Avainsana-arkisto: omistaminen

Viikon vinkit 9/2013: turhia tavaroita, sokeria siivoukseen ja analyysiä ruosta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen vastannut kaikkiin tulleisiin kommentteihin tänä aamuna – kiitos vilkkaasta keskustelusta!

Sain pariltakin eri taholta vinkin Iltalehden turhien tavaroiden listasta. Meinaan käydä sen kohta kohdalta läpi, ja katsoa mitä meille näistä on kertynyt. Tästä oma postaus heti alkuviikosta!

Sokeripalalla voi näköjään irrottaa myös pohjaanpalaneita ruokia padoista. (MTV3)

Pitkien artikkelien ystäviä ilahduttanee Suolaa&Hunajaa -blogin analyysi eettisen ruoan kaupasta. Onko kyse ideologisesta puuhastelusta, joka ei massoja liikauta? Pitääkö luomun aina olla kallista? Vai löytyisikö vastaus sittenkin isoista ketjuista? Jonna on todella paneutunut aiheeseen, ja ottanut faktoista selvää. Tässä artikkelissa ilmaistaan paljon sellaisia asioita, joita olen itsekin mietiskellyt, mutta en ole saanut laitetuksi paperille. En varmaan näin tyhjentävään analyysiin olisi edes kyennyt.

Onko tavara uusi läski?

Julkaistu , kirjoittanut
11

Taannoisessa radio-ohjelmassa keskusteltiin siitä, onko tavara uusi läski. Tuo heitto jäi vaivaamaan. Mitä se tarkoittaa? Voiko niin sanoa?

Katsoin Ylen Areenalta neliosaisen dokumentin lihavuudesta. Kyse oli amerikkalaisesta ohjelmasta, ja siinä väestön jatkuvasti kasvavaa ylipainoa kutsuttiin epidemiaksi. Sen syitä tarkasteltiin lähinnä yhteiskunnallisella tasolla: mitkä asiat esim. kulttuurissa, poliittisessa päätöksenteossa ja markkinataloudessa vaikuttivat siihen, että ihmisistä tulee yhä lihavampia? Yksilöiden henkilökohtaisiin syihin ei ohjelmassa juuri menty, siinä ei analysoitu itsekuria, sydänsuruja tai tylsistymistä, vaan keskityttiin mm. mainontaan, koulujen opetusohjelmiin ja valtion myöntämiin maataloustukiin.

Tästä näkökulmasta ihmisten liiallista tavaramäärää voi verrata ylipainoon. En tiedä voiko täällä vielä puhua epidemiasta (Amerikassa varmasti voisikin), mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä kyllä on. Syitä epidemiaan voi etsiä sekä henkilökohtaiselta että yhteiskunnalliselta tasolta. Jos jätetään henkilökohtaiset syyt pois, mitkä asiat ympäröivässä maailmassa vaikuttavat siihen, että tavaraa tuppaa helposti kertymään liikaa?

Meitä ympäröi yltäkylläisyys, niin ruoan kuin muunkin materian osalta. Mutta samoin kuin elimistömme ei ole sopeutunut siihen, että ruokaa on saatavilla loputtomiin, meiltä puuttuu sisäsyntyiset taidot navigoida loputtoman materian keskellä. Luopuminen ei ole psykologisesti helppoa, sen sijaan keräilijä-metsästäjän vaistot heräävät alennusmyynneissä. (Tai niin ainakin Anne Te Velde-Luoma väitti, en tiedä onko tuota tieteellisesti tutkittu. Luopumisen tuskan varmasti jokainen tunnistaa ilman tutkimustakin.)

Sitten on tietysti mainonta. En usko, että ihmiset olisivat täysin aivottomia ja mainosten vietävissä, mutta varmasti mainonnalla on osuutensa etenkin siihen, että halutaan jotain uutta. Hiukan parempaa, erilaista, jännittävämpää tai muodikkaampaa. Epäilemättä mainonta tuo tietoisuuteen runsaasti tavaroita, joista meillä ei ilman mainoksia olisi hajuakaan – eikä siten tulisi mieleen myöskään haluta niitä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon sosiaalinen media vaikuttaa ihmisten ostokäyttäytymiseen. Miten usein kaverin statuspäivitys tai blogissa nähty kiinnostava tuote inspiroi lukijan ostamaan tai ainakin haluamaan jotain samantapaista?

