Konmarissa kehotetaan käymään kaikki valokuvat läpi. Sitten niiden joukosta valitaan ne, jotka ilahduttavat, ja heitetään loput pois. Tämä ohje on mielestäni yksi menetelmän kummallisimmista ohjeista. Minulla ei ole nyt suomenkielistä versiota kirjasta käsillä, mutta englanninkielisessä kirjassa ohje kuuluu näin (vapaasti suomentaen):

”On vain yksi tapa käydä valokuvat läpi, ja kannattaa pitää mielessä, että se vie hieman aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki valokuvat albumeista, ja tarkastella niitä yksi kerrallaan. — Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty aika tapahtuma. Tästä syystä niitä täytyy tarkastella yksi kerrallaan. Kun teet näin, hämmästyt siitä, kuinka helppoa on erottaa ne, jotka koskettavat sydäntäsi ja ne jotka eivät.” *

Minusta tuossa ei ole järjen häivää. Valokuvat ovat valmiina siististi albumeissa. En tajua, mitä ihminen voittaa sillä, että hän irrottaa ensin kaikki kuvat, valikoi niistä osan ja liimaa tai muuten kiinnittää sitten takaisin. Ainakin minulla on yleensä tapana myös kirjoittaa albumeihin kuvien viereen missä ne on otettu, joten tarvittaisiin myös uusi albumi. Ja kuvitelkaa miten paljon tuohon menisi aikaa. Täytyy sanoa, että ainakaan minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen hullutukseen.

Mutta koska kyse on Konmarista, samassa luvussa on myös järkevää asiaa. (Tämä on Konmarille tyypillistä. Välillä teksti on mahdotonta soopaa, välillä taas löytyy todella hyviä vinkkejä.) Marie kirjoittaa, miten on tyypillistä, että valokuvia löytyy vähän sieltä sun täältä. Nykyisin ehkä vähän harvemmin, koska suurin osa kuvista on digitaalisina, mutta vanhoissakin kuvissa riittä kerrostumia. Niitä on tullut vastaan papereiden joukosta, kirjojen väleistä, ja olen myös säästänyt niitä erillisiin laatikoihin sinne sun tänne. Tällaisten irtokuvien läpikäyminen Marien menetelmällä on puolestaan täysin järkevää. Hän esimerkiksi toteaa, että jos epäinspiroivasta maisemakuvasta ei enää edes muista mistä se on otettu, kuvaa on turha säilyttää.

Olen viime päivinä käynyt läpi tällaisia vanhoja irtovalokuvia. Aikomukseni on tehdä niistä albumeja, ja työ lähtikin hyvää alkuun, mutta tyssäsi sitten siihen, että liimanauha loppui. Valokuvia lajitellessa totesin, että kaikkea on turha säästää. Jostain syystä tuollaisiin paperikuviin liittyy vähän samaa turhaa kunnioitusta kuin muihinkin papereihin. Että joku on joskus ottanut juuri tämän kuvan, kehittänyt sen ja maksanut siitä, eikö se pitäisi säästää. Mutta ei tarvitse. Kaikki huonot kuvat saa heittää suoraan roskiin! (Pakko ei tietysti ole tätäkään tehdä, mutta huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä.) Minä karsin kuvista surutta pois kaikkia seuraavanlaisia: tyhmiä ilmeitä, heilahtaneita kuvia, tuplakuvia, jossa samasta tilanteesta on kaksi tai useampi lähes samanlaista kuvaa, mitäänsanomattomat maisemat sekä sellaiset ryhmäkuvat, joiden ihmisiä en tunnistanut. Jäljelle jäi kuvia, joissa oli jotain omalta kannaltani kiinnostavaa tai merkityksellistä.

Valokuvien karsiminen on jollain tavalla vapauttavaa puuhaa! Siinä on samaa viehätystä kuin papereiden karsimisessa. On hyvin kepeä tunne viskata menemään kaikki epäonnistuneet otokset. Ei tarvitse enää pähkäillä mitä niille pitäisi tehdä. Pois vain! Mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko repimään albumeitanne, ellette ole todella vakain aikomuksin liikkeellä. Muutama huono kuva kokonaisessa albumissa ei haittaa mitään. Ei niitä ole pakko katsoa. Jos tuollaiseen täydelliseen mullistukseen lähtee ymmärtämättä miten iso projekti on kyseessä, saattaa lopputulos olla tyhjä albumi ja läjä valokuvia irrallaan, joita ei kuitenkaan ole saanut heitetyksi pois.

Sen sijaan albumienkin karsiminen voi olla paikallaan tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi jos todella inhoaa omaa menneisyyttään, ei ole mikään pakko säilyttää valokuviakaan. Toinen erikoistilanne on perintönä tulleet albumit. Niiden suhteen tuo Konmari-menetelmä saattaisi itse asiassa olla ihan toimiva ratkaisu. Jos kyseessä on todella vanhat kuvat, säästäisin ne, mikäli suinkin on tietoa, ketä kuvissa on. Jos taas albumi on täynnä lomakuvia Korfulta vuodelta -83, joissa seikkailee täysin tuntematonta porukkaa, ei sitä tarvitse velvollisuudentunnosta säilyttää.

Millainen filosofia teillä on valokuvien suhteen?

*Lainaus on englanninkielisestä pokkarista sivulta 138.