Aihearkisto: Kierrätys

Hyötyä ketjun molemmissa päissä

Julkaistu , kirjoittanut
14

Olen pitkään heittänyt muoviset leipäpussit roskiin. Muistelen, että joskus lapsuudessa leipäpussit säästettiin ja käytettiin uudelleen. Itse en ole keksinyt niille järkevää käyttöä, ja säilyttely on tuntunut hankalalta. Viime aikoina muovipussien kertyminen on vähentynyt merkittävästi, kun kuljetan useimmiten mukana omaa kangaskassia. Hedelmäpussejakin kertyy vähemmän, sillä valitsen aina biopussin jos mahdollista, ja olen ruvennut laittamaan eri hedelmiä samaan pussiin.

Vauvan vaipat, etenkin kakkavaipat on kuitenkin laitettava muovipussiin kun ne viedään roskikseen, ja muovipussien tarve onkin yhtäkkiä lisääntynyt. Kysyntä ja tarjonta ovat siis menneet ristiin. Kunnes tänä aamuna tajusin, että heitän käyttökelpoisia muovipusseja roskiin, vaikka voisin käyttää niitäkin roskapusseina. Tuli taas hetkeksi todella tyhmä olo, kun en ole tätäkään tajunnut aikaisemmin. Yhteen leipäpussiin mahtuu muutama vaippa oikein kätevästi, ja tulee hyötykäytettyä tyhjä pussi vielä kertaalleen, sen sijaan että se menisi tarpeettomana roskiin.

Tiedostan, että kyseessä ei ole mikään luonnonsuojelun kuningasidea. Mutta minun järkeeni tyhjän pussin käyttäminen vielä kertaalleen jonkun asian kuljettamiseen on järkevämpää kuin sen heittäminen käyttämättömänä roskiin. Lisäksi Vaasan ruispaloja ei valitettavasti myydä ilman pussia, joten pusseja tulee lisää säännöllisesti. Ostaisin muuten kyseistä leipää irtomyynnistä, jos sitä olisi tarjolla. Leipomon leivät tulevat paperipussista, ja ne puolestaan käytetään systemaattisesti biojätepusseina.

Loppuun pidetty

Julkaistu , kirjoittanut
2

Viime tammikuussa ikivanha kylpytakkini hajosi. Pidin sitä rikkinäisenäkin aika pitkään, kunnes sain lahjaksi uuden. Siirryin käyttämään sitä, mutta en heittänyt vanhaa pois. Täällä blogissakin ehdotettiin erilaisia korjaustapoja, joilla takin ikää olisi ehkä voinut vielä pidentää, mutta fakta oli että kangas oli jo niin haperoa, ettei korjaaminen olisi kannattanut. Takki olisi vain vähän ajan päästä hajonnut jostain muusta kohdasta.

En kuitenkaan heittänyt sitä pois senkään jälkeen, kun uusi oli jo saatu. Siis olihan se edelleen ihan hyvä takki, paitsi että kangas oli aika pahasti repeytynyt… En pysty selittämään tuota säilyttelyä millään järkisyyllä, en vain kerta kaikkiaan saanut aikaiseksi. Eli koska nyt eletään joulukuuta, voidaan laskea että rikkinäinen takki roikkui kylppärin naulassa noin vuoden tarpeettomana. (Joskus muuten blogeja lukiessa saa sen kuvan, että kirjoittaja on supertehokas ja toteuttaa aina kaikki suunnitelmansa välittömästi ynnä muuta. Olkoon tämä esimerkkinä jälleen siitä, että näin ei ole omalla kohdallani.)