Yhteiskunta ei erityisesti kannusta rajoittamaan kuluttamista. Taloussysteemimme perustuu pitkälti siihen, että toiset myyvät ja toiset ostavat jotain. En ole huomannut, että ihmisiä ohjattaisiin valitsemaan mitä kulutetaan, hyödykkeitä tai palveluja. Tavaroiden kasaantumisen kannalta sillä on kuitekinkin merkittävä ero. Vaatteet, huonekalut, tietotekniikka ja muut esineet ovat konkreettisia, ne eivät noin vain katoa maailmasta. Palveluista ei synny materiaalista painolastia, vaikka sekä yhteiskunnallinen että yksilön saama hyöty on ihan yhtä suuri.

Siitä olen Te Velde-Luoman kanssa samaa mieltä, että koska yltäkylläisyys on niin uusi tilanne, ihmisiltä puuttuu konkreettisia tavaranhallinnan taitoja. Toisin kuin painonhallintaa, näitä asioita ei vielä opeteta koulussa, eikä ole samanlaisia nyrkkisääntöjä kuin vaikkapa lautasmalli, jota voisi soveltaa kamojensa suhteen. Kouluissa opetetaan terveystietoa ja kotitaloutta, mutta ainakaan minun aikanani niissä ei puhuttu tavaroista yhtään mitään. Ehkä se ei tuolloin ollut tarpeen, mutta ei se varmasti olisi ollut pahitteeksikaan. Roinakasat eivät ole mikään eläkeläisten yksinoikeus.

Tästä pinnallisesta analyysistä voisi vetää sen johtopäätöksen, että ylipainolla ja liialla omaisuudella on todella yhtymäkohtia. Tämä on kiinnostava aihe, jota voisi tarkastella monilta muiltakin kanteilta, mutta jätän ne toiseen kertaan. Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia tämä teissä lukijoissa herätti!

Tavarapaastolla?

Julkaistu , kirjoittanut
6

Kommenttiosastolla vinkattiin 40/40 -haasteesta. Sen ideana on 40 päivän aikana raivata kodistaan 40 kassillista roinaa. Raivaamisen aika alkoi laskiaisena ja päättyy pääsiäiseen, eli kestää perinteisen paaston ajan. Idea on minusta hauska, ja lukijoista ainakin Rokkimamma tarttui haasteeseen.

Aloin pohdiskella, millaisen tavarapaaston voisin itse pitää. 40 kassillista ei kuulosta meidän huushollissa kovin realistiselta. Karsin ja raivaan jatkuvasti siinä määrin, että varsinaisia kerrostumia ei ole kuin vintissä, ja siellä taas on liian pimeää ja kylmää kunnon raivaamista varten. 40 esinettä voisi onnistuakin, mutta en oikein innostunut siitäkään. Kun mitään hirveitä roinakasoja ei ole, tuntuisi minusta vähän epäluontevalta etsimällä etsiskellä tavaroita, jotka voisin heittää pois.

Yritin etsiä kaikenlaisia tapoja pitää tavarapaastoa, mutta en keksinyt mitään itselleni luontevaa tapaa. Shoppailen todella vähän jo valmiiksi, en sekoile nettikaupoissa enkä raahaa kotiini ihania kierrätyslöytöjä. Olen tämän vuoden aikana ostanut itselleni kaksi kosmeettista tuotetta, molemmat tulivat loppuneiden tilalle. Tavaravirta on jo valmiiksi etupäässä kodin sisältä ulos eikä ulkoa sisään. Jättäydyn siis tänä vuonna tavarapaaston ulkopuolelle, vaikka se onkin vähän blogin hengen vastaista.

Mietin onko ihan nurinkurista, etten osallistu, vaikka yksi Arkijärjen kantavia teemoja onkin tavaroiden karsiminen. Mutta sitten tajusin, että olen oikeastaan tavarapaastolla koko ajan. Kulutuskäyttäytymiseni muokkautuu jatkuvasti entistä tiedostavampaan suuntaan. En halua kasvattaa omaa hiilijalanjälkeäni ostelemalla mitään turhaa, haluan että valintani ovat ekologisia. Autan myös mielelläni kavereita aina, kun joku heistä haluaa karsia omaisuuttaan (todistusaineistoa mm. täällä ja täällä). Kirjoitan tätä blogia omaksi ilokseni, mutta ehkä joku lukija saa täältä jonkun idean omien roiniensa hallitsemiseksi. Kaiken kaikkiaan haluan tietoisesti omistaa jokaisen tavaran, jonka omistan. En tosin ole vielä ihan tässä pisteessä, mutta se on kuitenkin tavoitteeni.

