Juon teetä joka päivä. Lounaan jälkeen alan valmistaa haudutettua teetä itselleni. Laitan veden kattilaan kiehumaan, ja otan esille joko kahden kupillisen haudutuspannun, tai ison valkoisen teekupin. Sitten valitsen teehyllyltä kauniin peltipurkin, jossa on mustaa, vihreää tai valkoista irtoteetä. Purkissa on sisällä pieni (ammoisina aikoina rippilahjaksi saatu) hopealusikka, ja sillä annostelen teesihtiin kaksi lusikallista teetä, kaadan kiehuvan veden päälle ja jätän juoman tekeytymään. Sillä aikaa sujautan lusikan takaisin purkkiin ja otan esiin pienen koristeellisen lasilautasen, jolle laitan teesihdin valumaan, kun tee on valmista. Haudutan samasta sihdistä yleensä kaksi kupillista, joten siksi jätän kertaalleen haudutetut teelehden odottamaan. Tämä henkilökohtainen teeseremoniani toistuu melkein joka päivä.
Keittiössä on nykyisin teehylly, jolla säilytän kaikkia teenvalmistuksessa tarvittavia asioita: teepurkkeja, sihtejä ja haudutuspannua. Kaikki on kaunista. Suosikkiteepurkkini on perinteinen japanilainen silkillä päällystetty metallirasia. Haudutuspannun sain liki 25 vuotta sitten äidiltäni tupaantuliaislahjaksi, se on kukikasta posliinia. Teesihdit olen laittanut pienikokoiseen aaltovaasiin, joka on minusta liian pieni kukkamaljakoksi.
Olen huomannut, että oikeastaan haluan kaiken olevan kaunista, jos vain mahdollista. Kauneuden kaipuu tuntuu johtavan entistä kauemmas minimalismista. Voisihan teetä lusikoida ihan tavallisellakin lusikalla, mutta hopealusikan myötä tuntuu, että koko arki kohoaa. Aaltovaasi on saatu lahjaksi, eikä sille ole varsinaista käyttöä. Minimalisti olisi varmaan laittanut sen kiertoon jo aikaa sitten, mutta se on kaunein esine, jonka keksin sihtien säilytykseen. Siis täydellinen juuri tässä tarkoituksessa. Yhteistä näille tavaroille on se, että ne eivät ole välttämättömiä. Niiden ainoa tarkoitus on tuottaa iloa olemalla kauniita, ja sen vuoksi en missään nimessä halua niistä luopua.
Tavallaan ymmärrän, mikä sellaisen jatkuvan kodinsisustamisen taustalla on. Siinäkin varmaan havitellaan kauneutta. Mutta siinä missä sisustusharrastaja hankkii aina vain uutta, minä yritän löytää käyttöä vanhalle. Aiemmin olin vahvemmin sitä mieltä, että jos jokin esine on tarpeeton, kiertoon vain. Mutta nykyisin filsofiani on lempeämpi. Mietin ensin, keksinkö tavaralle hyvään käyttöä, ennen kuin hylkään sen. Ajattelen myös paljon luovemmin siitä, mihin esineet on tarkoitettu, kuten vaikka tuon edellä mainitun aaltovaasin kohdalla. Jos satun keksimään vanhalle kauniille esineelle hyvää käyttöä, niin että voin iloita siitä päivittäin, tulen onnelliseksi. Rippilusikoiden sijoittaminen teepurkkeihin oli neronleimaus.
Tavallaan näitä kaikkia yhdistää tietynlainen turhuus. Nuorempana tilanne oli toinen, kun tavaraakaan ei ollut liikoja, joten ei ollut hirveästi valinnanvaraa. Mutta meille keski-ikäisille on jo kertynyt vaikka mitä. Haluan hankkiutua tarpeettomasta eroon, mutta aloitan mieluummin rumista esineistä. Kauniit säästän viimeiseksi, ja mietin ensin pystyisinkö nauttimaan niistä jossain käytössä. Saatan säilyttää jotain tarpeetontakin, jos se on erityisen kaunista. Eihän sitä ikinä tiedä, minä päivänä päähäni pälkähtääkin jokin uusi idea, miten kauniin esineen voisi ottaa käyttöön uudella tavalla.
Säästättekö te esineitä vain ulkonäön vuoksi? Tai oletteko keksineet hauskaa ”uudiskäyttöä” vanhoille tavaroille?