Ihanaa! Vihdoinkin riippukansioita!

Julkaistu , kirjoittanut
15

Maailma on muuttunut! Mistään ei meinaa löytää riippukansioita. Niitä ei yksinkertaisesti myydä. Riippukansio tarkoittaa kotioloissa sellaista tukevaa pahvista laatikkoa, joka on noin 20-30 cm leveä, ja johon mahtuu A4-arkki poikittain. Laatikon juju on siinä, että sen sisällä riippuu avoimia ”taskuja”, joihin papereita voi lajitella. Taskut voi sitten nimetä, niin että yhdellä vilkaisulla näkee, mitä papereita missäkin välissä on Koko komeus kruunataan kannella. Paperit pysyvät suorina ja siisteinä, eikä mitään tarvitse reijittää tai ujuttaa vaikeasti muovitaskuihin. Riippukansioon mahtuu hämmästyttävä määrä paperia, ja ulkpuolelta se pysyy aina siistin näköisenä, simppelinä laatikkona.

En tiedä, millaisten papereiden säilyttämiseen riipparit on alunperin tarkoitettu, mutta minä olen käyttänyt niitä lasten askarteluiden, synttärikorttien ja piirustusten säilyttämiseen. Mielestäni riippukansio sopii tähän tarkoitukseen mitä parhaiten. Taskut olen nimennyt vuosiluvun mukaan. Kun kortteja ja muita piirustuksia sitten tulee, ne on todella helppo sujauttaa oikeaan taskuun. Ei skannausta, ei reijittämistä, ei ylipäätään mitään säätämistä. Olen myös päättänyt, että tasku per vuosi on suunnilleen sopiva määrä lapsen tuottamalle taiteelle. Tämä tarkoittaa sitä, että kun tasku alkaa täyttyä, täytyy tehdä karsintaa. Hienoimmat säästetän, vähemmän hienot laitetaan paperikeräykseen.

Ongelmana on ollut, että ensimmäinen laatikko tuli täyteen, enkä tosiaan meinannut löytää uusia mistään. Onneksi sanoin Ilana Aallolta vinkin, että Granit-sisustusliike myy riippareita. Olin jo käynyt läpi monta kirjakauppaa turhaan. Mutta Ilanan vinkki piti paikkansa! Granitin laatikot eivät ole yhtä tyylikkäitä kuin ne, jotka aikoinaan ostin Akateemisesta, mutta nämäkin ajavat asiansa. Liikkeessä näytti olevan näitä sekä mustina että valkoisina, hinta 22,90€ (Linkki Granitin riippareihin) Nyt on taas lasten paperit ojennuksessa, ja paikka jonne niitä jatkossa laitetaan. Ah! Mikä seesteisyys. Alkoi jo hermot mennä ympäriinsä seilaaviin askarteluihin muiden papereiden lisäksi.

Pidän itse tätä piirustusten arkistointisysteemiäni suorastaan nerokkaana! Vaivattomuus on aina korkealla tärkeysjärjestyksessäni, ja riippukansio täyttää sen kriteerin sekä lisäksi näyttää siistiltä hyllyssä. Ainoa miinus on se, että kosteudelta nämä eivät tietenkään suojaa. Jos piirustuksia säilytetään kosteassa varastotilassa, tarvitaan pahvin sijasta muovia.

Olisi kiva kuulla, onko teillä muita hyviä ideoita riippareiden käyttöön? Tai aikooko joku peräti kokeilla samaa systeemiä kuin minäkin?

Vihreä vallankumous

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Meidän kodin kasvit ovat kohdanneet mullistuksen. Olen vaihtanut multia, ja samalla korjannut oudosti retkottavia kasveja taas pystyasentoon. Olen vaihtanut liian pienissä ruukuissa sitkuttelevia kasveja tilavampiin. Kävin myös Plantagenilla, sillä lapsi oli saanut päähänsä, että hän haluaa huoneeseensa palmun. Mielestäni toive ei ollut kohtuuton, joten lupasin reissun kukkakauppaan. (Oikeasti hän valitsi lopulta traakkipuun, joka kyllä vähän muistuttaa palmua.)

Valitsen itse nykyisin huonekasvit ensisijaisesti sen perusteella, miten hyvin ne puhdistavat huoneilmaa. Kaikilla kasveilla on se ominaisuus, mutta tutkimusten mukaan toiset ovat vielä tehokkaampia kuin muut. Hyviä puhdistajia ovat mm. viirivehka sekä muut vehkat, rönsylilja, muratti ja limoviikuna. Huomasin, että Plantagenissa tämä trendi oli huomattu myös, sillä siellä oli myös hyllyn reunassa lista ilmanpuhdistajista. Hyvä puoli on se, että hyviä puhdistajia on monen näköisiä ja kokoisia. Valikoimaa siis riittää.