Toivotan siis onnea jokaiselle 40 päivän haasteeseen tarttuneelle, ja jatkan itse tällä vähän tasaisemmalla tahdilla. Kommenttiosastolle saa tulla vinkkaamaan kaikista omista raivausprojekteista, seuraan niitä mielenkiinnolla.  (Maanantaina alkaa muuten yksi raivausprojekti omassa keittiössä, kuvamateriaalin kera. Mistä johtuu, että aina kun otan keittiöstä kuvia, ne ovat enemmän tai vähemmän karmaisevia?)

 

Vanhempien varastot, lasten roinat

Julkaistu , kirjoittanut
12

Maailma on muuttunut: nykyisin lapsilla ja nuorilla on niin paljon tavaroita, että kaikki ei edes mahdu mukaan, kun muutetaan pois kotoa. Vanhempien tehtäväksi jää romppeiden säilyttely. Myös taannoisessa YLEn haastattelussa puhuttiin tästä. Anne Te Velde-Luoman mukaan näin tapahtuu, koska ei ole perinteitä eikä opittuja tapoja miten tulisi toimia. Tässä hän on varmasti oikeassa. Olen itsekin todistanut vastaavanlaisia tilanteita.

Seurasin kerran vierestä, kun kolmekymppinen lapsi auttoi vanhempiaan heidän vinttinsä raivaamisessa. Hän löysi laatikkotolkulla vanhoja Aku Ankkoja, joita lapsille oli tilattu pienenä. Sen sijaan että ne olisi kannettu paperikeräykseen, divariin tai vaikka ladattu huuto.netiin, hän pakkasi ne tiiviisti muutamaan pahvilaatikkoon, teippasi kiinni ja kirjoitti päälle ”säästetään”. Sitten hän kantoi laatikot takaisin vanhempiensa vinttiin. Avuliasta kyllä, mutta tavaramäärä ei vintistä vähentynyt grammaakaan.

Erään ystäväni vanhemmat taas vaihtoivat isommasta asunnosta pienempään lasten muutettua jo aika päivää sitten pois kotoa. Talossa oli kuitenkin paljon aikuisten lasten tavaroita. Pyydettyään turhaan monta kuukautta, että jälkikasvu tulisi setvimään omaisuutensa, vanhemmat lopulta mättivät kaiken mustaan jätesäkkiin ja kiikuttivat sen ystäväni ovelle. Hän kantoi koko säkin vinttikomeroon katsomatta mitä se sisälsi.

Juttelin äskettäin kuusikymppisten kanssa, jotka kertoivat toisenlaista tarinaa. Lapsuudenkotiin ei jäänyt juuri mitään, kun nuori muutti omilleen. Lapsille myös annettiin ja hankittiin sellaisia tavaroita, jotka oli tarkoituskin ottaa mukaan sitten myöhemmässä vaiheessa. Anoppi mm. kertoi toivoneensa 15-vuotiaana lahjaksi korituolia, jotta saisi sen myöhemmin omaan kotiinsa.

Mietin, miksi asiat nyt ovat toisin. Yksi syy on varmasti se, että ihmisillä ylipäätään on valtavan paljon enemmän tavaraa. Sen seurauksena ajan myötä jää käyttämättömäksi paljon ”hyviä tavaroita”, joista on vain kasvettu yli: urheiluvälineitä, leluja, kirjoja ja vaikka mitä. Luulen, että usein on epäselvää, kenen pitäisi tehdä päätös niiden kohtalosta – jo aikuisten lasten vai vanhempien. Kun kukaan ei oikein tiedä, kukaan ei ota vastuuta ja tavarat jäävät sijoilleen. Sitten on hellämielisiä vanhempia, jotka eivät raatsi laittaa pois yhtäkään lastensa joskus käyttämää tavaraa, oli se tarpeellinen tai ei. Entä olemmeko me aikuiset lapset ruvenneet pitämään itsestään selvänä sitä, että vanhemmat kyllä säilyttelevät nurkissaan kaiken sen, mikä ei mahdu omaan kotiimme?