Vähän aikaa sitten aloin kuitenkin käyttää sitä lattialla pehmikkeenä ja suojana, jolla kuopus pötkötteli  kylppärissä sillä aikaa kun kävin suihkussa tai pesin hampaita. Tämä uusi käyttötapa sai jotenkin ajatukset taas raiteilleen, ja tajusin vihdoin mitä takin jäänteille pitäisi tehdä. Niinpä heitin sen viimeisen kerran koneeseen, ja kuivumisen jälkeen revin koko homman räteiksi. Kangas oli jo niin heikkoa, että paksun froteen repiminen oli ihan helppoa. Kangas on silti edelleen erittäin imukykyistä, ja sain tuosta vanhasta vaatteesta noin kymmenkunta erikokoista riepua. Niitä on hyvä käyttää kaikenlaiseen kuivaamiseen ja siivoamiseen. Nuo ovat sellaisia kangaskappaleita, ettei niitä tarvitse varoa ja ne voi heittää roskikseen käytön jälkeen. Eli täydellisiä esimerkiksi parvekkeen, auton tai vastaavien putsauksessa.

Tässä tuli myös äärettömän hyvä mieli, sillä mitään käyttökelpoista ei tarvinnut heittää roskiin! Elämän pieniä iloja, mutta tuntuu oikeasti hyvältä että pystyy käyttämään jonkun tavaran niin loppuun, ettei siitä jää enää mitään käyttökelpoista jäljelle.

Länsimaisen ihmisen tuska

Julkaistu , kirjoittanut
18

Roskiin heittämisen taito ei kommenteista päätelle ole helppoa kaikille muillekaan. Eihän meistä kukaan varta vasten halua tuottaa lisää jätettä maapallolle. Maapallon uhkakuvia tulee joka tuutista – ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja tuntuu että suorastaan hukumme roskiin. Silloin on helpottavaa ajatella, että kaikki meidän vanhat tavarat kierrätetään, eivätkä ne suinkaan päädy kaatopaikalle.

Valitettavasti tämä ei ole totta. Kuten samaisessa postauksessa todettiin, kaikkea ei voi kierrättää. Se tarkoittaa toisin sanoen sitä, että jokainen meistä tuottaa jätettä. Päivittäin. Vuodessa sitä kertyy kilotolkulla. Jos tämän asian tiedostaa tarpeeksi syvällisesti, alkaa ahdistaa. Niinpä sitä alkaa miettiä, miten jätettä voisi vähentää. Tässä kohdassa mukaan tulee yleensä se kierrätys.

Minulla on lievä taipumus henkilökohtaiseen viherpesuun. Kuvittelen mieluusti olevani vähän ekompi kuin oikeasti olenkaan. Siihen on pitkälti syynä juuri nämä maailman uhkakuvat. En haluaisi olla omalta osaltani tuottamassa yhtään enempää jätettä. Jätteen määrää voi myös oikeasti vähentää, sillä vaihtoehtoja on. Voi ostaa käytettyä, vähentää pakkausjätettä, valita täyttöpakkauksia ja korjata vanhaa sen sijaan että ostaisi uutta.

Tässä vain on se ongelma, että aina voi tehdä vähän paremmin ja enemmän. Ei olisi pakko käyttää talouspaperia, kun voisi käyttää rättejä. Ei olisi pakko ostaa pesuaineita, kun nekin voisi tehdä itse soodasta ja ties mistä. On todistettavasti olemassa ihmisiä, jotka kykenevät elämään tuottamatta ollenkaan roskia. Se on periaatteessa mahdollista. Mutta mitä enemmän asiaa pohtii, sitä enemmän alkaa ahdistaa, sillä aina  löytyy jokin asia, jossa omaa suoritusta voisi vielä parantaa. Ja jos rehellisiä ollaan, ei minusta ole omien pesuaineiden keittelijäksi.

Niinpä jäljelle jää tämä: minä tuotan jätettä. Tämä on fakta, jonka voi vain hyväksyä. Sillä kuten olen sanonut ennenkin, minulle linkolalainen korven keskellä omavaraistaloudessa asustelu ei ole vaihtoehto. Eikä se ole kovin monelle muullekaan. Siksi meidän on vain hyväksyttävä oma osuutemme jätteiden tuottajina, ja keksittävä miten sen tuskan kanssa voi elää.