Ostin makuuhuoneeseen komean viirivehkan. Heivasin sieltä menemään kovia kokeneen saniaisen. Täytyy sanoa, että sillä hetkellä kun tungin saniasta roskikseen, tuli hetkeksi syyllinen olo, että heitän vielä ihan vihreän kasvin pois. Mutta rehellisyyden nimissä kyse oli jo varsin kärsineestä yksilöstä, joka ei enää edes ollut kovin vihreä vaan sellainen hailakka,  puolikalju ryteikkö. Kun sijoitin uuden ja vehreän kasvin samaan paikkaan, tunsin suorastaan sisustaneeni. Niin viimeistellyn näköiseksi huone yhtäkkiä muuttui, kun se valtava risupehko poistui ja uusi tummanvehreä kasvi muutti tilalle. Samassa rytäkässä heitin pois myös kaksi murattia, jotka eivät olleet tykänneet kuivasta sisäilmasta, ja olivat sen vuoksi kuivahtaneet aivan koppuroiksi.

Kaikki loput siis vaihdoin uusiin multiin. Minulla on mullanvaihdon suhteen vähän ristiriitainen suhde. Tykkäisin siitä muuten, mutta inhoa tehdä sitä sisällä. Kaikesta suojaamisesta huolimatta tulee hirveä sotku, multaa ja lehtiä leviää joka paikkaan. Nyt oli liian kylmä tehdä töitä parvekkeella, eikä sekään ole kovin optimaalinen ratkaisu. Tässä suhteessa oman pihan omistajat ovat onnekkaita, kun koko sotkun saa hoitaa ulkona!

Tässä reippauden puuskassa sain vieläpä muutaman narsissin parvekketta piristämään. Kun ostaa pääsiäisen jälkeen, saa jo aika edullisesti 🙂 Asiat ovat siis varsin hyvällä tolalla kasviasioiden suhteen. Onneksi tähän hommaan ei tarvitse ruveta uudestaan ennen kuin korkeintaan vuoden päästä!

Sisustamisesta ja stailaamisesta

Julkaistu , kirjoittanut
18

Juuri kun pääsin mainostamasta, että en harrasta sisustamista, täytyy tunnustaa että stailaamiseen olen kyllä syyllistynyt. Tämä teksti sai innoituksen, kun luin keskustelua Paikka kaikelle -ryhmässä. Sinne oli otettu kuva Avotakan 2/2017 numerosta, jossa ”lapsiperheen eteinen” näytti suorastaan ylimaalliselta. Kuvassa oli kapea lasipöytä, tyhjä lattia, seinällä peili ja pöydällä huolettomasti aseteltu käsilaukku ja pari kukkaa. Tätä juttua ei valitettavasti löytynyt netistä, muuten olisin ehdottomasti linkittänyt sen tähän.

Kuva aiheutti luonnollisesti hurjan kommenttiryöpyn. Ihmeteltiin, missä kurahousut, kumisaappaat, koulureput ja kaikki se muu tavara, joka yleensä tukkii lapsiperheen eteisen.  Osa keskustelijoista epäili leikkimielisesti, olivatko perheen lapset kentien yli nelikymppisiä. Lopulta keskustelu kääntyi siihen, että kyllä tuossakin eteisessä varmasti oikeasti tavaroita oli. Ne vain oli sijoitettu kameran taakse. Muutama ihminen kertoi siitä, kuinka sisustuslehdissä tiloja stailataan huolellisesti, vaikka ne olisivat ”oikeastikin” jo kauniita ja siistejä. Tästä päästiinkin entistä kiinnostavampaan keskusteluun siitä, millaisia illuusioita sisustuslehdet luovat, ja miten kuvat vaikuttavat lukijoihin.

Nythän on niin, että minulla on yksi kokemus kotona otettavasta lehtikuvasta. Kyseessä on tietenkin tämä Yhteishyvässä ilmestynyt juttu. Kuva on otettu meidän eteisessä ja kuten siitä voi helposti havaita, kaikkia tavaroita ei todellakaan ole siirretty kuvauksen ajaksi kameran taakse 🙂  Alunperin luulin, että kuva otetaan makuuhuoneesa, jonka olinkin sitten siivonnut ja puunannut tosi hienoksi. Mutta kun kuvaaja tuli paikalle, hän totesi saman minkä olin jo etukäteen kertonutkin, nimittäin että vaatekaappini on ehkä maailman tylsin. Niinpä kuvaan keksittiin uusi idea, ja paikaksi valikoitui eteinen. Olin saada slaagin, sillä eteisessä en ollut ehtinyt tehdä juuri mitään. Mitä nyt vähän heitellyt kenkiä pois keskilattialta.

