Avainsana-arkisto: omistaminen

Menneisyyttä vaalimassa

Julkaistu , kirjoittanut
6

Sain viikonloppuna äidiltäni pahvilaatikon, joka sisälsi niin sanottuja muinaismuistoja. Se sisälsi jo kauan sitten edesmenneen ukkini tavaroita. Ukki oli joskus 1950-luvulla kohtuullisen menestynyt kilpaurheilija, ja vuosien läpi oli säästynyt laatikollinen muistoja: lehtileikkeitä urheiluvuosilta, valokuvia eri vuosikymmeniltä ja kaikenlaisia dokumentteja menneiltä ajoilta.

Saamani laatikko ei ollut suuren suuri, selvästi kopiopaperilaatikkoa pienempi. Siksi otin sen mukisematta vastaan. Jos tarjolla olisi ollut kolme muuttolaatikollista ja kasa pukupusseja, vastaanotto olisi voinut olla nihkeämpi. Yksi pienehkö laatikko vie kuitenkin niin vähän tilaa (ja koska meillä myös on sille sopiva paikka), että säilytän menneisyyttä ihan mielelläni.

Muistotavaroiden säilyttäminen voi olla herkkä aihe. Monet raivausohjeet neuvovat, että vanhat tavarat ja perinnöt pitää aika kylmästi eliminoida tilaa viemästä. Toisaalta on monia ihmisiä, joiden on todella vaikea luopua mistään, mihin vähänkään liittyy tunnepitoisia muistoja. Itse olen – yllätyt yllätys – jälleen kohtuuden kannalla.

Minusta menneisyyttä on ihan hyväkin säilyttää. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat tuntea juurensa, ja haluan opettaa myös lapseni tuntemaan mistä hän on kotoisin, ketä sukuun on kuulunut ja mitä he ovat tehneet. Siksi on kiva, että sellaisistakin sukulaisista, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen kuin lapseni on edes syntynyt, on olemassa jotain konkreettista. Mutta rajansa kaikella. Ei ole tarpeellista säilyttää kaikkea.

Jos miettii, mitä sitten säästäisi ja mitä laittaisi pois, voi kokeilla vaikka näitä keinoja: En itse säilytä sellaisia esineitä, joihin liittyy ikäviä muistoja. Jos kelpuutan kotiini jonkun tavaran, sen pitää tuottaa hyvää mieltä. Toinen hyvä karsimisen keino on poistaa tuplakappaleet. Yhdet pienet töppöset tuovat ihan samalla tavalla muistoja mieleen kuin kolmet pienet töppöset. Säästä hienoin, tai se johon liittyy tärkeimpiä muistoja. Mitä rajallisemmat säilytystilat ovat, sitä tärkeämpää on etukäteen määritellä, kuinka paljon haluaa antaa menneisyydelle tilaa, kirjaimellisesti. Onko se yksi hylly, yksi kaappi tai yksi matkalaukku? Kun päättää etukäteen paljonko tilaa on käytettävissä, rajaa samalla sen kuinka paljon muistoja voi mahduttaa.

Olen myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus itse päättää, mitä tavaroita säilyttää. Toisin sanoen kenelläkään muulla ei ole oikeutta määrätä, että jotain tiettyä tavaraa ei saa heittää pois. Tämä koskee esimerkiksi perinnönjakoja, mutta myös raivausprojekteja yleensä. Jos joku sanoo, että Elma-tädin ryijyä ei saa heittää pois, sanojan tehtävänä on ottaa ryijy omiin hoteisiinsa, olettaen ettei kukaan muu sitä halua.

Viikon vinkit 30/2013 sekä Uusin Irti turhasta -podcast

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Irti turhasta on palannut kesälomalta, uusin jakso löytyy tämän postauksen alareunasta. Aiheena tällä kertaa se, kuinka elellä yhdessä kun siisteysstandardit ovat kuin yö ja päivä. Luulen, että pääsimme jossain määrin asian ytimeen, eli siihen mitä siistin ja sotkuisemman osapuolen päässä oikeasti liikkuu. Ajattelen niin, että harvoin kukaan sotkee vain kiusatakseen toista, vaikka se välillä siitä siistimmästä saattaa siltä tuntuakin. Toisaalta sotkuisempi ihminen ei välttämättä ole koskaan tullut ajatelleeksi, miten sietämätöntä epäjärjestys voi siistimmälle olla.