Olen tätä pohtinut viime aikoina paljon. Ja tähän tulokseen olen tullut: yksi ihminen ei voi pelastaa koko maapalloa. Vaikka minä ja perheeni alkaisimme elää niin, ettemme tuottaisi lainkaan jätettä, isommassa mittakaavassa sillä ei olisi mitään merkitystä. Yksi ihminen voi tehdä äärimmäisiä valintoja, mutta globaalista näkökulmasta ne ovat yhtä tyhjän kanssa. Sen sijaan massoilla on merkitystä. Jos esimerkiksi kaikki suomalaiset lakkaisivat käyttämästä pieniä hedelmäpusseja, sillä olisi enemmän merkitystä kuin sillä, että minä alkaisin kompostoida kaikki biojätteeni parvekkeella. Niin idealistiselta kuin se kuulostaakin, maailmaa muuttaa valtioiden tasolla tehdyt päätökset ja lait, jotka saavat (tai siis pakottavat) massat tekemään parempia valintoja ja ohjaavat teollisuuden toimimaan ekologisemmin.

Niinpä filosofiani on tämä: hyväksyn sen, että tuotan jätettä. Se ahdistaa aina välillä, mutta hyväksyn sen osana elämääni, sillä en ole valmis tekemään valintoja jotka johtaisivat täydelliseen jätteettömyyteen. Tämän faktan tuottama tuska on se hinta, jonka valinnoistani maksan. Mutta se ei tarkoita sitä, että voisin elellä kuin pellossa. Koen että velvollisuuteni on vähentää roskien määrää ja tehdä niin ekologisia valintoja kuin mahdollista – mutta umpisolmuun asti tästä ei ole syytä ahdistua. Teen sen, mikä mielestäni on oikein ja kohtuullista, ja odotan että muutkin tekevät osansa. Siinä samalla pyrin vaikuttamaan myös isommassa mittakaavassa, jotta maailma menisi parempaan suuntaan. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lähettelen palautetta ja kyselyitä yrityksille ja äänestän sellaisia ihmisiä, joiden arvomaailma vastaa omaani. Yritän myös välttää niitä muovipusseja. Tällä tavalla pystyn elämään niin, etten muserru syyllisyyden alle ajatellessani sitä jätemäärää, jonka väistämättä elinaikanani tuotan.

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä te muut tästä ajattelette.

Roskiin heittämisen taito

Julkaistu , kirjoittanut
30

Kaikkea ei voi kierrättää. Tämä on epämiellyttävä fakta, jonka kanssa olen viime ajat opetellut elämään. Nykyisin on mahdollista kierrättää esimerkiksi melkein kaikkien ruokien pakkaukset. On myös mahdollista lahjoittaa ja myydä kaikenlaista käytettyä tavaraa. Tästä on seurannut se, että tuntuu siltä että aivan kaikki pitää kierrättää. Jos ei kierrätä, on huono ihminen. Tai tuhoaa maapallon. Tai jotain.

Tiettyyn rajaan asti tämä pitääkin paikkansa. Mutta sitten on se rajanveto – milloin jokin tavara tai vaate on niin rikki tai loppuun pidetty, ettei sitä ole enää järkevää laittaa kierrätykseen? En nimittäin halua syyllistyä dumppaamiseen, eli siihen että työnnetään kierrätyslaatikkoon kamaa, joka ei ole enää kelvollista käytettäväksi. En halua hankkia mitään viherpisteitä sellaisella näennäiskierrätyksellä.

Etenkin vaatteiden kohdalla on ollut pakko opetella tunnistamaan se raja, jonka jälkeen vaate ei enää kelpaa kierrätykseen. Sukat ovat tässä suhteessa kiitollisia. Kun nilkkasukan kantapää menee puhki, pesen sen vielä kerran. Sitten sillä kiillotetaan kengät tai puhdistetaan jotain erittäin likaista, ja sen jälkeen sukka pannaan energiajätteen sekaan. Siinä vaiheessa voi hyvällä omalla tunnolla todeta, että sukka on täysin palvellut. Ei tule yhtään huono omatunto.