Tekisi mieli sanoa, ettei ihmisten pitäisi omistaa enempää tavaraa, kuin mikä mahtuu heidän kotiinsa. Miksi ne Aku Ankat pitää säilyttää, vaikka on päivänselvää, ettei niitä kukaan lue? Miksi säkillinen lapsuusmuistoja pitää muuttaa asunnosta toiseen, jos ei edes tiedä mitä muuttaa? Luulenpa, että syyt ovat tunnepohjaisia ja liittyvät ainakin päätöksenteon työläyteen ja luopumisen tuskaan. Te Velde-Luoma on oikeassa siinä, että meillä ei ole mitään opittua systeemiä, miten lapsuudesta jääneisiin tavaroihin pitäisi suhtautua.

Mielestäni ystäväni vanhemmat toimivat juuri oikein. Heillä ei ollut tavaroille tilaa, joten ne palautettiin oikealle omistajalle. On hänen asiansa päättää, mihin ne lopulta päätyvät. Itse heräsin siihen, että on parasta miettiä hyvissä ajoin, miten vastaava tilanne vältetään tulevaisuudessa. En ole vielä päässyt tässä pohdinnassa kovin pitkälle (ja lapsikin on onneksi niin pieni, ettei se hetkeen ole muuttamassa), mutta jotain ajatuksia on kuitenkin jo tullut mieleen. Tavoitteena on, että lapsi oppisi jo kotoa tavaroiden hallinnan taidot.

Annen kanssa eri mieltä

Julkaistu , kirjoittanut
6

Anne Te Velde-Luomalla oli hyvin lempeä lähestymistapa raivaamiseen – itselleen pitää olla armollinen, syyllistäminen on turhaa, ei ajatella ikäviä asioita. (Viittaan tässä nyt tähän YLE:n  ohjelmaan, josta kirjoitin eilen.) Hänen mukaansa olemme nyt jonkinlaisessa ”vaiheessa”, jossa opettelemme tavarapaljouden kanssa toimeentulemista. Se on hänen mukaansa jo niin vaikeaa, että syiden pohtiminen lamauttaa ihmisen aivan turhaan, eikä sitten saa sitäkään vähää aikaiseksi.

Lempeä lähestymistapa on uskoakeni Te Velde-Luomalle tärkeää, sillä epäilemättä asiakkaat kaikkoaisivat, jos raivaaja raivatessaan samalla saarnaisi turhan ostamisen kiroista. Olen silti hänen kanssaan eri linjoilla, pitäisikö ikäviä asioita ajatella. Mielestäni pitää. Ihminen ei muuta toimintatapojaan, ennen kuin hän on sekä tunnistanut että tunnustanut ongelman. Tunnistaminen tarkoittaa sitä, kun joku huomaa, että tavaraa alkaa olla kyllä ihan liikaa, mutta ei vielä tee mitään muuttaakseen asioita. Tunnustaminen on se vaihe, kun sama henkilö tajuaa, että hän on itse kantanut jokaisen esineen kotiinsa, ja tilanne ei muutu ellei ostamista rajoiteta radikaalisti.

Asia on vähän kaksipiippuinen. Jos joku on päättänyt karsia tavarakasansa puolet pienemmiksi ja on jo valmiiksi ahdistunut, niin silloin ei tietenkään auta jäädä murehtimaan, menneitä. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi kyllä pystyä katsomaan tosiasioita silmiin, ja ymmärtää että halpojen ja heikkolaatuisten tavaroiden ostelu johtaa väistämättä vain suurempiin jätekasoihin, ei tavaroiden vähenemiseen tai kestävään kehitykseen.

Te Velde-Luoma vierittää syytä aika pitkälti mainostajien niskaan – mainostajat tuntuvat hänen mielestään olevan meitä fiksumpia. Mutta olemmeko me todella niin alttiita vaikutuksille ja vailla omaa ajattelua, että ostamme sokeasti jotain vain koska sitä on mainostettu? Eikö lähes jokainen nykyihminen jo ymmärrä, että mainosten tarkoituksena on myydä meille lisää tavaraa? Ostopäätös tapahtuu omassa päässä, yksikään mainos ei hypnotisoi meitä hankkimaan jotain, mitä emme halua.

Kierrättäminen on tietenkin parempi ratkaisu kuin roskiin heittäminen, mikäli kyse on käyttökelpoisesta tavarasta. Mutta kierrättämisen helppous lisää myös kuluttamisen helppoutta. Se, että roina lähtee pois omista nurkista ei kuitenkaan poista sitä maailmasta. Nykyään tavaroiden kierto on nopeampi kuin ennen, mutta myös määrät valtavan paljon suurempia. Kierrätyskeskuksesta voi todella ostaa hyvää omaatuntoa. Jos tiedämme, että vikaostoksen voi aina viedä UFFin laatikkoon, hatara ostopäätös on paljon helpompi tehdä.  Viis siitä, minne vaate sieltä laatikosta sitten joutuu. Tai kuten se Ylioppilaslehden jutun toimittaja, joka pohti voisiko vanhat ja rumat laminaatit viedä kierrätyskeskukseen. Omatunto olisi ollut parempi, mutta realismia kehiin – kuka oikeasti haluaisi käytettyjä, rumia laminaatteja? Ja en todellakaan ole itsekään immuuni näille ajatusketjuille.

