Esikoiseni sai ensimmäiset pehmolelunsa jo ennen syntymäänsä. Sittemmin nalleja ja muita otuksia on kertynyt lisää. Ja lisää. Ja vielä vähän lisää. Toisen lapsen kohdalla kävi samalla tavalla – hän sai pehmoja lahjaksi heti maailmaan saavuttuaan. Molemmat lapset ovat olleet sitä sorttia, joka todella tykkää pehmoista. Niitä on saatu syntymäpäivä- ja joululahjoiksi sekä virpopalkoiksi ja tuliaisiksi. Lapset ovat ostaneet niitä itselleen ja toisilleen, saaneet kavereilta ja löytäneet kierrätyshyllystä. Niitä on tullut hampurilaisaterioiden kylkiäisinä ja arvontapalkintoina. Olen itsekin ostanut niitä useamman, ehkä matkamuistoksi tai sitten heltynyt kaupassa sitkeän lobbauksen tuloksena.
Reilun kymmenen vuoden aikana pehmoja oli kertynyt niin paljon, etteivät ne enää mahtuneet minnekään. Lastenhuoneessa oli pehmoja kestokasseittain, sen lisäksi että niitä löytyi kymmenittäin sängyistä unikavereina. Tilanne oli päätynyt tähän huomaamatta, nalle kerrallaan. Lastenhuoneen remontin yhteydessä päätin, että nyt on suuren karsinnan aika. Tässä oli vain yksi ongelma: jokaisella otuksella oli nimi ja persoona. Miten sellaisia voi karsia? Aiemmin karsimista oli kyllä yritetty muutaman kerran. Silloin lapset löysivät yleensä pari pientä pehmoa, jotka sai laittaa pois. 99% osoittautui kuitenkin liian rakkaiksi, joten tilanne ei koskaan varsinaisesti parantunut.
Nyt tein toisin. Aloitimme sillä, että kumpikin keräsi joka ikisen pehmon jonka omistivat, ja ne kerättiin omiksi kasoiksi lattialle. Kuvaavaa on, että pehmojen omistukset olivat lapsille päivänselviä, yhtäkään ”emme tiedä kumman tämä on” -otusta ei löytynyt. Sen jälkeen pehmot laskettiin. Kasojen koosta saattoi päätellä, että ihan pienestä määrästä ei ollut kyse, mutta laskeminen paljasti karun totuuden. Toisella pehmoja oli yhteensä noin 90, toisella noin 80. Meillä oli siis yhteensä reilut 170 pehmoeläintä. OMG, kuten joku teini asian ilmaisisi.
Nämä valittiin ekana.
Tällä kertaa aloitimme karsimisen eri suunnasta kuin aiemmin. Käskin lasten valita 10 kaikista rakkainta nalleaan, ja siirtää ne erilleen. Molemmat tekivät työtä käskettyä, ja aikaa tähän meni noin minuutti. Sen jälkeen he saivat valita toiset 10. Sen jälkeen vielä viisi. Operaation jälkeen molemmilla oli siis yhteenä 25 pehmoa, jotka olivat ne kaikista tärkeimmät. Määrä ei edelleenkään ollut minimalistinen, mutta tälle määrälle meillä oli järkevästi tilaa. Toisin sanoen kaikki 25 muuttivat kummankin sängynpäätyyn, eivätkä ne vaadi erillistä koppaa säilytystä varten.
Jäljelle jääneiden joukosta noukin erilleen kaikki tiput ja puput. Päätin siirtää ne pääsiäiskoristeiksi, jotka otetaan esiin kerran vuodessa. Sitten valikoitiin yhdessä pari nallea pienille serkuille annettavaksi. Sen jälkeen kerättiin kassillinen sellaisia, jotka lapset aikovat myydä kesällä kirppiksellä. Jäljelle jäi vielä kestokassillinen pehmoja, jotka – vähän noloa kyllä – muuttivat mökille. Mökki oli se helpoin ratkaisu. Siellä on leluille myös tarvetta, sekä riittävästi säilytystilaa. Lasten ei tarvinnut luopua niistä heti paikalla kokonaan, mutta kuitenkin ne saatiin pois lastenhuoneesta. Ajatukseni on, että vähitellen karsin mökillä ollessani tuota määrää vielä pienemmäksi.