Sitten Viikon vinkkeihin. Mielenkiintoisimman artikkelin tarjosi tällä viikolla Kemikaalikocktail. Noora oli löytänyt tutkimuksen, jossa selvitettiin muovijalkineiden sisältämiä ftalaatteja ja raskasmetalleja. Tutkimuksen mukaan niitä irtoaa jalkineista jo käytön aikana, puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu kengän päädyttyä roskikseen. Pahimpia ovat halvat, parin euron kengät, joiden alkuperää tai niiden sisältämiä ainesosia on lähes mahdoton omin päin selvittää. Yllättäen aidot Crocsit eivät ole pahimmasta päästä, joskaan visuaaliseen haittaan ei artikkelissa otettu kantaa… Lukekaa  myös kommentit, sillä niissä on asiallista kritiikkiä ja hyviä pointteja, jotka täydentävät alkuperäistä kirjoitusta. Meillä ei käytetä muovikenkiä, mutta tämä artikkeli antoi monta hyvää syytä välttää niitä jatkossakin.

YLEn nettisivuilla toimittaja Laura Mäkiniemi pohtii, miten ”tunnelisävero” nostaa tavaran arvoa. Lauran kokemukset puhuvat myös sen puolesta, ettei tavaraan kiintymistä tarvitse opettaa. Lapset kiintyvät tavaraan siinä missä aikuisetkin, ja ihan yhtä tiukasti. Aihe on täällä pinnalla, kun olen nyt aloittanut vihdoin sen vaatteiden raivaamisen.

Podcast: Play in new window | Download

Subscribe: RSS

Omistaminen ei ole ilmaista

Julkaistu , kirjoittanut
4

Tavaroilla on monta hintaa. Rahallinen on se itsestäänselvin; useimmiten hankinnat maksavat jotain. Mutta ilmaisetkin tavarat vaativat investointeja.

Tavarasta kertyy aina ylläpitokuluja. Jotta ne pysyisivät kunnossa, niitä täytyy hoitaa ja huoltaa. Vaatteita on pestävä, kenkiä lankattava, lattioita imuroitava, astioita tiskattava ja niin edelleen. Kaikki nämä arkiset toimet maksavat jotain. Lisäksi esineitä on säilytettävä jossain, mikä on myös kustannus. Siinä missä on jotain, ei voi pitää mitään muuta. Kaikki pitää säilyttää jossain, ja äärimmilleen vietynä sitä varten ostetaan tai vuokrataan lisää tilaa.

Yleensä on vielä niin, että mitä kalliimpi ostos, sen kalliimpaa myös ylläpito on. Ajatellaan vaikka autoa, johon on aina hankittava vakuutus, polttoainetta, huoltoa, varaosia, Suomessa kahdet renkaat ynnä muuta – puhumattakaan autotallista tai pysäköintimaksuista. Todellinen hinta on siis jotain muuta kuin se rahamäärä, jolla tavaran omistus on alunperin hankittu.

Puhdistaminen, suojaaminen, säilytys ja ylläpitäminen vie rahan lisäksi aikaa. Olisi oikeastaan mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon käytämme joka päivä aikaa omaisuuden huoltamiseen. Monesti arkielämä on niin saumattomasti yhdistynyt omaisuuden kanssa, että kaikissa tilanteissa niiden erottaminen ei välttämättä ole mielekästä. Mutta silti tämä kiinnostaa minua, sillä luulen ettei sitä yleensä tulla edes ajatelleeksi. Kuinka paljon käytän päivässä aikaa siihen, että huolehdin jostain tavarasta? Entä kuinka paljon käytetään aikaa siihen, että opetellaan käyttämään jotain uutta esinettä?

Omaisuuttaan haluaa myös suojella, sekä vaurioilta että varkauksilta. On hankittava vakuutuksia ja asianmukaisia säilytyspaikkoja. Tarvitaan materiaaleja, joilla tavarat suojataan esimerkiksi ilmastolta, onnettomuuksilta ja kulumiselta. Eikä kaikkea edes pysty tai osaa tehdä itse. Tämä kaikki onkin johtanut siihen, että maailma on pullollaan ihmisiä, jotka huolehtivat työkseen jonkun muun tavaroista!