Mutta entäpä sitten ne rajatapaukset? Hetki sitten minulla oli käsissä pieneksi jäämässä oleva lasten välikausihaalari, joka oli palvellut jo kahdella lapsella. Sen jalkalenksut olivat hukassa, samoin huppu. Polvet hyvin kuluneet ja siellä täällä maalitahroja. Vedenpitävyys olematon. Mitä sellaiselle pitäisi tehdä? Teoriassahan joku voisi sitä vielä pitää (jos ei välitä puuttuvista osista ja pysyvistä tahroista.) Mietin miten toimia ja päädyin lopulta laittamaan haalarin roskikseen. Se tuntui tavallaan pahalta, mutta samaan aikaan tiedostin, että ratkaisu oli oikea. Olisin voinut kaupitella sitä kirppiksellä euron hintaan, mutta euron korvaus ei mielestäni vastaa sitä vaivaa, mikä haalarin säilyttelystä myymisen vaivasta olisi syntynyt. Toisaalta en jaksa uskoa, että kukaan ilahtuisi tahraisesta, kulahtaneesta vaatteesta, vaikka ilmaiseksi saisikin. Kun parempiakin on tarjolla varsin edulliseen hintaan.

En vieläkään ole oikein sinut roskikseen heittämisen kanssa, vaikka ymmärränkin sen välillä olevan ainoa oikea tapa hankkiutua vanhoista vaatteista eroon. Danan juttuja kuunnellessa olen oppinut, että Amerikassa monet kierräytspaikat ottavat myös likaisia ja rikkinäisiä vaatteita vastaan, sillä ne myydään sitten paaleina eteenpäin räsyjen ja mattojen tekijöille. En tiedä onko tällaista toimintaa Suomessa edes olemassa? Jos olisi, se ratkaisisi ainakin omalta osaltani yhden isoimmista kierrätykseen liittyvistä ongelmista.

Joudun siis saman dilemman eteen jokaisen riittävästi kuluneen vaatteen kohdalla. Joka kerran on erikseen mietittävä, onko vaate riittävän kulunut roskikseen, vai olisiko mahdollisesti jossain joku, joka sitä vielä haluaisi käyttää. Yritän kuitenkin olla realisti. Jos en itse ostaisi sitä käytettynä, yritän muistaa että tuskin silloin kukaan muukaan ostaisi. Yritän myös eläytyä keräysvaatteiden saajien tilanteeseen. Hyödyttääkö vaate jotakuta, vai onko se oikeasti muuttunut tarpeettomaksi.

Olisi kiva kuulla, kärsiikö joku muukin tästä roskiin heittämisen tuskasta.

Onko tavara likaa vai läskiä?

Julkaistu , kirjoittanut
20

Kaikki alkoi HS:n kolumnista, jossa toimittaja Roosa Murto kritisoi voimakkaasti nykyistä kirpputorikulttuuria. Sen jälkeen luin Hallittu hysteria -blogista erinomaisen vastineen kyseiselle kirjoitukselle. Sittemmin keskusteluun ovat liittyneet ainakin Pitsikirjan Rinna sekä  Saara Ehdoton ehkä -blogista. Olen itse pohtinut tuota alkuperäistä tekstiä sekä näitä vastauksia koko viikon. Seuraavaksi oma puheenvuoroni.