Te Velde-Luoma lähestyy asiaa tavaroidensa kanssa painiskelevan yksilön näkökulmasta. Ymmärrän hänen näkökulmansa, ja se onkin ihan paikallaan etenkin hänen asiakastyössään. Mutta jos yksilöt eivät muuta käytöstään, maailmakaan ei muutu. Siksi minusta ei voi aina vain hyssytellä, ja vedota siihen että elämme murrosaikoja. Minimalistiksi ei tarvitse ruveta, mutta ostoksistaan on kannettava vastuu – myös niistä muille ostetuista. Maria Petterssonia mukaillen jokainen päivä voi olla älä osta mitään turhaa -päivä.

Viikon vinkit 4/2012: Tavarataivas, HBO ja taito joka korvaa tavaran

Julkaistu , kirjoittanut
2

Mielenkiintoinen suomalainen dokumentti Tavarataivas käsittelee omistamista ja omaisuutta. Siinä nuori mies päättää laittaa kaikki tavaransa varastoon vaatteita myöten, ja antaa itselleen luvan hakea sieltä yhden tavaran päivässä. MeNaisten haastattelussa hän väittää tulleensa onnellisemmaksi ilman tavaraa. Lähestymistapa on aika radikaali, mutta vuosi ilman omaisuutta opettaa varmasti yhtä jos toista, niin itsestään kuin muistakin.

Netflixin kanssa kilpaileva HBO aiheutti varmasti alkuun monelle pettymyksen jokseenkin erikoisilla käyttäjäehdoilla. Nyt firma on ottanut lusikan kauniiseen käteen, ja tarjolla on myös kuukausitilaus ja lyhyempi irtisanomisaika. (YLE)

Jos haluaa vähentää tavaroitaan, voi luopua ainakin sipsipussinsulkijoista, jos opettelee tämän tekniikan. Kokeilin itse, ja kyllä se toimii, joskin vaatii aluksi hieman harjoittelua. (MTV3) HUOM! Linkki korjattu!

Varalla varmuuden vuoksi

Julkaistu , kirjoittanut
9

Ostatteko te asioita varastoon? Varmuuden vuoksi, pahan päivän varalle, tai siksi ettei jonkun asian takia vaan viitsi lähteä usein kauppaan? Olen pohdiskellut tätä kysymystä eri näkökulmista pidemmän aikaa. Onko tehokkaampaa, ettei kodissa säilytellä mitään ylimääräistä, vaan tavaroita ostetaan vain silloin kun niitä tarvitaan? Vai onko käytännöllisempää pitää varalla tiettyjä asioita, jottei niiden loppuessa tarvitse heti rynnätä kauppaan?

Tämä pohdiskelu taisi lähteä liikkeelle, kun luin jotain minimalismi-blogia. Minimalisti tuskin säilyttelee ylimääräisiä pesuaineita tai vessapapereita nurkissaan. (Vai säilyttääkö? Minimalistien kommentteja otetaan ilolla vastaan!)  Aloin miettiä tätä omankin blogin näkökulmasta: Jos tavoitteena on tavaroiden karsiminen, niin eikö varmuuden vuoksi säilytellyt tavarat ole karsimisen kanssa ristiriidassa? Mutta minulla kyllä on varastoja, enkä aio niistä luopua.

Yritän aina järjestää niin, että arkielämän kannalta olennaiset tavarat eivät pääse kovin helposti loppumaan. Tämä tarkoittaa, että esim. vessapaperia, talouspaperia, käsisaippuaa ja monia ruoka-aineita on aina kaapissa odottamassa. Niitä myös hankitaan lisää ennen kuin edelliset loppuvat. Yritän tällä tehdä elämästä mahdollisimman helppoa ja mukavaa. On jokseenkin ärsyttävää huomata, että jauhot on loppu juuri silloin kun päähän pälkähtää leipoa, puhumattakaan siitä että sampoo tai tiskiaine loppuu kriittisellä hetkellä. Inhoan myös sitä, että joutuisin lähtemään kylmään ja pakkaseen hakemaan vain yhtä tiettyä tavaraa, jota ei juuri sillä hetkellä löydy kaapista. Viimeisin havainto on, että varalamppuja pitäisi kyllä olla jossain. Hehkulamppuja olen hamstrannut yhtä vanhaa valaisinta varten, mutta näköjään niitä energiasäästölamppujakin pitäisi olla jossain varalla.