Kuvaaja oli sitä mieltä, että eteinen oli hyvä sellaisenaan, minusta se näytti sotkuiselta. Aloitin siis Euroopan nopeimman stailauksen. Tuosta kuvasta on poistettu mm. lastenrattaat taustalta, ja takana näkyviltä alemmilta hyllyiltä on poistettu tavaraa. Ylempiin en saanut käydä käsiksi, kuvaaja oli tiukkana että ei saa näyttää liian siistiltä. No, se ohje oli melko helposti suoritettavissa. Lopputulos on siis aito – stailattu aito. Jos olisin tiennyt etukäteen, että eteisessä kuvataan, niin olisin tietenkin siistinyt ne hyllyt myös jämptiin järjestykseen, poistanut naulakosta puolet takeista ja niin edelleen. Siis stailannut niin hyvin kuin olisin osannut.

Luulen, että samalla tavalla olisi toiminut moni muukin. Tunnustan iloisesti, että jos omasta kodista näkyy vilauskin valtakunnallisessa mediassa, niin aivan varmasti yritän tehdä siitä niin edustavan kuin mahdollista. Oma arki näyttää tietenkin toiselta, mutta silloin ovenraossa ei olekaan tuhansia vieraita ihmisiä kurkistelemassa, millainen kasa hiekkaa eteisen lattialla on. Minusta on aivan luonnollista, että kun oletuksena on joutua monien vieraiden silmien alle, ihminen yrittää esittää parastaan, niin oman, kuin kodinkin ulkonäön suhteen. Onhan minulla siinä samassa kuvassa myös meikkiä, tukka on laitettu ja niin edelleen.

En tiedä, onko sellaista lehteä olemassakaan, jonka kuvat olisivat todellakin aitoja. Jos niinkin maanläheiseen julkaisuun kuin Yhteishyvä huonetta stailataan, jotta saataisiin sopivasti elämänmakuinen mutta kiva tausta (jopa kuvaaja oli sitä mieltä, että niiden rattaiden poistaminen oli hyvä idea) niin mitä sitten voi odottaa Avotakan kaltaiselta lehdeltä, jonka tarkoituskin on myydä unelmia ja ihanteita? Lasipöytä ja kukka-asetelma lapsiperheen eteisessä alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä. Voisin vaikka vannoa, että kuvan todellisuus ei vastaa arjen todellisuutta edes Avotakan ihanissa kodeissa.

Joten tästä kaikesta seuraa kysymys: stailaatteko te kotianne koskaan?

Viikon vinkit: uudet vaatteet, ruokahuijauksia ja viemäriputsausta

Julkaistu , kirjoittanut
1

Pesetkö uudet vaatteet ennen kuin otat ne käyttöön? Se kannattaa, sillä tekstiileitä käsitellään monilla erilaisilla kemikaaleilla. Osa niistä voi aiheuttaa allergiaa, enkä ainakaan itse haluaisi ihoni olevan tekemisissä esim. homeenestoaineiden kanssa. Pesen kyllä myös kirppikseltä ostetut, koska olen niiden suhteen muuten vaan epäluuloinen, vaikka niistä varmaan kaikki muut kemikaalit on pesty pois ajat sitten. Ulkovaatteita en kuitenkaan pese, mutta onneksi ne eivät yleensä tule suoraan ihoa vasten muutenkaan. (ESS)

Oletteko koskaan törmänneet ruokahuijaukseen? Minä en toistaiseksi ole, mutta tässä YLEn artikkelissa kerrotaan, ettei sellainen ole Suomessakaan mitenkään mahdotonta. Mitä pidempi tuotantoketju, tai mitä kauempaa ruoka tulee, sitä enemmän huijaukselle on mahdollisuuksia. Lainsäädäntö suojaa meitä, samoin kuin sijainti kaukana pohjolassa, mutta kuluttajan on syytä olla itsekin valppaana. Tietysti yksi tapa on ostaa kotimaista ja lähellä tuotettua aina kun se on mahdollista sekä suosia ruokia, jotka eivät ole kovin pitkälle prosessoituja.

Ilta-Sanomissa väitetään, että lattiakaivot pitäisi puhdistaa kaksi kertaa vuodessa. Koska nyt on kevät, puhdistus kuuluu luonnollisesti kevätsiivoukseen. Jos aiot tähän työhön ryhtyä, linkin takaa löytyy mm. Marttojen ohjeet siihen, miten homma hoidetaan oikein.

Huonot saa heittää pois

Julkaistu , kirjoittanut
4

Konmarissa kehotetaan käymään kaikki valokuvat läpi. Sitten niiden joukosta valitaan ne, jotka ilahduttavat, ja heitetään loput pois. Tämä ohje on mielestäni yksi menetelmän kummallisimmista ohjeista. Minulla ei ole nyt suomenkielistä versiota kirjasta käsillä, mutta englanninkielisessä kirjassa ohje kuuluu näin (vapaasti suomentaen):

”On vain yksi tapa käydä valokuvat läpi, ja kannattaa pitää mielessä, että se vie hieman aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki valokuvat albumeista, ja tarkastella niitä yksi kerrallaan. — Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty aika tapahtuma. Tästä syystä niitä täytyy tarkastella yksi kerrallaan. Kun teet näin, hämmästyt siitä, kuinka helppoa on erottaa ne, jotka koskettavat sydäntäsi ja ne jotka eivät.” *

Minusta tuossa ei ole järjen häivää. Valokuvat ovat valmiina siististi albumeissa. En tajua, mitä ihminen voittaa sillä, että hän irrottaa ensin kaikki kuvat, valikoi niistä osan ja liimaa tai muuten kiinnittää sitten takaisin. Ainakin minulla on yleensä tapana myös kirjoittaa albumeihin kuvien viereen missä ne on otettu, joten tarvittaisiin myös uusi albumi. Ja kuvitelkaa miten paljon tuohon menisi aikaa. Täytyy sanoa, että ainakaan minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen hullutukseen.