Tämä operaatio paljasti tyypillisiä asioita karsimisesta, etenkin tunnepitoisten asioiden karsimisesta. Ensinnäkin minun ja lasten preferenssit eivät olleet samoja. Jokin minusta ”hieno” nalle ei lapsen mielestä ollutkaan mitenkään ihmeellinen. Toisaalta minä en mitenkään pystynyt muistamaan, mistä mikäkin oli peräisin, puhumattakaan jokaisen nimestä. Kävi kuitenkin ilmi, että kaikilla lähes 200 pehmolla oli kuitenkin oma nimi, ja jokaisen alkuperä oli täsmällisesti selvillä – keneltä saatu, milloin ja missä. Siitä huolimatta lasten oli helppo valita parhaimmasta huonoimpaan päin. Ensimmäiset 10 olivat todella helppoja, sen jälkeen pohdinta piteni.
Tästä voi vetää aikuisten tavaroihin sellaisen johtopäätöksen, että jos jotakin on liikaa, kannattaa edetä samassa järjestyksessä. Ei valitsekaan niitä, joista luopuu, vaan niitä, jotka haluaa säilyttää. Sitten käytettävissä oleva tila määrittelee sen, kuinka monta säilytettävää voi valita. Tämä tapaus havainnollisti myös, että joskus laskeminen on hyödyllistä, vaikka en olekaan laskemisen suurin fani. Laskeminen konkretisoi lapsille, että tavaroita on todella paljon. Alle kouluikäinenkin ymmärtää, että sata nallea on vähän liikaa. (Tosin kyllä se havainnollisti asian minullekin. Tiesin, että pehmoja on hirveästi, mutta olisin silti arvioinut määrän alakanttiin.)
Lopuksi totean, että niiden poistettujen perään ei ole haikailtu. Luulen että tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että tällä kertaa valittiin vain niitä ihanimpia juttuja. Lapset eivät ole kaivanneet lisää, nyt valittu määrä tuntuu olevan juuri sopiva. Painotan, että minä tein päätöksen siitä, kuinka monta nallea sai ottaa, tällaiset päätökset ovat mielestäni parempi pitää aikuisten vastuulla, eikä neuvotella asiasta liiemmin lasten kanssa. Tästä huolimatta valittu määrä oli lapsille ok, eikä kumpikaan alkanut asiasta kiukutella. Kaiken kaikkiaan karsinta sujui ihmeen helposti ja sujuvasti. Jos jatkossa leluja on karsittava, tämä metodi on nyt hyväksi havaittu.
meillä lapset ovat kasvaneet ulos pehmoista, mutta niitä ei saa silti pistää pois. Jokaisella on nimi ja luonne ja paikkansa maailmankaikkeudessa. On myös ollut tilanne, jolloin piti lapsuuden pehmoja käydä kaivamassa esiin kellarista.
Pehmot (meillä myös nimellä ”unskarit” l. unilelut) vievät kellarikomerostamme ihan älyttömän paljon tilaa, mutta kukaan nuorista ei ole valmis keskustelemaan niiden uudelleenorganisoinnista.
Helpottavaa kuulla, että muissa perheissä samaa ongelmaa! Kenties siinä vaiheessa, kun lapset muuttavat kotoa pois, pakkaat heille unskarit mukaan 🙂 🙂 Tai ehkä heillä toimisi tämä sama tekniikka, että valitaan 10 ihaninta? Toisaalta ymmärrän luopumisen tuskan pehmoeläinten kohdalla, koska niillä tosiaan on nimi, luonne ja historia. Sellaisista on vaikea luopua.
kaksi kolmesta on jo muuttanut 😊 eivätkä huolineet niitä mukaansa. Luottavat mokomat siihen, että säilytän niitä heille hamaan maailmanloppuun asti vissiin.
Tekisitkö saman omille rakkaille tavaroillesi? Tai, tasapuolisuuden nimissä sinun olisi karsittava omat tavarasi samalla metodilla: Joulukoristeet ja kirjat.