Arkitarvikkeiden säilyttely lienee aika tavallista eikä sitä tarvitse paljoa perustella. Mutta entäs kaikki muut ”varmuuden vuoksi” ostetut tavarat? Kun olin lapsi, asuimme rivitalossa, jossa joka perheessä oli suunnilleen saman ikäisiä lapsia. Niinpä syntymäpäiviä vietettiin monet vuodessa. Muistan, kuinka koskaan ei tarvinnut lähteä ostamaan lahjaa kenellekään, sillä äidilläni oli yksi salaperäinen yläkaappi, josta tuntui löytyvän tilaisuuteen kuin tilaisuuteen sopiva vieminen. Arvelen, että hän osti sopivia pikkulahjoja aina, kun niitä tuli hyvällä hinnalla vastaan, riippumatta siitä, oliko juuri sillä hetkellä tiedossa mitään juhlia tai ei. Sitten kun synttärit taas tulivat, kaapissa oli hyvin valinnanvaraa, eikä koskaan tarvinnut hötkyillä kauppaan viime hetkellä.

Tässä olisi se ideaali – että kaikkea olisi riittävästi, tarpeeseen, mutta ei liikaa. Että kaapista löytyisi varalamppu tarvittaessa, mutta etten toisaalta säilyttelisi varmuuden vuoksi sellaisia tavaroita, joita ei koskaan tarvita. Miten lukijakunta on ratkaissut tämän asian? Mitä teillä on varmuuden vuoksi? Onko teillä varastoja? Vai pärjäättekö ilman? Ostatteko koskaan tarjouksesta jotain kulutustavaraa vain siksi, että sitä olisi kaapissa pahan päivän varalle?

Tavaraähky

Julkaistu , kirjoittanut
5

Kuinka paljon on liikaa tavaraa? Kuinka monta on tarpeeksi? Mitä kaikkea ihminen oikeastaan tarvitsee? Eräässä äskettäisessä ruokapöytäkeskustelussa pohdittiin näitä asioita. Eräs argumentti oli, että Suomen ilmastossa on pakko omistaa enemmän tavaraa kuin jossain lämpimämmässä maassa. Tämä väite tosin kumottiin heti toteamalla, että ihan tavallisilla ihmisillä ei 50-luvulla ollut välttämättä kuin kahdet tai kolmet kengät. Niitä pidettiin vuoden ympäri säästä riippumatta. Toisaalta voi kysyä, onko nykymaailmassa tarkoituksenmukaista pärjätä kaksilla kengillä, vaikka se teoriassa onkin mahdollista?

Pohdiskelin taannoin, kuinka monta tavaraa omistan. Vastaus oli varsin pysäyttävä, ja sama tuli todistettua myös äskeisessä keskustelussa. Pikainen laskutoimitus osoitti, että kerrostalokaksion kirjahyllyssä on helposti ainakin 1000 kirjaa. Siis tuhat erillistä tavaraa. Kun siihen laskee päälle astiat, vaatteet, liinavaatteet, huonekalut, työkalut ja muut kodin esineet, ollaan äkkiä päätähuimaavissa lukemissa, vaikkei asumisneliöitä olisikaan keskimääräistä enempää. Eikä se silti tunnu paljolta – kyse ei ole mistään hamsteriluolasta vaan ihan tavallisesta kodista, jonka asukkaat vieläpä karsivat ja kierrättävät säännöllisesti. Esimerkkejä löytyy lähipiiristä muitakin. Ulkomaille muuttava kaverini tyhjensi yksiönsä irtaimiston, ja siihen meni apujoukkojen kera kokonainen päivä, vaikka vaatteet oli jo pakattu pois. Siitä huolimatta pikkuisen yksiön irtaimisto (ilman ainuttakaan huonekalua!) täytti kaksi autoa kukkuroilleen.