Hesarin toimittaja hyökkäsi ensisijaisesti sellaista vastuutonta kuluttamista kohtaan, joka muistuttaa jonkinlaista tavarabulimiaa; ensin ostellaan hurjia määriä kaikenlaista tavaraa, jotka sitten pikapuoliin sylkäistään kirpputorille, jotta kaappeihin tulisi taas tilaa uudelle. Teistä en mene takuuseen mutta ainakin minusta on päivän selvää, ettei tuollainen ole fiksua, kestävää tai kannustettavaa toimintaa. Kolumnissa on kuitenkin yksi iso ongelma, ja se on siinä, että Roosa Murto kohtelee kaikenlaista raivaamista yhtenä ja samana. On aivan eri asia tyrkätä kirppikselle edellisellä viikolla tehtyjä virhehankintoja, kuin raivata asuntoaan vuosien tavarakerrostumista tavoitteena yksinkertaisempi elämä, selkeämpi koti ja tietoisempi omistaminen.

Ajatelkaa vaikka reippaasti ylipainoista ihmistä, joka päättää lopulta ruveta laihikselle ja opetella terveemmät elämäntavat. Olisiko fiksua sanoa hänelle, että laihduttaminen on vähintäänkin arveluttavaa, koska silloinhan kaikki ylimääräiset syödyt kalorit menevät ihan hukkaan? Tai että elä nyt sitten niiden läskiesi kanssa, koska olet ne itse hankkinutkin? Esimerkki on kärjistetty, mutta vähän tällaisen kuvan kolumnista sai, läskien tilalla vain tavarat. Vastustan kertakäyttökulutusta, mutta en pidä siitä että tavaroiden raivaamisesta kirjoitetaan noin syyllistävään sävyyn. Murto peräänkuuluttaa tavaroiden arvostamista. Minulle turhista luopuminen on juuri sitä – haluan todellakin arvostaa jokaista esinettä jonka omistan. Jos emme arvostaisi raivaamiamme tavaroita ollenkaan, nehän olisi yksinkertaisinta laittaa suoraan roskiin. Kirppismyyntihän on pikemminkin työlästä kuin helppoa. Kyllä se kertoo minusta tavaran arvostuksesta.

Kolumni osui ehkä vähän tahattomasti yhteen aikamme dilemmaan: Tavarat ovat pahasta – tavarat ovat välttämättömiä. Tämä kiteytyy esimerkiksi lastenvaatteissa, joista joku noissa linkkaamissani teksteissä kirjoittikin. Kasvava lapsi tarvitsee jatkuvasti uutta, mutta vaatteet ovat käytössä vain vähän aikaa. Välttämättömyys muuttuu ongelmaksi pahimmillaan muutamassa kuukaudessa. Ja muutenkin. Elämäntilanteet muuttuvat ja tarpeet vaihtuvat. Olisi upeaa, jos voisimme pullahtaa lapsuudenkodista maailmalle mukana matkalaukullinen vaatteita, joita pidettäisiin siihen saakka kunnes kangas on kulunut puhki. Valitettavasti  tämä skenaario oli relevantti viimeksi noin sata vuotta sitten.

Tavara on tosiaan vähän kuin läskiä. Siinä vaiheessa kun joku on aloittanut laihiksen, on aivan turhaa ruveta moittimaan edes itseään siitä, että on joskus syönyt liikaa. Tärkeämpää on keskittyä opettelemaan uusia, terveempiä elämäntapoja. Jos yhtäkkiä havahtuu siihen että tavaroita on liikaa, kyllä niistä saa hankkiutua eroon vaikka kirppareilla. Kunhan samalla opettelee hankkimaan uutta tiedostamalla paremmin, mitä on tekemässä. Valitsee kestävää ja mahdollisuuksien mukaan eettistä. Miettii jo ostovaiheessa millainen tavaran elinkaari on, ja miten siitä voi päästä eroon. Harkitsee, onko kyseessä todellinen tarve vai täyttääkö ostaminen jotain muuta tarvetta kuin tavaran puutetta.