Minusta lasten ja aikuisten tavaroita ei voi suoraan verrata toisiinsa. Niin kauan kuin perheen aikuiset ovat pääasiallisessa vastuussa asunnon kustannuksista, huoltamisesta ja siivouksesta, meillä on myös enemmän sananvaltaa siihen, mitä talossa säilytetään. Siinä vaiheessa kun jälkikasvu hommaa oman huushollin, pehmojen määrä on vapaa 🙂 Esimerkkinä; kun muutin teini-iässä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, asuin pari vuotta mummini luona. En tietenkään roudannut sinne kuin murto-osan omaisuudestani. Valtaosa tavaroista oli mummin, vaikka asunto oli myös minun kotini.
Toiseksi minusta ei voi olettaa, että pienet lapset osaisivat jotenkin automaattisesti hahmottaa, mikä on sopiva määrä tavaraa. He tarvitsevat siinä apua, ja tällaiset operaatiot ovat tavarataitojen opettelua. Lapset olivat jo hahmottaneet, että nallet alkoivat viedä tilaa kaikilta muilta leluilta, ja niiden siirtely ja järjestely oli heistäkin aika työlästä. Minusta vanhemman tehtävänä on näyttää, miten tavaroiden määrä sopeutetaan käytettävissä olevaan tilaan. Jos päästäisin itseni valloilleen, meillä olisi kirjoja joka paikassa. Mutta en päästä, koska meillä on vain se yksi kirjahylly, eikä toista ole tulossa. Tiedostan, paljonko kirjoille on tilaa, ja pysyttelen suunnilleen siinä määrässä. Tavaroiden karsiminen ei ole itseisarvo, vaan niitä pitää karsia silloin kun niitä on liikaa käytettävissä olevaan tilaan nähden.
Meillä aivan sama tilanne. Pehmoja on noin jätesäkillinen. 2 tytärtä asuuko omillaan, kolmas lukiossa.
Pitäisköhän pääsiäisenä järjestää samanlainen sessio, peikot kolmeen kasaan, josta saavat valita haluamansa ja loput kierrätykseen…
Sanoin tyttärille et jos joskus saatte lapsia niin mun ei tarvitse ostaa yhtää pehmoleluja, kaivan vaan kaapista jälkikasvun pehmolelulahjat.
Välillä kyllä on tuntunut siltä, että noita pehmoja syntyy lisää tyhjästä ilmasta… Minusta tuntuu, että meidän kiintiö on nyt täynnä, ja näillä on pärjättävä koko loppulapsuus. Mikä sinänsä ei tunnu mahdottomalta ajatukselta, ottaen huomioon niiden kokonaismäärän. Mitä sitten tapahtuu, kun lapset aikuistuvat – jään seuraamaan, miten te muut olette ratkaisseet ongelman 🙂
Meillä pehmoleluja on liikaa (minun mielestäni) ja vaikka niitä säännöllisesti karsitaan ja ovat pääsääntöisesti ”ostokiellossa”, niin on niitä paljon. Meillä on ollut toimiva strategia määrän kurissa pitämiseen, että kotona on niille se tila mikä on (yksi iso lelukori) ja vintillä on sitten iso matkalaukku (joka olisi muuten tyhjillään), jossa ylimääräiset majailevat. Välillä sitten karvakavereita vaihdetaan ja samalla mietitään voisiko joistakin luopua, että ilahtuisiko joku toinen lapsi niistä (esim. joka joulun alla lapsi on lahjoittanut tarpeettomia lelujaan joulupataan).
Meillä lapsen tavaramäärä realisoitui, kun muuton takia kaappien kätköissä olleet leluvuoret pakattiin laatikoihin, niitä oli paljon enemmän kun ikinä olisimme osanneet ajatella. Remontin keskeneräisyydestä johtuen lelut ovat edelleen pakattuna muuttolaatikoihin, mutta on ollut erittäin mielenkiintoista nähäd mitä leluja lapsi on kaivanut laatikoista leikkeihin tässä muutaman viikon aikana. Niitä on aika vähän, eniten käytössä ovat kynät ja piirustustarvikkeet sekä kirjat (plus rakkaimmat unilelut).
Tuo kierrätys on hyvä idea. Vähän sama taka-ajatus oli siinä mökille siirtämisessä. Siellä ne ovat taas ”uusia”, eikä omia unikavereita tarvitse pakata ja kuskata edestakaisin. Olen ehkä vähän hämmästynyt sitä, että yhtäkään poistettua nallea ei ole kaivattu millään tavalla. Se ehkä kertoo siitä, että mitään kovin rakasta ei sitten lopulta laitettu pois.
