävy, mukava klassinen malli sekä poikkeuksellisen hyväksi osoittautunut laatu. Huonona puolena kiusallisen karkea villaneulos sekä nykyminälle piirun verran liian lyhyt ja ahdas koko. Periaatteessa täysin pidettävä vaate siis, ja vieläpä varsin käytännöllinen ja pukevan värinen. Mutta ilahduttaako se minua? Rehellinen vastaus on ei enää. En ole pitänyt neuletta pitkiin aikoihin. Mutta en ole heittänyt poiskaan, koska sehän on ihan hyvä. Viime päivien aikana olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kyseisen paidan on aika lähteä.
Saman suuntaisia ajatuksia on tullut vastaan monien muidenkin vaatteiden kohdalla. Pari kashmirneuletta, jotka tuntuvat ihanilta mutta nyppyyntyvät alta aikayksikön sellaisiksi, ettei niitä kehtaa pitää julkisesti. Sinänsä hauska ja siistinä pysynyt neule, jonka väri vain vaikuttaa tällä hetkellä suorastaan masentavan tylsältä. Mitä näille pitäisi tehdä? Luulen että laitan kashmirit kierrätyslaatikkoon ja säästän jälkimmäisen siinä toivossa, että se innostaisi ensi syksynä enemmän.
Tänään sattui myös niin, että farkut kuluivat puhki. Ne oli ostettu vuonna 2008 ja olleet jatkuvassa käytössä siitä lähtien. Kuluma on polvessa, ja lahkeetkin ovat jo rispaantuneet. Mitä niille pitäisi tehdä? Onko hyviä ideoita? En halua kulkea ihmisten ilmoilla paikka polvessa, enkä tällä hetkellä keksi niille käyttöä paikattuina. Rikkinäistä ei mielestäni ole reilua dumpata kierrätyslaatikkoonkaan. Onko roskis oikea paikka? Minusta ei ole tuunaajaksi, en omista ompelukonettakaan.
Sitten olen vielä havainnut monia pieniä korjattavia juttuja niissä vaatteissa, joista nyt toistaiseksi en aio luopua. Pieni reikä siellä, purkautunut lanka täällä, ja sen sellaista. Yhden mekon olin ajatellut myydä, kunnes huomasin kainalossa pikkuruisen reijän. Tavallaan harmillista, mutta toisaalta tiedän vaatteen olleen todella kovassa käytössä – kuten suurin osa vaatteistani on. Joten jos jokin kuluu rikki kymmenien tai ehkä jopa yli sadan käyttö- ja pesukerran jälkeen, se on ihan okei.
Huomenna lähden ostamaan uudet kengät niiden rikki menneiden tilalle. En nyt muista ihan tarkalleen, mutta taisin ostaa viimeksi uudet kengät 2013. Vähän turhan suuresta kenkämäärästä huolimatta täytyy sanoa, että shoppailu on pysynyt hyvin aisoissa.