Konkreettisten ja mitattavien kulujen lisäksi jokaisella tavaralla on ”henkinen hinta”, siis se, miten kiintyneitä tiettyyn esineeseen olemme. Mitä rakkaampi tavara, sitä tarkemmin sitä varjelee – ja sitä enemmän sen omistaminen vie resursseja. Näiden tavaroiden omistaminen sitoo myös henkisiä voimavaroja: niistä luopuminen on vaikeaa, koska muistot  ovat kiinnittyneet esineisiin ja tuntuu siltä, että tavaran mukana häviäisi myös osa elämää. Eivätkä kaikki esineet sido itseensä vain hyviä muistoja, vaan säilytämme myös kaikenlaisia kapineita, joihon liittyy lähinnä negatiivisia tunteita; lahjoja, perintöjä, virheostoksia.

Tämä kaikki kirkastui minulle äskettäin, kun törmäsin tähän ajatukseen netissä. En ole asiaa aiemmin tältä kannalta miettinyt, mutta nyt katselen tätäkin huonetta miettien miten paljon resursseja mihinkin tavaraan ja huonekaluun sitoutuu. Lähtökohta on, että kaikilla esineillä on hintansa, jopa sillä pyöreällä pikkukivellä, joka on poimittu vieraasta maasta matkamuistoksi. Toisaalta omistaminen on myös miellyttävää, minäkin haluan omistaa monenlaisia esineitä monista eri syistä. Mutta aina ostaessani uutta sitoudun samalla käyttämään tietyn verran rahaa, työtä ja aikaa senkin jälkeen, kun myyjä on ojentanut kuitin.

Mitäs me survojat

Julkaistu , kirjoittanut
4

Katri kirjoitti kutri.netissä mahtavan blogikirjoituksen survomisesta. Siis siitä, kun ei laita tavaraa omalle paikalleen vaan survoo sen vain kaappiin entisten joukkoon. Itse survon nykyisin melko vähän, vaikka totta kai sitäkin tapahtuu. Suurin syy sille, miksi yritän pitää kaapit ja komerot järjestyksessä on se, että en KESTÄ sitä että tavara on hukassa. En siis oikeasti kestä. Saan sätkyn, stressin, päänsäryn ja pyörin ympäri asuntoa kuin kaistapäinen kunnes tavara löytyy. Tämä syndrooma aiheuttaa sen, että mieluummin yritän pitää paikat järjestyksessä, kuin riskeeraan sen etten löydä jotakin.

Aloin Katrin postauksen innoittamana kuitenkin analysoida survomista, ja päädyin kolmeen syyhyn:

  1. Kiire
  2. Laiskuus, väsymys ja saamattomuus
  3. Tavaralla ei ole selkeää paikkaa

1. Kiire. Joskus pitää ehtiä junaan, vastata puhelimeen, rynnätä töihin ja ylipäätään tehdä jokin asia juuri nyt. Silloin tulee survottua, sillä järjestyksessä olevat tavarat ovat toissijaisia siihen nähden, että muuten on vaarana myöhästyä. Minä syyllistyn survomiseen useimmiten kiireestä johtuen. Olen lähdössä ulos, sovittelen monia eri vaatteita ja siinä vaiheessa kun sopiva asukokonaisuus on löytynyt, on yleensä niin kiire, että loput tulee vain tungettua takaisin kaappiin. Kiiresurvominen on ymmärrettävää, mutta siinä on yksi riski: jos kaappia ei palauta järjestykseen kun kiire on ohi, on vaarana että entisten päälle survotaan lisää ja lisää, kunnes lopulta kaikki on kaaoksessa.

2. Laiskuus, väsymys ja saamattomuus. Kun ei vaan viitsi, on parempaakin tekemistä, enkä edes tiedä mihin tämä kuuluu. Tässä kohdassa on itse asiassa kaksi puolta. Jos tavaralla periaatteessa on oma paikka, mutta se ei siitä huolimatta yleensä päädy sinne, säilytyspaikka on todennäköisesti huono. Hyvä säilytyspaikka päivittäistavaroille on sellainen, että se on käden ulottuvilla. Tästä syystä liian täydet kaapit ovat hankalia; jos aina pitää nostella, pujotella tai kurkotella, tarvitaan paljon enemmän motivaatiota järjestyksen ylläpitoon kuin jos kaapissa on väljää eikä tavaroita tarvitse pinota.