Pakko kertoa oma tarina parin vuoden takaa. Siivosin vinttikomeroa, jossa oli isoon jenkkikassiin tungettuna kaksospoikieni pehmoleluista enimmät. Kun nämä, silloin 25-vuotiaat äijät, tulivat käymään, levitin kassin sisällön lattialle ja kehotin myös valitsemaan sieltä ne, jotka säästettäisiin. Loput olin ajatellut välittää koiranleluiksi tai muuhun kierrätykseen, että olisi enemmän tilaa ja siistimpää. Siinä nuo isot miehet sitten seisoivat tumput suorina. Hätääntyneen näköisinä, että ”Mitä sää äiti nyt? Mihin sää oikein olet viemässä näitä?” Ja sitten muisteltiin, että mistä mikäkin oli saatu tai ostettu, mikä minkäkin nimi oli ja miksi se oli tärkeä pitää tallessa. Pakkasin pehmolelut takaisin jättikassiin. ”Allright, allright, annetaan olla.” Omakotitalossa on vielä tilaa säilyttää, mutta jos ja kun talo menee myyntiin, myös pehmoeläimet muuttavat jonnekin. Toivottavasti pojilla on siinä vaiheessa omia lapsia, tai mieli muuttunut. Onhan minulla itsellänikin turhaa keräily- ja muuta tavaraa, josta tulee olemaan hyvin vaikeata luopua. Keräilyesineet jatkavat jossakin elämäänsä minun siirryttyäni aikanaan toiseen ulottuvuuteen, mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Kiitos mielenkiintoisesta blogistasi, tykkään lukea. Enkä ole koskaan aiemmin kommentoinut kenenkään blogeihin mitään. Aurinkoista ja pölytöntä kevättä 🙂
Vaikuttaa siltä, että näitä kokemuksia on yhdellä jos toisellakin! Eikä tähän taida olla mitään patenttiratkaisua, nallet ovat rakkaita vielä vanhanakin. Anopin sohvalla istuu nalle, joka hänellä on ollut lapsena. Sen nimi on Köntti. Luulen, ettei kenenkään mieleen edes pälkähtäisi ajatus siitä, että Köntistä pitäisi luopua!
Anteeksi nyt… Minusta on kohtuutonta, että täysi-ikäisten ihmisten leluja, vaikkakin rakkaita, kuuluisi säilyttää toisen ihmisen kodissa…
Samantapainen tilanne muutaman vuoden takaa. Olimme muuttamassa Espoosta Hgin keskustaan ja jo pesästä lentäneet tyttäret (DI ja FM, jo työelämässä mutta vielä lapsettomia) tulivat käymään. Setvimme yhdessä korkeaa pajukoria täynnä pehmoleluja. Kaikkien nimet ja historiat muistuivat mieleen ja huoneen täytti iloinen nauru ja muistelut. Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen, mitkä säästetään ja mitkä viedään Fidaan.
Tässä tarinassa on toivoa siitä, että pehmoja voi ehkä joskus vielä karsiakin! 🙂
Mainio kirjoitus ja menestyksellinen tarina. Noinhan juuri asiain pitäisi sujua! Kunpa osaisin tehdä juuri noin omienkin tavaroitteni kanssa! – Meidän perheessä kolme poikaa ja yksi tytär, kaikki jo pesästä lentäneet ja lelunsa, monet kirjansa ja kamppeensa tänne jättäneet. – Onhan tämä ollut heidän lapsuudenkotinsa, minnekäs muualle lapsuuden asiat jäisivät?
Mutta sitten vallankin pehmot ja muut lelut ja lastenkirjat kokivat uuden renessanssin, kun sainkin keskimmäisen pojan lapset useamman vuoden ajaksi hoitolapsiksi kerran viikossa tarhaikäisistä melkein murkkuikäisiksi koululaisiksi asti. Kyllä on lelut heille kelvanneet ja iloa tuottaneet, ja nyt jo kuudelle lapselle luetut tai heidän itse lukemansa kirjat alkavat olla tiensä päässä. En vain ole pystynyt juuri mitään hävittämään. Kirpputoreille ne ovat liian kuluneita. Pehmoleluista vain muutama on enää täällä asuintiloissa, muut lelut ovat kellarikomerossa kasseissaan. On niillä kaikilla ollut hyvä lelun elämä niinkuin kirjoillakin sekä piirustus- ja askartelutarvikkeilla. Selvästi rikkinäiset kapistukset olen kyllä vienyt roskiin. Mutta pelkkä kuluminen ei vielä aiheuta tuomioita. Jos olisi ollut mökki, niin varmasti olisivat lelut päätyneet sinne.