Mutta koska kyse on Konmarista, samassa luvussa on myös järkevää asiaa. (Tämä on Konmarille tyypillistä. Välillä teksti on mahdotonta soopaa, välillä taas löytyy todella hyviä vinkkejä.) Marie kirjoittaa, miten on tyypillistä, että valokuvia löytyy vähän sieltä sun täältä. Nykyisin ehkä vähän harvemmin, koska suurin osa kuvista on digitaalisina, mutta vanhoissakin kuvissa riittä kerrostumia. Niitä on tullut vastaan papereiden joukosta, kirjojen väleistä, ja olen myös säästänyt niitä erillisiin laatikoihin sinne sun tänne. Tällaisten irtokuvien läpikäyminen Marien menetelmällä on puolestaan täysin järkevää. Hän esimerkiksi toteaa, että jos epäinspiroivasta maisemakuvasta ei enää edes muista mistä se on otettu, kuvaa on turha säilyttää.

Olen viime päivinä käynyt läpi tällaisia vanhoja irtovalokuvia. Aikomukseni on tehdä niistä albumeja, ja työ lähtikin hyvää alkuun, mutta tyssäsi sitten siihen, että liimanauha loppui. Valokuvia lajitellessa totesin, että kaikkea on turha säästää. Jostain syystä tuollaisiin paperikuviin liittyy vähän samaa turhaa kunnioitusta kuin muihinkin papereihin. Että joku on joskus ottanut juuri tämän kuvan, kehittänyt sen ja maksanut siitä, eikö se pitäisi säästää. Mutta ei tarvitse. Kaikki huonot kuvat saa heittää suoraan roskiin! (Pakko ei tietysti ole tätäkään tehdä, mutta huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä.) Minä karsin kuvista surutta pois kaikkia seuraavanlaisia: tyhmiä ilmeitä, heilahtaneita kuvia, tuplakuvia, jossa samasta tilanteesta on kaksi tai useampi lähes samanlaista kuvaa, mitäänsanomattomat maisemat sekä sellaiset ryhmäkuvat, joiden ihmisiä en tunnistanut. Jäljelle jäi kuvia, joissa oli jotain omalta kannaltani kiinnostavaa tai merkityksellistä.

Valokuvien karsiminen on jollain tavalla vapauttavaa puuhaa! Siinä on samaa viehätystä kuin papereiden karsimisessa. On hyvin kepeä tunne viskata menemään kaikki epäonnistuneet otokset. Ei tarvitse enää pähkäillä mitä niille pitäisi tehdä. Pois vain! Mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko repimään albumeitanne, ellette ole todella vakain aikomuksin liikkeellä. Muutama huono kuva kokonaisessa albumissa ei haittaa mitään. Ei niitä ole pakko katsoa. Jos tuollaiseen täydelliseen mullistukseen lähtee ymmärtämättä miten iso projekti on kyseessä, saattaa lopputulos olla tyhjä albumi ja läjä valokuvia irrallaan, joita ei kuitenkaan ole saanut heitetyksi pois.

Sen sijaan albumienkin karsiminen voi olla paikallaan tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi jos todella inhoaa omaa menneisyyttään, ei ole mikään pakko säilyttää valokuviakaan. Toinen erikoistilanne on perintönä tulleet albumit. Niiden suhteen tuo Konmari-menetelmä saattaisi itse asiassa olla ihan toimiva ratkaisu. Jos kyseessä on todella vanhat kuvat, säästäisin ne, mikäli suinkin on tietoa, ketä kuvissa on. Jos taas albumi on täynnä lomakuvia Korfulta vuodelta -83, joissa seikkailee täysin tuntematonta porukkaa, ei sitä tarvitse velvollisuudentunnosta säilyttää.

Millainen filosofia teillä on valokuvien suhteen?

*Lainaus on englanninkielisestä pokkarista sivulta 138.

Minä en sisusta

Julkaistu , kirjoittanut
20

Sain viime viikolla pari sisustuslehteä. Niitä lukiessa totesin, että en kyllä ole ollenkaan  kohderyhmää. Kauniita kuvia on tietysti kiva katsella, mutta huomasin, että minun sisustusfilosofiassani on yksi iso poikkeus noihin lehtien filosofiaan verrattuna: minä en kaipaa vaihtelua.