Vaikka pohdiskelenkin omaisuuden määrää ja omistamisen mielekkyyttä, en silti ole minimalisti. En tavoittele mahdollisimman karsittua kotia. Kymmenen hengen astiaston omistaminen kaikkine tykötarpeineen on tarkoituksenmukaista ja järkevää, sillä meillä tehdään usein ruokaa tuolle määrälle ihmisiä. Enkä ole missään nimessä valmis kutistamaan kenkäkokoelmaani käytännölliseen minimiin. Siitä huolimatta olen miettinyt, mistä kaikesta voisin luopua. Omaisuuden kokonaismäärään suhteutettuna esim. sadasta tavarasta luopuminen ei tunnu kovin haasteelliselta.

Ajattelin ensin toteuttaa jonkinlaisen ”sadan tavaran haasteen” näin alkuvuoden kunniaksi. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jostain luopuminen ei ole tärkeää sinänsä, vaan olennaisempaa olisi tarkastella kaikkea omaisuuttaan kriittisesti, ja karsia sieltä tarpeettomat ja turhat pois. Esimerkiksi niin, että ottaa tavararyhmän kerrallaan suurennuslasin alle: kirjahylly, kosmetiikka, astiat, kirjoituspöydän laatikot, jne. Toisaalta olisi hauskaa dokumentoida tänne, mitä kaikkea heitän pois, mutta toisaalta se hieman arveluttaa. Moni tuttu lukee tätä blogia, enkä halua pahoittaa kenenkään mieltä, jos kierrätykseen lähteekin vaikkapa lahjoja tai tuliaisia. Mitähän tässä kannattaisi tehdä? Jatkan kyllä tästä aiheesta, ja ainakin kaikki neutraalit esineet voisin hyvin esitellä täälläkin. Arvelisin, että tällainen projekti saattaisi kiinnostaa myös lukijoita? Lähteekö kukaan muu mukaan?

Raivaamisen rutiinit

Julkaistu , kirjoittanut
4

Teen melkein joka aamu täsmälleen samat asiat lähestulkoon samassa järjestyksessä. Jos syömistä, pukeutumista yms. ei lasketa, kaikki rutiinit liittyvät kodinhoitoon. Tyhjennän ja täytän astianpesukoneen. Hoidan monenlaisia pyykkiasioita; lajittelen kuivat pyykit kaappeihin, laitan uuden koneellisen pyörimään, keräilen mahdolliset eksyneet likapyykit pyykkikoriin sekä lajittelen ja viikkaan puolipitoiset omalle paikalleen. Tuuletan ja petaan sängyn. Usein huiskaisen lopuksi pahimmat sotkut omille paikoilleen. Kaiken tämän lisäksi minulla on vielä tietyt viikonpäivät, jolloin imuroin ja pesen vessan ja kylppärin.

Arki rullaa pitkälti rutiinien varassa. Niiden avulla varmistan, että monet pikkujutut tulee hoidettua ajallaan. Tiedän kyllä, että toisille rutiinit ovat kauhistus. Ne kuulemma tappavat luovuuden ja rajoittavat vapautta. En mene kiistämään itse kunkin henkilökohtaista kokemusta, mutta itselläni rutiinit ovat arjen pelastus. Minusta on vapauttavaa, kun voi tehdä järkeviä asioita ilman, että pitäisi hirveästi miettiä mitä nyt pitäisi tehdä ja mitä seuraavaksi. Sen sijaan voi pyykkejä taitellessa suunnitella päivää tai vaikka uutta blogikirjoitusta. Rutiinien avulla monet vähän tylsemmätkin hommat hoituvat vähän kuin itsestään.

Tutkimuksissa on todettu, että yksi syy sille miksi ihmisille kertyy aivan liikaa tavaraa on siinä, ettei meillä ole vakiintuneita rutiineja raivaamiselle. Meillä on kyllä runsaasti rutiineja, jotka tuottavat lisää tavaraa: juhlapäiviä, alennusmyyntejä ja niin edelleen. Mutta onko vuodessa yhtään hetkeä, joka olisi omistettu tarpeettomasta tavarasta luopumiselle? Puhutaan joulusiivouksesta tai kevätsiivouksesta, mutta silloinkin kai yleensä vain järjestetään ja puunataan, ei varsinaisesti heitetä tavaraa pois? Olisikohan aika ruveta luomaan uusia perinteitä?