Korillisen duplolegoja panin pesukoneeseen kilisemään ja kalisemaan hienopesuohjelmalla (ei linkoa) ja kuivattelin lakanan päällä. Tytär otti muistoksi yhden palikan kutakin väriä ja laatua ja kaikki loput sai alakerran pikkuinen tyttö ja oli niistä ikionnellinen.
Vieläkin tyttären kanssa otamme joskus esiin vaikka kirjan ”Nikkar-Tikkarin mäellä” jonka mainiot runot (Kirsi Kunnas) ovat lähtemättömästi piirtyneet muistiimme. Mainioiita kuvia katsellen yhteen ääneen tai vuorotellen lausumme ne runot ääneen. ”Pyöri Pikku Hiiri – niinkuin tuuliviiri – älä istu tuolilla – ja täytä päätäs huolilla!” Tässä maailmassa tarvitaan vielä lapsenmielisyyttä!
Minun äiti on säästänyt aika paljon minun ja veljeni lapsuuden leluja. Legoja, pelejä, barbeja, my little poneja, nukentarvikkeita ja varmaankin kaikki kirjat. Niistä on ollut lapsenlapsille hurjasti iloa. Vastikään kaivettiin mökillä vanhat barbini esille vaatteineen, ja lapset olivat aivan innoissaan. Niinpä siis säästämiselläkin on puolensa. Luultavasti itse toimin samoin, karsin osan mutta osan säästän. Duplot ja legot ovat esimerkiksi sellaisia, että niillä voi leikkiä vuosikymmeniä, ja samat palat käyvät uusien settien jatkoksi, vaikka ne olisivat vanhoja. Uskon että alakerran tyttö oli onnellinen lahjasta!
Voisiko lapsille opettaa kohtuullista ostokäyttäytymistä, ja sopia esimerkiksi siitä, että kun noita pehmoja on noin paljon, ei tarvita uusia, jo ennen kuin niitä on kymmeniä per lapsi? Meillä on ainakin hyvin pienestä pitäen opetettu, että erilaisia asioita voi ihailla, mutta kaikkia ei voi saada itselle, mutta esimerksi joululahjatoiveista pyritään toteuttamaan ne tärkeimmät. Oli minullakin nukkeja aika lailla, mutta uusia sain, kun vanhat menivät rikki, eikä niitä ollut kovin monta kerralla. Tavarataitoja on tavaratulvan ennaltaehkäisy.
Epäilen, että varsinainen ongelma olisi nimenomaan lasten ostokäyttäytyminen. Vietimme juuri lapsen 4-vuotissynttäreitä, ja olimme hankkineet hänelle yhden lelun lahjaksi (senkin käytettynä). Lapsi ei ollut itse esittänyt lahjatoiveita, emmekä näin korona-aikaan esim. käy kauppoissa, missä myydään leluja, joten houkutuksia ei juuri tule. Lahjoja tuli kuitenkin kaksilta isovanhemmilta, isoisoäidiltä, sedän perheeltä ja myös lapsen kaverilta: pehmoleluja, barbeja, pikkueläimiä ja niiden muovisia tarvikkeita, palapelejä…Vanhempien kauhuksi yksi lahja sisälsi peräti 130 muoviosaa(!), joista voi tehdä kukka-asetelmia. Tämä kaikki siis jouluna saatujen, vielä kovasti leikeissä mukana olevien, lahjojen lisäksi. Tyttäremme sai mm. jo ennen joulua (ja täysin pyytämättä) kaksi Playmobile-joulukalenteria.
Pieniä leluja ja niiden osia siis riittää, ja olemme vaivihkaa siirtäneet osan kaapin pohjalle pois uusien tieltä. Lapsi kun tuo lelunsa siihen huoneeseen, missä leikkii (eli missä vanhemmatkin ovat), ja usein leluja ja niiden osia löytyy esim. meidän vanhempien sängystä, kylpyhuoneesta jne.