”Minusta se, että väki hamstraa ja dumppaa pois kilokaupalla tavaraa, ei ole upeaa. Se on piittaamatonta ja typerää.”, Murto kirjoittaa. Olen tästä ihan samaa mieltä. Hamstraamisessa ei ole mitään järkeä. Mutta mielestäni on silti ihan oikein opettaa lapsille tavaranhallintataitoja, eikä siitä Ikean kassista täynnä kirppistavaraa pidä kantaa huonoa omaatuntoa. Voi olla, että Murto ei ole itse vielä ollut siinä tilanteessa, että kotiin on kertynyt ylimääräistä. Mutta mitä vanhempi ihminen, sitä todennäköisemmin nurkista löytyy yhtä jos toista tarpeetonta. Ei ole rikos havitella ympärilleen lisää tilaa luopumalla tarpeettomasta. 

Viikon vinkit: pyykkiä, polttamista ja tesktiilien uusiokäyttöä

Julkaistu , kirjoittanut
3

Iltalehti uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan polyesterkuidut alkavat haista herkemmin kuin  esim. puuvilla. Ne supertekniset urheiluvaatteet kannattaa siis pestä ennemmin eikä myöhemmin. Jos ei muista, mitä pesuohjeen merkinnät tarkoittivatkaan, ne voi luntata täältä.

Iltasanomat uutisoi puolestaan, että tutkimuksen mukaan hämmästyttävän moni suomalainen pitää jätteiden polttamista kierrättämisenä. Missähän kohtaa valistus on mennyt pieleen? Olisiko taustalla se, että virheellisesti ajatellaan, että jos materiaali ei päädy kaatopaikalle, se on kierrätetty? Jos sanomalehden vie paperikeräykseen, se on kierrätystä, sillä paperi käytetään uudelleen. Jos sen polttaa takassa, se muuttuu mm. lämpöenergiaksi, eikä siitä voi enää valmistaa uutta paperia.

Tiesitkö muuten, että käyttämäsi takki saattaa päätyä lopulta öljynimeytysmatoksi?  Tekstiilijätteen määrästä on ollut paljon puhetta, ja tässä on yksi mielenkiintoinen tapa hyödyntää ne kaikki ”kierrätykseen” päätyneet vaatteet. Älkää siis kuvitelko, että jokainen vaatekappale päätyisi automaattisesti vielä jonkun kiitollisen köyhän päälle. Sen sijaan vaate saattaa muuntautua kastelumatoksi puutarhaan, tai juurikin öljynimeytysmatoksi teollisuuden käyttöön. Ja tämä on siis HYVÄ asia. Jotainhan niille miljoonille poisheitetyille tekstiilikiloille on tehtävä.

Itselle uutta, lapselle vanhaa?

Julkaistu , kirjoittanut
10

Kirppispäivän jälkeen pohdiskelin täällä, miksi (omasta mielestäni) varsin huonokuntoisetkin lastenvaatteet käyvät kaupaksi, mutta uutta vastaavat naisten merkkivaatteet eivät. Mielestäni tästä voi tehdä vain yhden loogisen johtopäätöksen: samat ihmiset, jotka ovat valmiita ostamaan lapselleen käytettyjä vaatteita, eivät halua itse pitää sellaisia. Vaikuttaa siltä, että ihmisillä on eri standardit vaatteille, joita he pukevat lapsilleen sekä vaatteille, joita he itse panevat päälleen. Onko tämä loogista? Mielestäni ei.

Lastenvaatteissa on tietenkin se ero, että niitä usein pidetään ihan eri olosuhteissa kuin aikuisten vaatteita. Olen itsekin ostanut esikoiselle halvalla siistejä joskin kuluneita haalareita siihen tarkoitukseen, ettei niitä tarvitse hiukkaakaan varoa ulkona remutessa. Eli tarkoituskin on ollut hankkia vaate, jonka voi hyvällä omallatunnolla heittää kauden jälkeen roskikseen. Aikuisilla ei tämän tyyppisiä tarpeita hirveästi ole, vaan mökkivaatteet sun muut löytyvät yleensä omasta takaa.