Jos taas ei vaan yksinkertaisesti viitsi laittaa tavaraa paikalleen, ei ongelmaa oikeastaan ole. Tuolloin on nimittäin selvää, että tavaran paikalleen laittamisen vaiva on suurempi kuin tavaran etsimisen vaiva. Jos sotku ärsyttää, se ei selvästikään ärsytä tarpeeksi, koska sille ei ole viitsinyt tehdä mitään. Jos taas oikeasti haluaa muuttaa tilannetta, kannattaa ensimmäiseksi analysoida, onko säilytyspaikka optimaalinen.

3. Tavaralla ei ole selkeää paikkaa. Tätä sivuttiin jo äsken. Jos ei tiedä, mihin joku tavara kuuluu, sitä ei voi laittaa paikalleen, vaan se survotaan jonnekin. Jos analyysi osoittaa, että survomisen syy on tässä, asia on verrattain helppo korjata. Säilytyspaikan päättämiseen kannattaa hieman paneutua, muuten homma ei tule koskaan toimimaan. Jos  tapana on jo valmiiksi tunkea tavaroita mihin sattuu, asiaa ei paranna epäkäytännölliset säilytystilat. Oman paikan pitäisi ideaalitilanteessa on niin helppo, että tunkemisessa on suurempi vaiva kuin paikalleen laittamisessa. Mitä useammin tarvittava esine, sitä helpompi paikka.

Jos kaikki on aivan kaaoksessa, on melko mahdotonta parantaa tilannetta ilman perusteellista järjestysurakkaa. Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sekaisin oleva kaappi on ensin tyhjennettävä romusta, jäljellä olevat laitettava siististi takaisin ja samalla mietittävä, missä mitäkin haluaa säilyttää.

On myös fakta, että mitä vähemmän tavaroita omistaa, sitä helpompaa niille on keksiä oma paikka, ja sitä helpompaa koti on pitää järjestyksessä. Vähistä tavaroista ei kerta kaikkiaan saa aikaan kovin pahaa sotkua. Olen huomannut, että survomista tapahtuu myös silloin, kun säilytystila on säilytettäville tavaroille liian pieni. Kaikki ei yksinkertaisesti mahdu kaappiin, ja niinpä viimeiset tavarat sullotaan sisään puoliväkisin. Tällöin on joko hankittava suurempi säilytystila, tai – kuten itse suosittelisin – karsittava omaisuuttaan. Vaatteet, kirjat, astiat ja niin sanottu sälä on usein sellaista, että joukosta löytyy paljon poisheitettävää.

Yhteenveto: Jos survominen on alkanut ärsyttää, ehdotan että analysoi ensin mistä se johtuu. Jos syynä on jatkuvasti kiire, ei ongelma ole niinkään survominen, vaan toimimattomat aikataulut. Kahdessa jälkimmäisessä ensimmäinen ratkaisu on sen säilytystilan raivaaminen, jonne tavaroita yleensä survotaan. Kunnon karsiminen ja uudelleen järjestäminen tekee tavaroille omat paikat, jolloin ainakin teoriassa ne on mahdollista laittaa helposti takaisin paikalleen. Laiskuuteen auttaa lähinnä itsekuri ja uusien rutiinien opettelu. Ne taas eivät tunnetusti käy kädenkäänteessä, joten motivaation on syytä olla korkealla.

Tehokasta raivaamista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Epäonnistuneen kirpputorin kiukkuisissa jälkimainingeissa olen onnistunut raivaamaan tehokkaasti. Jos on tarkoitus karsia tavaroita, työ on saatu päätökseen sitten, kun tavarat ovat poistuneet asunnosta pysyvästi. Sain vihdoinkin kipattua kierrätyslaatikkoon säkillisen vaatteita, jotka ovat odottaneet kärsivällisesti komeronnurkassa varmaankin vuoden. Myin naapurille ison pussin lastenvaatteita, menivät hyvään tarkoitukseen ka sain vähän rahaakin. Kierrätyspisteelle kuskasin kangaskassillisen lasia ja metallia. Heitin myös pois kuihtuneita viherkasveja, ja sain jopa (mummoni ohjeilla) mullan vaihdettua siitä isosta ja hankalasta kasvista.