Yritän ostaa huonekaluja, joista pidän ja joiden kanssa viihdyn lopun ikäni. Eihän se tietenkään aina onnistu, mutta perusidea on sellainen, että saman tavaran kanssa voisi elellä mahdollisimman pitkään. En kuitenkaan kaipaa vaihtelua pienempiinkään tavaroihin; sohvatyynyihin, maljakoihin tai mattoihin. Tällaisen tavaran ongelmana on, että ostamalla aina jotain uutta ja piristävää, lopputuloksena on hirveä määrä tavaraa. Jossain vaiheessa tulee säilytystilojen rajat vastaan, ja sen jälkeen täytyy ruveta toisesta päästä poistamaan, jotta kaikki mahtuisi. Jo pelkkien vaatteiden kierrättäminen on minusta niin hankalaa, että suorastaan ahdistun ajatuksesta, että pitäisi vielä ruveta myymään sisustusesineitä muutaman vuoden takaa, jotka eivät enää miellytä. Minusta tuntuu, että maailma hukkuu jo nyt tuikkukippoihin.

Havaitsin kuitenkin, että tämä loppuelämäksi-filosofia ei ole mitenkään universaali. Yhdessä jutussa kerrottiin perheestä, joka muutti uuteen asuntoon. Edellisen asunnon tyyli oli ollut tietynlainen, mutta uusi asunto oli eri vuosisadalta, joten vanhat kalusteet eivät enää sopineet sinne. Ratkaisuna oli, että perhe myi lähes koko irtaimistonsa ja osti uuteen asuntoon uudet kalusteet. Juju oli kuitenkin siinä, että he ostivat eri ikäisiä kalusteita, jottei uusi koti näyttäisi siltä, että kaikki on hankitty kerralla, vaan sisustuksessa näyttäisi olevan ”luonnollisia” kerrostumia. Täytyy myöntää että leukani loksahti tätä lukiessa, ihan vain siitä syystä ettei tällainen toimintatapa olisi kuuna päivänä edes pälkähtänyt päähäni!

Olen nimittäin aina kuvitellut, että ne aidot kerrostumat ovat juuri se, mitä ihmiset tavoittelevat. Kun ajattelen omia kalusteitani, tykkään siitä että niillä on tarina. On nojatuoli, jonka isovanhempani ostivat ensimmäiseen kotiinsa joskus 40-luvulla, sohvapöytä, jonka eräs sukulaistäti on itse kunnostanut, tai yhdessä ostettu sohva, joka oli Skannon mallikappale ja ihan erilainen kuin alunperin oltiin suunniteltu. Osaan oikeastaan ihan tarkalleen kertoa, mistä mikäkin tavara on peräisin, onko se saatu vai ostettu, ja ketkä ihmiset siihen liittyvät. Huonekalut ovat huolella valittuja ja meidän kotiin muotoutuneita. Ajatus siitä, että kaikki olisi ostettu yhdellä rykäyksellä, on minulle yhtä vieras, kuin vaikka se että heittäisin kaikki vaatteeni pois, ja ostaisin tilalle kokonaan uudet.

Luulen, että tässä on kyse ainakin sellaisesta persoonallisuuksien eroista, että toiset tykkäävät vaihtelusta enemmän, ja toiset taas vähemmän. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, koska en kaipaa muutosta, enkä yleensä kyllästy kotiini. Minulle riittää vaihteluksi tuoreet kukat maljakossa, mutta voin kyllä ymmärtää, että tämä on jonkun muun mielestä tylsyyden huipentuma. Kiinnostaisi silti kuulla teitä sisustajia: miten olette järjestäneet sen, ettei tavaroiden määrä vyöry yli äyräiden? Mitä niille vanhoille kalusteille tehdään, jotka eivät enää miellytä? Myydään, säilötään jonnekin, tuunataan, annetaan…? Minua kiinnostaa!

Neljä syytä sille, miksi paperikaaos valtaa alaa

Julkaistu , kirjoittanut
12

Olen viime viikkoina miettinyt syvällisesti, mikä on aiheuttanut kaikki ne paperikerrokset, joita olen taas käynyt läpi. Luulen että olen tunnistanut ongelman ytimen, joka itse asiassa koostuu useammasta seikasta. Niiden yhteisvaikutus on aiheuttanut sen, että olen vuodesta toiseen löytänyt itseni samasta tilanteesta, raivaamassa ”tärkeitä” papereita, jotka eivät tunnu loppuvan tai vähevän millään.