Mutta entä kaikki muut? Kirppiksillä näkee nyppyyntyneitä ja (siis minun mielestäni) kulahtaneita lastenvaatteita, jotka kuitenkin käyvät kaupaksi. Ihmettelen tässä siis sitä, miksi oman lapsen voi pukea nuhjuisesti mutta itseään ei. Ja jottei jäisi epäselväksi, minusta on siis todella hienoa, että käytetyille lastenvaatteille löytyy ottajia, niin että vaatteet tulevat todella käytetyksi loppuun saakka, mikä vähentää tarvetta tuottaa kokonaan uusia. En missään nimessä kritisoi niitä, jotka ostavat käytettyä, sillä kuten sanottu teen sitä itsekin.

Ihmettelyni kohdistuu lähinnä siihen, miksi sitten naisten uutta vastaavat merkkivaatteet eivät käy kaupaksi. Lastenvaatelogiikalla niiden pitäisi käydä. Miksi aikuiset haluavat kuitenkin nimenomaan uuden, eikä samanlaista käytettyä murto-osalla hinnasta? Tämä askarruttaa minua, koska itselläni on samat laatukriteerit sekä omille kierrätysvaatteille että lasten kierrätysvaatteille. En osta lapselle vaatetta, jollaista en pukisi itse päälleni.

Onko siis kyse esimerkiksi muodista? Tai jostain psykologisesta jutusta – tiedän ihmisiä joita inhottaa käytetyt vaatteet olivatpa ne miten hyvässä kunnossa tahansa. Vai onko uusien ja käytettyjen lastenvaatteiden välinen hintaero suhteessa isompi kuin aikuisten vaatteiden? Eli onko niin että uuden aikuisten vaatteen saa samalla hinnalla kuin käytetyn mutta uutta lastenvaatetta ei? (Mielestäni tämä ei ainakaan ole hyvä syy, koska lastenvaatteiden hintahaitari on todella laaja.) Vai jostain muusta? Tiedättekö te?

 

Parhaat päätökset

Julkaistu , kirjoittanut
8

Olen blogia kirjoittaessa kokeillut erilaisia projekteja ja muuttanut omia toimintatapojani fiksummiksi. Aina yritykset eivät onnistu, mutta välillä syntyy uusia rutiineja, jotka ilahduttavat itseäni. Ajattelin jakaa niistä muutaman.

Muovipussien vähentäminen. Viime keväänä yritin yhden viikon kieltäytyä kaikista muovipusseista. Muistelen että viikko ei ihan mennyt putkeen, mutta se valpastutti ja seurauksena on, että meille kertyy muovipusseja huomattavasti vähemmän kuin ennen. Nykyisin minulla on lähes aina kestokassi mukana ruokakaupassa. Kieltäydyn kaikista pikkupusseista, ja hedelmäpussienkin kanssa on pientä edistystä tapahtunut. Olen nimittäin ruvennut mättämään hedelmiä ja vihanneksia samaan pussiin ja liimailen vain useamman lapun siihen päälle. Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen siitä, että olen tässä pienessä asiassa onnistunut muuttamaan rutiinejani.

Jääkaapin järjestys. Kun äskettäin pesin jääkaapin, järjestin samalla kaikki ruuat takaisin omille paikoilleen, joista ne olivat kesän aikana päässeet lipeämään. Selkeä ja pysyvä järjestys jääkaapissa on vähentänyt ruokahävikkiä melkoisesti. Se helpottaa kauppalista tekemistä, kun yhdellä silmäyksellä näen mitä kaapissa on ja mitä puuttuu. Epäilen, että puolisoni on edelleen autuaan tietämätön siitä, että jääkaapissa on jokin tietty järjestys, mutta sekään ei haittaa. Väärällä hyllyllä oleva tavara on helppo laittaa omalle paikalleen. Sitä paitsi olen kirjoittanut hyllyihin, mitä minnekin kuuluu.

Sekajätteen vähentäminen. Kun lisäsin roskakaappiin yhden pussin metallijätteelle, tulee lähes kaikki keittiöjäte kierrätettyä tavalla tai toisella. Tästäkin pienestä parannuksesta olen tosi ylpeä.