Näiden lisäksi olen valmistellut vintage-liikkeeseen vietävät merkkivaatteet viemistä vaille kuntoon. Olen myös raivannut työhuonetta, joka on pikemminkin romuhuone, ja tuloksia alkaa näkyä. Otin kaameita ennen-kuvia, teen oman postauksen tästä myöhemmin. Siihen on joka tapauksessa kuulunut mm. kirjoituspöydän laatikoiden siivoamista, ja samassa yhteydessä on tullut heitettyä paljon vanhaa paperisälää roskiin. Varsin tehokasta siis! Ja tietysti kaiken ohessa on tullut kuskattua vinttiin sellaista tavaraa, jota ei vielä osaa tai voi heittää pois.

Tässä on siis toivoa, että kesän aikana tilaa tulee lisää ja romuista pääsee eroon. Joskin kaikkea tätä tehdessä miettii jälleen, miten tarkkana pitäisi kaiken ostamisen kanssa olla, ettei esine muutu romuksi ennen kuin se hajoaa.

Viikon vinkit 21/2013: Ostamisen vaaroista

Julkaistu , kirjoittanut
3

Siivouspäivä sujui omalta osaltani äärimmäisen huonosti. Ilmeisesti olisi pitänyt markkinoida vimmatusti, jotta tulos olisi ollut parempi. Tai sitten kirppareita oli jo niin paljon, että laadukkaat, ehjät, merkkivaatteet eivät enää kiinnostaneet ketään. Pääsin eroon kahdesta esineestä, mikä lienee pohjanoteeraus. Naapurilla ei kauppa käynyt sen paremmin, toinen naapuri sai sentään levyjä ja kirjoja kaupaksi, sekä yhden parvekekaluston. Mistäköhän johtuu, että viimeksi kauppa kävi ihan mukavasti, mutta tänä vuonna ei ollenkaan, vaikka myyntipaikkakin oli parempi?

Toisen jätteet voivat silti olla toisen aarre. YLE uutisoi jätteiden kierrätyksestä yritystasolla. Teollisessa symbioosissa toisen jätteet saattavatkin muuttua toisen raaka-aineeksi, ja kaikki voittavat.

Amerikasta tuttu ilmiö alkaa levitä Suomeenkin: kun tila loppuu kesken, tavarat sullotaan vuokravarastoon. (Turun Sanomat)

Iltalehden mukaan yli 80% suomalaisista saa morkkiksen ostelun jälkeen. Eikä tuloilla ole vaikutusta asiaan.

Voisiko näistä kaikista vetää sen johtopäätöksen, että ostosteluun tulee suhtautua suurella varovaisuudella? Ensin uudesta tavarasta tulee huono omatunto eikä sitä sen jälkeen saa edes kaupaksi, jolloin se on sijoitettava etävarastoon, joka tulee pidemmän päälle kalliiksi. Parempi siis harkita äärimmäisen tarkasti, ennen kuin hankki mitään uutta.

Tarpeellinen takki

Julkaistu , kirjoittanut
3

Kuten kerroin viime viikolla, löysin kaapista miehelleni kuuluvan takin, jota en koskaan ole nähnyt hänen käyttävän. Otin pari päivää sitten puheeksi kyseisen vaatekappaleen. Tiedustelin, oliko takki edelleen tärkeä, vai voisiko sen mahdollisesti jo laittaa kierrätykseen.

Sain vastaukseksi seikkaperäisen selostuksen takin käyttötarkoituksesta. Se on tarkoitettu käytettäväksi vaellusretkillä. Huomautin, että emme ole koskaan käyneet vaeltamassa. Emme ole myöskään suunnitelleet vaellusretkiä. Takkia on tiettävästi viimeksi käytetty viime vuosituhannen puolella. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä – takkia ei missään nimessä saa laittaa pois, koska on mahdollista, että joskus vielä lähdetään vaellusretkelle, jolla sitä voi käyttää.

Koska avioliitossa on pitkälti kyse kompromisseista, annoin asian olla. Sitä paitsi – yksi takki sinne tai tänne, kokonaisuuden kannalta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Episodi kuitenkin havainnollistaa, että toisen ihmisen tavaroita on paha lähteä arvottamaan. Se, mikä minusta näytti täysin tarpeettomalta kaapintäytteeltä, oli puolisolle käyttökelpoinen esine, jonka poisheittämisestä seuraisi pelkkää harmia. Toisaalta koska kyse oli vaatteesta, joka ei ole mitenkään tiellä ja jolle on kaapissa paikka, se ei tuntunut niin tärkeältä. Jos sama keskustelu olisi käyty jostain huonekalusta, en välttämättä olisi luovuttanut niin helpolla.