Minulle tavaroiden karsiminen on jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Pidän silmällä omaisuuttani, ja kun jokin alkaa näyttää tarpeettomalta, mietin miten siitä parhaiten pääsisi eroon. Annan tavaroita pois (olen lahjoittanut laatikoittain astioita ja vaatteita parempaan käyttöön) ja myyn kun siihen tulee sopiva tilaisuus. Minulla on tietyt kriteerit säilytettäville vaatteille. Jos jokin on peruuttamattomasti rikki tai tahraantunut, en edes yritä myydä sitä, vaan laitan suoraan roskiin tai Uffille. Tällä systeemillä tavaramäärä pysyy aika hyvin aisoissa. Toivottaisin silti tervetulleeksi jonkun kansallisen raivauspäivän, jolloin kaikki raivaisivat tavaroitaan, sen sijaan että ostettaisiin lisää krääsää somisteeksi.

Olen propagandan uhri

Julkaistu , kirjoittanut
6

Sääntö numero yksi: jos aiot heittää tavaraa pois, älä erehdy kertomaan kenellekään. Muuten saat katua. Olen siitä malliesimerkki.

Vinttiprojekti alkoi suunnitellusti. (Tosin se ei ollut suunniteltua, että huoltoyhtiö oli unohtanut tilata lavan. Aina pitää kaikki itse hoitaa…) Ullakolla inventoidessani tajusin, että sinne on vuosien varrella talletettu kaikki ovet, jotka asunnosta on poistettu. Ne ovat valkoisia, umpipuisia ja 50-luvulla valmistettuja. Niitä on yhteensä viisi, ja ne vievät runsaasti tilaa. Asunnostamme on vuosien varrella purettu useampia väliseiniä, ja suurin osa ovista on peräisin näiltä kadonneilta seiniltä. Niille ei siis enää ole edes teoriassa mitään paikkaa.

Haluaisin viedä ovet roskalavalle. Tein kuitenkin sen virheen, että mainitsin asiasta muutamille läheisilleni. Virhe! Suunnitelma teilattiin kaikilta tahoilta, tosin varsin erilaisilla argumenteilla. Yksi sanoi tarvitsevansa mahdollisesti ovea uuteen asuntoonsa – ehkä joskus ensi vuonna. Toinen väitti, ettei asuntoon kuuluvia ovia saa heittää pois. Kaikki vetosivat siihen, että ne ovat arvokkaita ja joku jossain varmasti haluaa ostaa ne. Ainakaan ei roskalavalle, vaan kierrätyskeskukseen!

Nyt olen turhautunut. Ovet kuuluvat asuntoon, asunto on meidän. Tällä logiikalla saan tehdä niille mitä lystään. Annan ovia mieluusti muille, mutta en halua säilyttää niitä omassa vintissäni heidän puolestaan. Mitä tulee kierrätyskeskukseen, niin ei minulla mitään sitä vastaankaan ole, mutta jotta ne saataisiin perille pitäisi olla pakettiauto. Tässä on käynyt niin, että tavara jota pidin täysin arvottomana, on muuttunut silmissäni potentiaalisesti arvokkaaksi, mutta en ole asiasta aivan varma. Epävarmuus aiheuttaa epätietoisuutta.

Näitä tilanteita tulee takuulla vastaan kaikille, jotka tosissaan alkavat raivata. Joku muu hermostuu siitä, että sinä heität ikiomia tavaroitasi pois. Ja katsoo asiakseen yrittää puuttua asioiden kulkuun. Olin jo aivan innoissani, että nytpä pääsen näistä eroon, kun vain saan jonkun avuksi kantamaan ne alas, mutta em. keskustelujen jälkeen olo ei olekaan enää niin varma. Tämä ärsyttää, koska tiedän ettei asia kuulu muille mitenkään. On vaikeaa pitää oma päänsä, kun kaikki ympärillä ovat sitä mieltä, että on tekemässä tyhmyyden. Mutta helppohan se on sanoa, kun ne ovet eivät ole heidän säilyteltävissään. Voisin tietysti tarjota niitä näille neuvojille. Jos he todella eivät halua, että ovet menevät roskiin, niin saa tulla hakemaan.

Joten jos kaipaat elämääsi muutamaa sisäovea (50-luvulta, umpipuuta, valkoisia ja sileitä; vaativat ainakin puhdistuksen, leveys vaihtelee n. 75-90 cm, tarkemmat mitat pyydettäessä), meiltä niitä saa. Jätä viesti kommenttilaatikkoon, sähköpostiosoitteesi ei näy muille kuin minulle. Näköjään huutiksessa ovista pyydetään hyvin vaihtelevia summia, mutta jos itse kannat ne alas ja viet pois, olen valmis tekemään erittäin edullisen diilin.