Ensimmäinen asia on papereiden pelko. Olen aina vähän huolissani siitä, pitäisikö jokin paperi säästää vai ei. Mitä virallisemmasta dokumentista on kyse, sitä kunnioittavammin siihen suhtaudun. Esimerkiksi omat terveyteen liittyvät paperit, kuten reseptimääräykset ja lääkäreiden kirjoittamat epikriisit. Tarvitsenko niitä tietoja joskus myöhemmin? Sanotaan, että hoitavalla taholla on minua koskevat tiedot tallessa, mutta mitä sitten, jos osa on julkiselta ja osa yksityiseltä, ja jälkimmäiset vielä eri lääkärikeskuksista peräisin? Kokemukseni mukaan terveydenhuoltoalalla on niin monia erilaisia järjestelmiä käytössä, että näinköhän ne tiedot jostain kootusti löytyisivät, jos olisi pakko. Terveyspaperit ovat kuitenkin kevyttä kamaa verrattuna siihen, että papereissa on jotain rahaan liittyvää tietoa. Verot, palkat, maksut – kaikki sellainen tuntuu aivan liian arvokkaalta tiedolta roskiin heitettäväksi. Ei kai omia palkkakuitteja voi roskiin heittää?! Veroista puhumattakaan. (Joo, kyllä varmaankin voi oikeasti. Tämä on vain se ajatus, joka minulla aina ensimmäisenä nousee mieleen.)

Toinen syy on ollut systemaattisen arkistoinnin puute, samoin kuin toimivan arkistointisysteemin puute. Toisin sanoen ei ole ollut  kunnollista järjestelmää, johon papereita olisi säännöllisesti säilötty. Välillä olen kehitellyt erilaisia arkistoja, sitten unohtanut ylläpitää niitä. Tai sitten en ihan rehellisesti sanottuna ole vain viitsinyt arkistoida papereita keksimäni systeemin mukaisesti, mikä kertoo myös siitä, että systeemissä on luultavasti ollut jotain vikaa. Tämän toiminnan seurauksena syntyy epämääräisiä pinoja ja puolitäysiä kansioita, joista ei vuoden päästä ole enää ihan varma, mikä se alkuperäinen idea on ollut.

Kolmas syy on säännöllisen poistamisen puuttuminen. On nimittäin niin, että joskus jokin paperi on voinut olla hyvinkin tärkeä säästää. Mutta sitten jossain vaiheessa tulee sellainen hetki, että dokumentti muuttuukin tarpeettomaksi. Hyvä esimerkki on takuukuitit. Löysin papereita setviessäni muutamia takuukuitteja, jotka ovat menneet umpeen yli viisi vuotta sitten. Niillä ei enää tee yhtään mitään. Mutta niin kauan kuin takuu on ollut voimassa, kuitin säästäminen on ollut erittäin järkevää. Sama koskee monia muitakin papereita. Heitin pois esimerkiksi vanhan puhelinliittymäsopimuksen. Se oli tehty, kun sain ensimmäisen kännykkäni joskus 90-luvulla. Epäilemättä tuolloin kyseinen paperi on tuntunut erittäin tärkeältä säilyttää huolellisesti. Nyt sillä oli lähinnä hupiarvoa. En kuitenkaan osaa sanoa, milloin on ollut se täsmällinen hetki, jolloin kyseinen paperi on muuttunut tarpeettomaksi. Jos minulla olisi olemassa jokin rutiini, jonka avulla vanhoja papereita tulisi säännöllisesti karsittua, näitä historiallisia kerroksia ei pääsisi syntymään.

Olen sitä mieltä, että ongelman tunnistaminen on ratkaisun alku. Nyt olen tunnistanut ne kaikki:

  • poistamisen pelko
  • toimivan arkistointijärjestelmän puute
  • säännöllisen arkistointirutiinin puute
  • säännöllisen papereiden karsimisen puute

Olen tähän asti kuvitellut, että mahdoton paperitilanne on johtunut ainoastaan siitä, että tapani säilöä papereita on ollut puutteellinen tai huono. Tällä tavalla analyyttisesti tarkasteltuna näen, että arkistointisysteemi on vain osa ratkaisua. Sen lisäksi on tartuttava noihin muihinkin asioihin, myös omaan asenteeseen. Työlistalla on lisäksi uusien rutiinien luomista.

Mitä luulette, saanko tämän homman vihdoinkin hallintaan?

Viikon vinkit: broilerien bakteerit, nettikaupan palautukset ja tekstiilien kierrätys

Julkaistu , kirjoittanut
6

Yle uutisoi tällä viikolla, että Eviran tutkimuksen mukaan broilerin lihasta löytyy yllättävän usein antibiooteille vastustuskykyisiä bakteereita. Hyvä puoli on kuitenkin se, että nämä pöpöt kuolevat, kun liha kuumennetaan tarpeeksi kuumaksi. Olennaista onkin siis noudattaa varovaisuutta ruokaa valmistettaessa. Lihaan ei pidä koskea paljain käsin ja ruoanvalmistukseen käytetyt astiat kannattaa laittaa suoraan tiskiin ja varoa etteivät muut ruuat koske niihin. Jos haluaa pelata varman päälle, vastaavissa tutkimuksissa naudanlihasta ei näitä bakteereita löytynyt lainkaan eikä sianlihastakaan käytännössä ollenkaan.