Keskustelun aikana tuli mieleen myös toinen tapaus noin vuoden takaa, jolloin aloin herätä tähän raivaamiseen. Kerroin silloin, että olen ajatellut ruveta karsimaan kaikkea turhaa tavaraa kodistamme. Mies kommentoi, että saan aivan vapaasti heittää omia tavaroitani pois niin paljon kuin haluan… Heitossa on kuitenkin totuuden siemen. Useimmille meistä on kertynyt henkilökohtaistakin omaisuutta niin paljon, että pelkästään siinä riittää työsarkaa pitkäksi aikaa.

Jatkan siis omien tavaroideni parissa.

Henkilökohtainen neuroosi

Julkaistu , kirjoittanut
9

Jatkan näköjään eilen aloitetulla henkilökohtaisten paljastusten linjalla. Pidän itseäni täysjärkisenä tyyppinä. Väittäisin olevani aika rationaalinen. En hermostu herkästi, en paisko tavaroita suutuspäissäni enkä stressaa ihan pienistä. Paitsi silloin kun jotain on hukassa. En kestä sitä, etten tiedä missä joku tavara on.

Yleensä löydän etsimäni melko pienellä vaivalla. Esimerkiksi talvellakin tiedän, missä säilytän kesävaatteita ja päinvastoin. Keittiössä löydän kaikki astiat kutakuinkin heti. Tiedän missä on lapsen piirustukset, missä pieneksi käyneet vaatteet ja missä ne, jotka ovat vielä liian isoja. Vaikka arkistointi onkin heikko kohtani, tiedän suunnilleen mistä kansiosta hakea mitäkin paperia (ja nyt tuli muuten mieleen, että tämä asia on taas kerran laitettava kuntoon!). Sanalla sanoen en kovin usein hukkaa mitään.

Hankaluuksia ilmenee, kun jotain ei löydykään heti. Tai oikeastaan ongelmia syntyy silloin, kun tavara ei olekaan oletetusta paikassa. Etsin ja etsin ja jos se ei löydy, hermostun ja ahdistun, ja etsin entistä kuumeisemmin. Hyvin pian alan epäillä, että joku muu on piilottanut tavaran jonnekin, eikä ole maininnut asiasta minulle, ja alan tivata kuka on nähnyt tavaraa viimeksi. Jos joudun lopettamaan etsimisen kesken kaiken, en saa rauhaa ennen kuin voin palata asian pariin uudelleen. Muutun pakkomielteiseksi ja hoen ääneen missä se voi olla, missä se voi olla, kunnes kanssaihmiset hermostuvat myöskin.

Sitten kun esine on lopulta löytynyt (niin kuin lähes aina lopulta käy), pystyn jo nauramaan kaikelle hysterialle. Mutta niin kauan kuin tavara on hukassa, on turha yrittää rauhoitella. En kuitenkaan rauhoitu, ennen kuin löydän. On muuten hassua, että tämä koskee nimenomaan kotiani. Ehkä en hukkaile tavaroita reissussa, mutta näitä paniikkeja syntyy yleensä vain kotona. Sekin on nurinkurista, että periaatteessa tiedän, että kaivattu esine on yli 90% varmuudella jossain omien seinien sisäpuolella, en vain ole varma siitä, mihin se on laitettu. Mitään hätää ei siis oikeastaan olisi, mutta jostain syystä minusta vain on sietämätöntä, jos en tiedä missä kaikki on.

Olenkin mennyt aika pitkälle välttääkseni tavaroiden hukkaamista. Ensinnäkin kaikella on paikkansa, tai oikeastaan alueensa – se on sama millä hyllyllä tavara on, kunhan tiedän mihin kaappiin se on laitettu. Mutta harvoin tarvittavia tavaroita varten minulla on oma muistikirja. Se on oikeasti aakkosellinen osoitekirja, jonka olen ottanut uuteen käyttöön. Aina kun vien jotain vinttiin tai laitan muuten ”hankalaan” paikkaan talteen, kirjoitan oikean kirjaimen kohdalle, minne olen ko. esineen säilönyt. Sitten kun en muista, voin aina tarkistaa muistikirjasta. Esimerkiksi Ä:n kohdalla lukee ”ämpärit: komerossa nurkassa vasemmalla”. Tämä kertoo minulle riittävällä tarkkuudella, mistä lähteä etsimään ämpäreitä.

