Aika usein olen nähnyt sanottavan, että jokainen tavara on sitoumus. Toipa kotiinsa mitä tahansa, se vaatii aina aikaa, vaivaa ja resursseja. Minimalistit etenkin mainitsevat usein, että heiltä vapautuu paljon sekä henkistä että fyysistä kapasiteettia, kun tavaroista huolehtimiseen menee niin vähän aikaa. Voi tehdä kaikkea kiinnostavampaa. Äskettäin samasta asiasta kirjoitti Ilana Aalto, joka tuskaili erinäisten tavaroiden takia, joita piti korjata, vaihtaa, muuttaa, setviä ja etsiä. Hän mainitsi, että tavaratyö tehdään yleensä vapaa-ajalla, eikä siitä makseta mitään. Jos maksettaisiin, omalle työlle kertyisi hintaa, niin paljon aikaa ja vaivaa menee.

Tietyllä tavalla tämä on totta, mutta samalla tämä näkökulma antaa harhaanjohtavan kuvan siitä, että nimenomaan tavaratyö olisi jotenkin poikkeuksellisen hankalaa. Nimittäin kaikki asiat vaativat aikaa ja vaivaa. Haluatko syödä terveellisesti? Varaudu silloin siihen, että tuoteselosteiden vertailuun, ruoan kotona valmistamiseen ja oikeaoppisen lautasmallin koostamiseen menee enemmän aikaa kuin siihen, että tilaa minuutissa noutoruokaa puhelimella. Tai haluatko lukea enemmän kirjoja? Kirjojen lukeminen vie jopa tunteja päivässä, eikä silloin voi tehdä mitään muuta. Puhumattakaan lapsista, niitä ei kannata oikeastaan hankkia lainkaan, jos vaivojaan laskee. Ensimmäiset 15 vuotta niistä huolehtiminen vie lähes kaikki rahat ja kaiken ajan, ja monet huolehtivat lapsistaan jollain tasolla koko loppuelämänsä. Satiirikko voisi sanoa, että ajatella mitä kaikkea ehtisimmekään, jos emme lukisi kirjoja, söisi terveellisesti saati sitten saisi lapsia.

Tämän liioittelun tarkoitus oli havainnollistaa, että tavaroiden vaatima aika ja vaiva on mielestäni tavallista elämää. Emme pysty elämään ilman tavaroita, ja rehellisyyden nimissä hyvin harva edes haluaa ruveta askeetiksi. Samalla tavalla voi tuskailla mitä tahansa muuta asiaa, joka kuitenkin on pakko tehdä. Tavaroiden määrää voi tietysti vähentää, ja se onkin hyvä tapa vähentää myös tavaratyön määrää, mutta toinen keino on muuttaa asennetta. Marie Kondolla on tässä asiassa hyvä lähtökohta: pyri siihen, että kotona on vain asioita, joista pidät. Sellaisista huolehtiminen on nimittäin paljon mukavampaa, kuin pahaa mieltä tuottavista tavaroista.

Mietin tätä usein, sillä minulla on taipumusta ”hankaliin” tavaroihin. Sellaisiin, jotka täytyy puhdistaa käsin, säilyttää huolellisesti ja varoa käytössä. Tavaroihin, jotka vaativat erilaisia hoitotoimenpiteitä säännöllisesti; silittämistä, öljyämistä, pesettämistä ja niin edelleen. Mutta rakastan näitä tavaroitani. Niistä huolehtiminen ei tunnu työltä. Se on vaihtokauppa; kaunis pöytäliina ilahduttaa silmää, tuntuu miellyttävältä, sopii sisustukseen ja jopa vähentää kaikua huoneesta, ja saadakseni kaiken tämän joudun säännöllisesti pesemään ja silittämään sen. Mutta se on vaihtokauppa, jonka teen mielelläni. Pidän enemmän kankaisesta liinasta kuin muovisesta, vaikka muovinen vaatii vain murto-osan siitä työstä, minkä kankainen liina vaatii. Mutta muoviliina näytti joka päivä kompromissilta ja rumalta, kangasliina hyräyttää sieluani aina, kun vilkaisen siihen suuntaan. Eikö tämän tunteen takia kannatakin nähdä vähän vaivaa? Toki kyse on arvoista myös. Kun lapset olivat vielä soseiässä, arvostin muoviliinan käytännöllisyyttä enemmän kuin kangasliinan kauneutta. Mutta nyt kun nuoriso syö itsenäisesti haarukalla ja veitsellä, nautin täysin siemauksin siitä, että olen voinut palata kankaisten pariin.

Rakastan pöytäliinojani!

Häärättyään koko kuukauden erilaisten tavaratöiden parissa, hoidettuaan erilaisiin tavaratoimituksiin liittyviä reklamaatioita, siivottuaan ja järjestettyään ahkerasti, Ilana Aalto kirjoittaa, että ”Huomasin ärtyväni ja stressaantuvani, kun ajattelin tavaroiden palvelemiseen kuluvia tunteja.” Mutta emmehän me palvele tavaroita, vaan tavarat palvelevat meitä. Me päätämme, tarvitseeko jokin tavaratyö tehdä, sillä pakkohan ei ole. Ei ole välttämätöntä pyyhkiä pölyjä, vaihtaa rikkinäistä lamppua tai tehdä paljon muutakaan. Siksi ei voi syyttää tavaroita, vaan ensisijaisesti itseämme. Näitä asioita  – siis tätä tavaratyötä – tehdään siksi, että kotimme olisi viihtyisämpi tai elämä helpompaa ja mukavampaa. Onko se sitten huono asia?

Luulisin, että iso osa tavaratyöstä palautuu lopulta sosiaalisiin normeihin. Puhtaat vaatteet, pölytön hylly tai kunnollinen valaistus eteisessä ovat asioita, joita pidetään yhteiskunnassamme sosiaalisesti toivottavina. Olisi mahdollista myös pestä vaatteita harvemmin, jättää pölyt pyyhkimättä ja sinnitellä pimeässä eteisessä, mutta niistä voisi seurata sosiaalisia sanktioita, tai ainakin sanktioiden pelkoa omassa mielessä. Ehkä seuraavan kerran tavaratyötä tuskaillessa voisi kyseenalaistaa sitä, tekeekö työtä itseään vai sosiaalisia normeja varten, vaikka niiden erottaminen toisistaan voikin olla välillä vaikeaa. Esimerkiksi minä pesen pyykkiä mielelläni, koska nautin puhtaista vaatteista, ja ihan mielelläni sulaudun siihen normiin, jota vaatteiden siisteyden osalta yhteiskunta minulta odottaa. Sen sijaan ne vaatteet itsessään eivät vaadi minulta mitään.

Mutta voin tehdä paljastuksen. En juuri koskaan pyyhi pölyjä. En pyyhkinyt niitä silloin, kun asuin opiskelijayksiössä, enkä pyyhi vieläkään. Siivooja pyyhkii ne pari kertaa kuussa, mutta suoraan sanottuna en varmaan huomaisi, jos hän jättäisi jonkin kerran väliin. Alan huomata pölyt vasta siinä vaiheessa, kun kerros lähestyy senttiä, ja silloinkin yleensä vain huitelen vähän pölynimurilla sinne päin. Koska tavaratyönkin suhteen voi tehdä valintoja, kaikkea ei ole pakko tehdä, varsinkaan jos se tuntuu turhalta. Pölyjen pyyhkimisen aate ei ole koskaan resonoinut minulle, mutta niitä pöytäliinoja silitän mielelläni, koska tavaratyö on aina oma valinta.