Tässä Iltalehden jutussa on mielenkiintoista asiaa nettikaupan palautuksista. Minua ei yllätä, että useimmiten palautetaan lasten kenkiä, sekä naisten vaatteita. Oletteko sen sijaan koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä palautetulle tavaralle tapahtuu? Ellei se todella vastaa uutta, sitä ei voi laittaa uudelleen myyntiin. Sen pitää esimerkiksi edelleen haista uudelta. Osa kaupoista onkin tullut siihen tulokseen, että on kustannustehokkaampaa tuhota kaikki palautukset, kuin yrittää setviä niiden joukosta myyntikelpoiset. Tämä on aika pysäyttävä ajatus. Tästä seuraa siis se, että sen lisäksi että pyrkii ostamaan vain sellaista, minkä uskoo käyttävänsä loppuun, pitäisi olla tarkkana jo nettikaupassa, eikä tilailla sitä sun tätä sovitukseen, jos aikomus ostaa ei ole vakaa.

Viimeinen linkki liittyy välillisesti tuohon edelliseen asiaan. Tässä artikkelissa kerrotaan poistotekstiilien kierrätyksestä. Siinä avataan hyvin aiheeseen liittyvää problematiikkaa: tekstiilit tarvitsevat oman keräyksensä, mutta sitä ei järjesty ennen kuin materiaalille on hyödyntäjiä. VTT:n koordinoima Telaketju-hanke yrittääkin ratkaista tätä sekä monia muitakin tekstiilien kierrätykseen liittyvää ongelmaa. (Aamuset)

Veroilmoitus ja kuinka siitä selvitään

Julkaistu , kirjoittanut
3

Havahduin siihen, että veroilmoitus piti jättää 3.4. saman päivän iltana. Tästä saan syyttää niin sanottua ”Sunnuntaikoria” (jolle kyllä keksin pian jonkun fiksumman nimen). Aloin nimittäin pari viikkoa sitten käydä työhuoneen papereita läpi, ja päätin tuolloin ottaa tämän systeemin taas käyttöön. Koska veroilmoitus on paperi, joka vaatii toimenpiteitä, olin tietenkin laittanut sen tuohon laatikkoon. En kuitenkaan ole noudattanut sääntöjä oikein, koska en ole sen jälkeen käynyt laatikkoa läpi, ja ilmoitus ja sen palautuspäivä oli unohtunut.

Kun sitten tajusin, että veroilmoituksen jättämiseen oli aikaa enää muutama tunti, alkoi tietenkin kuittien ja muiden paperien etsiminen tästä selviydyin kuitenkin tänä vuonna muutamassa minuutissa, kiitos samaisen sunnuntaikorin. Olin nimittäin laittanut sinne kaikki sellaiset paperit, joita arvelin tarvittavan verotuksessa, ja nyt tiesin täsmälleen mistä lähteä etsimään. Laatikossa, jota tähän tarkoitukseen käytän, on tietysti runsaasti muitakin papereita, mutta on helppoa plärätä koko nippu läpi, ja noukkia erilleen tarvittavat. Tänä vuonna veroilmoituksen tekeminen onnistui siis helposti, kiitos organisoitujen papereiden.

Tämä kokemus vahvisti sen ajatuksen, että tuollainen yhden laatikon systeemi on toimiva ja hyvä. Olen vähitellen arkistoinut sieltä kansioihin aiempien vuosien papereita, ja aion säilyttää kyseiset mapit vintillä. Siellä on tilaa, etenkin kun poistan yli 10 vuotta vanhan graduni materiaalin. Sitten työhuoneessa ei tarvitse säilyttää muuta kuin näitä aktiivisia papereita, sekä pari mappia sellaisia, joiden pitää olla helposti saatavilla, esim. taloyhtiön ja autoon liittyviä asioita. Meillä on aikamoisia historiallisia kerrostumia vuosien ja vuosien takaa, mutta niiden läpikäymiseen tarvitaan myös puolison apua. Papereita on kertynyt niin paljon, että niiden setvimiseen menee useampi tunti, arvioisin. Mutta mikä vapaus koittaa kun ne on kaikki käyty läpi! Sen voimalla jaksaa.

Aion nyt ensi tilassa fiksata tuon sunnuntaikorin, eli Aktiivisten Papereiden Laatikon eli APL:n sellaiseen kuntoon, että se alkaa toimia kunnolla. Ensisijaisesti tämä vaatii sitä, että alan kerran viikossa käydä sen systemaattisesti läpi. Alkuperäisissä ohjeissa sanotaan, että jokaista paperia pitää koskea silloin kun niitä käy läpi, muuten homma ei toimi. Olen tätä vähän vastustanut, mutta taitaa se kuitenkin olla tarpeellista.