Käyttääkö kukaan muu samaa keinoa? Tai saako kukaan lukijoista sätkyä, jos tavarat ovat hukassa?

Turhaa tavaraa aina vaan

Julkaistu , kirjoittanut
1

Kun saa jonkun kaapin siivotuksi, tulee tosi hyvä mieli. Tavarat päätyvät omille paikoilleen, roskat joutuvat roskikseen ja tarpeettomat tavarat pannaan kierrätykseen. Sitten on vähän aikaa sellainen illuusio, että meillä ei ole ylimääräistä tavaraa. Painottaisin sanaa illuusio, koska sehän ei pidä paikkaansa.

Sen keittiön kaameimman kaapin jälkeen olen ollut viime viikot tällaisessa hyvänolon tilassa. Se tyssäsi kuitenkin pari päivää sitten. Meillä on yksi todella iso vaatekaappi, ja sen alahyllyllä on pahvilaatikoita, joissa säilytetään lähinnä talvivaatteita – toppahousuja, lasketteluhanskoja ja sen sellaisia. Aloin tuossa sitten huvikseni aukoa laatikoita ja tarkastella mitä niissä oikein oli. Kävi ilmi että kaikenlaista, mistä ei ollut mitään muistikuvaa.

Toppavaatteiden seasta löytyi nahkainen pussukka, sellainen pieni käsilaukku. Samoin mustat puuvillaiset pitsihansikkaat, joita en muista käyttäneeni kertaakaan. Tai ehkä sittenkin olen, joskus hullulla 90-luvulla? Toivoa sopii, että en kuitenkaan. Lisäksi vastaan tuli kaksi kaulaliinaa, jotka oli ilmeisesti säilötty pahvilaatikkoon siksi, että ne eivät väriltään sopineet minkään takin kanssa. Kuin myös miehelle kuuluva takki, jota en ole kertaakaan nähnyt hänen päällään.

Tuli vähäksi aikaa pieni epätoivo. Eikö tämä roina lopu koskaan? Miksi ihmeessä olen säästänyt ja muuttanut vuodesta toiseen tavaroita, joita ei ole käytetty vuosikausiin? Millä logiikalla toppavaatteiden sekaan on päätynyt käsilaukkuja ja pitsihansikkaita? Epätoivon hälvettyä aloin miettiä, miten tässä kiteytyy tavaranhallinnan vaikeus. Minä karsin jatkuvasti, suhtaudun tavaroihin aika rationaalisesti ja ennen kaikkea pyrin vähentämään turhaa – ja siitä huolimatta löydän tämän tästä jotain kummallista kaappieni kätköistä. Millainen tilanne olisi 15 vuoden päästä, jollen ollenkaan tekisi tätä karsimista? Tai jos meillä vaikka olisi omakotitalo, jonne mahtuisi moninkertainen määrä omaisuutta? Ei ole ihme, että ihmisille tulee tunne, että he hukkuvat roinaan.

Siirsin käsilaukun samaan paikkaan muiden käsilaukkujen kanssa. Olin itse asiassa iloinen sen löytymisestä, koska sille on käyttöä. En vaan muistanut koko pussukan olemassaoloa. Pitsihansikkaat menevät kirpputorille, ellei joku lapsihenkilö sitä ennen halua niitä leikkeihinsä. Takille ei tapahtunut mitään, mutta meinaan aloittaa neuvottelut sen poistamiseksi tästä huushollista. Kaulaliinat pestään, ja viedään kirppikselle tai kierrätykseen. Mitä tästä voi todeta? Taistelu jatkuu.

Mitä meiltä löytyy

Julkaistu , kirjoittanut
2

Iltalehdessä pari ammattiraivaajaa listasi 10 tavararyhmää, joita suomalaisten koteihin kertyy. Tässä vertailu omaan kotiini. Iltalehden teksti kursiivilla, omat kommentit perässä.