Myrkyttömät siivousaineet. Aloin ensin kokeilemaan luonnonkosmetiikkaa ja siitä innostuneena myös myrkyttömiä siivousaineita. Olen löytänyt toimivia ja hyväntuoksuisia aineita, enkä vaihda niitä enää muihin. Jos joku tietää hajuttoman ja ”luonnollisen” pyykinpesuaineen, vinkatkaa ihmeessä. En halua, että pyykki tuoksuu miltään, ja ymmärtääkseni kaikissa luontaisaineissa on joku tuoksu. Pesupähkinät menevät jo liian hippiosastolle, en jaksa uskoa että ne puhdistaisivat ruokatahroja lastenvaatteista – vai puhdistavatko kuitenkin?

Dyykkausta

Julkaistu , kirjoittanut
2

Sain eräässä kierrätysryhmässä vinkin, että yliopiston pihalla oli lava jossa paljon humanistisen alan kirjoja. Dyykkailen roskalavalta hyvin harvoin mutta nyt innostuin ja päätin mennä katsomaan. Silmissäni siintänyt kirjojen aarrearkku osoittautui harhaluuloksi ja lavan sisältö oli pettymys. Lähinnä roskia ja vanhoja kirjoja oudoista aiheista. Katsausta ihmisen suhteesta Lapin luontoon olisi ollut tarjolla parikymmentä kappaletta.

Kaiken roinan seasta pilkisti kuitenkin helmi: Heli Vaarasen sosiologian alan väitöskirja vuodelta 2004, ”Kaaharipoikia ja rappiormantiikkaa”. Kalastin kirjan mukaani ja totesin ettei sittenkään tullut hukkareissu. Luen sitä parhaillaan ja hymisen itsekseni, miten akateeminen tutkimus voi parhaimmillaan olla kaikkea muuta kuin kuivaa.

Viikon vinkit: muovipussikielto, mainosjakelua ja kierrätyskaappi

Julkaistu , kirjoittanut
6

Ranska luopuu parin vuoden päästä muovipusseista ruokakaupoissa. Jutun mukaan muovipussien käyttö on jo vähentynyt radikaalisti viimeisen kahdentoista vuoden aikana. Jos tämä on mahdollista Ranskan kokoisessa maassa, luulisi sen onnistuvan myös Suomessa. Kyse on vain siitä, mihin asiakkaat ovat tottuneet. (HS)

Suomessa taas yhä useampi kieltäytyy mainoksista postin mukana. Uutisen mukaan 1-2% kotitalouksista liimaa vuosittain ”ei mainoksia, kiitos” -tarran postilaatikkoonsa. Meillä on ollut kielto ovessa monta vuotta. Suurin syy siihen on se, että niitä mainoksia ei kukaan lukenut, ja silti ne paperit piti aina kierrättää. Olen muuten sitä mieltä, että jos aktiivisesti seuraa mainoksia ja etsii tarjouksia, tarra on ihan tarpeeton. Olennaista on kieltäytyä tarpeettomasta postista. (YLE)

Kotitalouksissa kierrättäminen on usein verrannollinen siihen, millaiset säilytysmahdollisuudet jätteille on. Jos roskiskaapissa ei ole tilaa kuin yhdelle roskikselle, innokkuus kierrättää laskee varsin ymmärrettävästä syystä. Työtehoseura on kehittänyt asiaan ratkaisun suunnittelemalla kierrätyskaapin, jossa kaikille jätteille on oma lokero. Ajatus on mitä parhain, joskaan en ole kuvan perusteella täysin vakuuttunut kaapin toimivuudesta. Toisaalta jos tällainen suunniteltaisiin alusta lähtien uusiin asuntoihin, kukaan ei ainakaan voisi jättää lajittelematta vain siksi, ettei roskille ole paikkaa. (MTV)