Tämä postaus on hieman sekava, pahoitteluni! Pointti oli kuitenkin se, että onneksi aloin organisoida papereitani ennen veroilmoituksen tekemistä (tämä oli tahatonta, mutta onnekas sattuma, jota suosittelen jatkossa kaikille) ja onneksi otin tuon laatikkosysteemin käyttöön. Paneudun siihen nyt aktiivisesti, ja raportoin teille miten se toimii.

Maaliskuun kosmetiikkaostokset

Julkaistu , kirjoittanut
12

Maaliskuu alkoi niukoissa merkeissä, hammastahna oli pitkään ainoa ostos. Sitten ihoni hermostui siihen, ettei sitä hoidettu kunnolla (lue: juuri lainkaan), ja asialle oli tehtävä jotain. Yhdistettynä Sokoksen alepäiviin tuloksena oli enemmän kosmetiikkaa kuin tammi- ja helmikuussa yhteensä.

  • Hammastahna, jonka hintaa en muista. Ostopaikka Lidl, hinta alle 3€
  • Lumenen Bright Now kosteuttava tuote, 29,90€ (olin kuullut kehuja, ja osoittautui hyväksi)
  • Frantsilan ruusuöljy n. 18€ (etsin edullista öljyä ja löysin tämän)
  • Nyx-merkin silmienrajauskynä 7,5€ (heräteostos)
  • Batisten kuivasampoo 5,50€
  • käsisaippua 3,50€
  • Estelle & Thildin kosteusvoide 29,90€
  • Estelle & Thildin seerumi 37,60€

Nämä ovat siis ne aineet jotka ostin, mutta lisäksi ostin Sokoksen alepäiviltä myös konjak-sienen kasvojen puhdistukseen, meikkisiveltimiä ja hammasharjoja. Jos kuitenkin pitäydyn pelkästään noissa aineissa, kuten alunperinkin suunnittelin, saldo on maaliskuulta noin 135 euroa. Eikä tässä kaikki. Minun piti lisäksi hamstrata Sokokselta noita Lumenen ihmetippoja lisää, mutta unohdin tehdä sen. Niiden kanssa summa olisi vielä parikymppiä isompi. Onneksi sama tuote tulee nyt Hulluille päiville, joten ne tulevat sitten huhtikuun saldoon.

Tällä kertaa suurin osa ostoksista tuli omaan käyttööni. Perheen yhteisesti käyttämät tuotteet jäävät tuosta alle kymmeneen euroon. Kun lähdin kaupasta verrattaen pienen kassin kanssa ja katsoin kuittia, joka näytti lähes sataa euroa, teki mieli nikotella. Mutta tosiaalta pitää muistaa, että tuo summa jakaantuu joka tapauksessa 4-6 kuukauden ajalle, joten kertaostoksena iso mutta päivähinta ei lopulta kuitenkaan hurjan kallis. Teen myös tietoisia valintoja, kun haluan käyttää tiettyjä tuotemerkkejä ja esimerkiksi luonnonkosmetiikkaa. Voisin valita muitakin tuotteita mutta en halua, joten turhaan oikeastaan tässä valittelen.

Kosmetiikan seuraaminen on auttanut hahmottamaan, että käytän kosmetiikkaan rahaa joka kuukausi. Ostan meikkejä ja muuta, vaikka saatoin aiemmin kuvitella, että ostan lähinnä saippuaa ja hammastahnaa. Niitäkin tietysti tulee hankittua, mutta tuollaiseen perusostoksiin menee keskimäärin se kymppi kuussa. Kaikki muu on ihan vaan oman itseni kaunistukseksi. Tämä on hyvä havainto. Minulla on oikeasti taipumusta kuvitella kuluttavani paljon vähemmän ja vaatimattomammin vähän kaikkeen, mutta tällainen seuranta tuo totuuden päivänvaloon. Tätä asiaa pohdiskeltuani olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että mitään ei tarvitse muuttaa. Käytän kosmetiikkaan sen minkä käytän, ja saan sillä rahalla sitä mitä haluan.

Tämän seurauksena päätin, että teen vielä huhtikuun ostoksista tällaisen seurannan ja raportin, mutta sitten lopetan, ellei jotain aivan yllättävää tapahdu. Kosmetiikan kulutuksessani ei nimittäin ole mitään, mitä haluaisin laadullisesti tai määrällisesti korjata. Olen löytänyt sopivat tuotteet sopivasta hintakategoriasta, eli kaikki on siis juuri niin kuin pitää. Minulla ei ole ylimääräisiä varastoja, lukuunottamatta arkisia käyttötarvikkeita, joiden loppuminen kesken olisi tosi ärsyttävää. Kaikki mahtuu niille varattuun tilaan. Minulla ei myöskään ole meikkejä tai ihonhoitotuotteita joita en käyttäisi. Erilaisia hämäriä jämäputeleita on erittäin vähän. Voisin kyllä koota ne kaikki yhteen ja ottaa tavoitteeksi käyttää kaikki pois esim. seuraavan parin kuukauden aikana. Kaikki on siis kokonaisuudessaan hyvin.

Entä teillä?