Todellakin olen samaa mieltä siitä, että tavaratulvan ennaltaehkäisy on tärkeä taito, mutta miten saada sukulaiset ja lapsen kaverit ymmärtämään, että lapsi ei tarvitse niin paljon leluja, ja että varsinkin paljon pieniä osia sisältävät lelut ovat todellinen riesa. Kauhulla jo odotan, mitä tapahtuu, kun saamme toisen lapsen… Niitä ihan pienen vauvan pehmoja kun on jo omasta takaa, mutta veikkaan, että kaikki haluavat ”muistaa” vauvaa pienellä lelulla….
Kuin omasta taloudesta! Meillä tehtiin pari kuukautta sitten tismalleen samoin. Poistoa odottavat pehmot ovat edelleen varastossa kaipuun varalta, mutta ei niiden perään ole kovinkaan pehmolelujen hoivaajamme kysellyt. Pääsevät ajan myötä kierrätykseen, vältän kuitenkin ettei kohteena olisi kaatopaikka.
Lisää pehmoleluja meille on hankittu todella harkiten, mutta pitkä kertymäaika ja iso lapsiluku olivat tehneet tehtävänsä ja määrä oli sen mukainen. Muista leluista lasten onkin ollut helpompi luopua kirppikselle, mutta pehmolelut on meilläkin se tunteita herättävin leluryhmä.
Tottakai myös aikuiset on kierrättäneet tavaroitaan säännöllisesti ja jokaisen perheenjäsenen tärkeimmät esineet ja muistot ovat saaneet jäädä talteen.
Kaikkea ei voi säilyttää ja tilat ovat asumista eikä varastointia varten. Karsiminen on tasapainoilua. Idea kun on ettei uutta haeta tilalle kaupasta.
Tässä meidän karsimisen yhteydessä käytiin tietysti keskustelu myös uusista pehmoista. Molemmille kirkastui, että jos niitä hankitaan jatkuvasti lisää, kohta ollaan samassa tilanteessa uudestaan. Mutta kuten sanoit, eivät nuo ole yhdessä yössä ilmestyneet. Kun molemmat lapset ovat saaneet pehmoja lahjaksi hyväntahtoisilta sukulaisilta jo ennen syntymäänsä, määrää on ollut haasteellista rajoittaa. Sellainen kohtuullinen määrä nalleja (tyyliin kymmenkunta) oli molemmilla kasassa jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Jos määrän olisi halunnut rajoittaa siihen, olisi pitänyt tehdä täydellinen stoppi jo silloin. Myönnän auliisti, että siihen ei minusta olisi ollut.
Tähän on varmaan monta mielipidettä, mutta ei minun mielestä lasten lelujen määrää tulekaan rajoittaa liian fanaattisesti.
Meillä aikuisilla on omat näkemyksemme kierrätyksestä ja kodin tavaramäärästä, mutta olisihan se kohtuutonta kieltää täydellisesti vaikkapa pehmolelujen taloontulo parin ekan ikävuoden jälkeen. Lapsilla kun on ainakin syntymäpäivät ja joulu, jotka tuskin kuittaantuvat harvalla läpi elämän täysin aineettomilla asioilla.
Olennaista on pitää uusien kotiin tulevien tavaroiden määrä kohtuullisena ja kierrättää entisiä säännöllisesti ja vastuullisesti.
Tosin itselleni kierrätys ja käytettyjen tavaroiden myyminen ei ole koskaan ollut pakkopullaa, lähinnä toiminut jopa harrastuksena.
Toivottavasti perheissä kierrätetään lelut juurikin lasten kanssa yhdessä sopien, ei jatkuvasti salaa poistaen. Kyllä lapset antavat poistaa niitäkin pehmoleluja, kunhan keinot ovat oikeat. Tämä kaikkien pehmojen yhteenkokoaminen oli tapana loistava, jokainen näkee konkreettisesti mitä omistaa!
Meillä vanhimmat lapset ovat kohta aikuisia ja vievät pääsääntöisesti tavaransa mennessään, kun muuttavat pysyvästi omilleen. Näin toimin aikanaan itsekin, lapsuudenkoti ei voi meillä olla aikuisten lasten varasto. Puhumattakaan kun muutto pienempään asuntoon tulee eteen.