1. Maljakot. Maljakkojen määrästä päätellen monessa kodissa on runsaasti leikkokukkia joka pöydällä ympäri vuoden. – On meillä aika monta maljakkoa, mutta usein on myös kukkia pöydillä. Voisin mahdollisesti luopua muutamasta jos olisi pakko, mutta koska ei ole, en luovu. Maljakkoja on eri kokoisia ja näköisiä, sillä erilaiset kukat tarvitsevat erilaisen maljakon. Suurin osa maljakoistani on sitäpaitsi kaunista lasimuotoilua, ja siksi vitriinikaapissa jatkuvasti esillä. Lasken ne samaan sarjaan kuin taulut ja tietyt huonekalut.

2. Kukkaruukut. Täyttävät keittiön alakaapin suurimman osan vuotta. – Kukkaruukkujakin on, mutta ei keittiön alakaapissa. Niitä on kahdessa paikassa: parvekkeen laatikossa ja isoja ruukkuja on yksi laatikko vintillä (muistaakseni). Parvekeruukkuihin istutetaan keväisin parvekekukkia. Vintillä olevia voisi karsia (muistaakseni). Mutta en sanoisi, että kukkaruukut ovat mikään onglma.

3. Mausteet. Vanhentuneita maustepusseja ja purkkeja säilytetään huolellisesti, vaikka maku on mennyttä. – Tämä piti vielä puoli vuotta sitten paikkansa, mutta sittemin olen siivonnut maustehyllystä vanhat mausteet pois. Toisaalta mausteita voi usein käyttää vaikka päiväys olisikin mennyt. Mielestäni on fiksuinta maistaa ensin, ja heittää pois vasta sitten.

4. Siivouksen puhdistusaineet. Kaupassa ostaja ei muista, onko kotona ikkunanpesuainetta. Kotoa löytyy kolme samanlaista pulloa. – Tämä ei pidä meillä alkuunkaan paikkaansa. Tiedän ihan tarkkaan, onko meillä ikkunanpesuainetta vai ei, samoin kuin kaikki muutkin pesuaineet.

5. Isot, tyhjät pahvilaatikot. Vanhoja kahvinkeittimen tai television pakkauslaatikoita seisoo varastossa tyhjillään. – Säästän sellaiset laatikot, joita uskon käytettävän uudelleen esim. muutossa. Tästä syystä meillä on tallessa runsaasti astioiden alkuperäispakkauksia ja vastaavia. Ne ovat kaapin päällä vintissä, eli ne eivät vie ylimääräistä tilaa. Lisäksi on muutama oikea pahvinen muuttolaatikko tallessa, sillä ne ovat käypää tavaraa edelleen ja niitä on käytetty monta kertaa. Mutta periaatteesta en säästä satunnaisia pahvilaatikoita varmuuden vuoksi.

6. Paperiset servietit. Kulmistaan kurtistuneita joulu-, pääsiäis- ja kesäaiheisia paperiliinoja on runsaasti, mutta koskaan niitä ei muisteta käyttää. – Hah! Meidän huushollista ei tällä hetkellä löydy ainuttakaan paperista serviettiä. Kaikki ovat lopussa. Kankaisia on kyllä. Paperisista käytän vain niitä Ikean valkoisia, koska ne menevät kaikkiin kattauksiin ja hinta-laatu -suhde on hyvä.

7. Kynttilät. Saatu lahjaksi ja ostettu tarjouksesta. Ei raskita käyttää. – Raskisin kyllä käyttää, jos vain muistasin ja viitsisin. Mutta kun en ole kynttiläihmisiä. On tuikkuja ja kruunukynttilöitä, ja aika maltillisesti molempia. Tosin sekin määrä riittää todennäköisesti vuosiksi eteenpäin. Sitten on kaksi paksua pöytäkynttilää, jotka lienevät lahjaksi saatuja. Ne voisi oikeastaan viedä mökille ja polttaa siellä pihalyhdyssä, tai viedä kierrätyshyllyyn.

8. Muovirasiat. Säästetty pakastamista ja eväiden kuljetusta varten. – Oletan, että tällä tarkoitetaan muita kuin varsinaisia pakasterasioita ja ostettuja säilytysrasioita. No näitähän sieltä keittiön kauhukaapista löytyi, mutta niitä ei ole enää.

9. Lahjaksi saadut pöytäliinat. Ei sovi sisustukseen, mutta lahjan antaja ehkä pahastuisi, jos liina ei löydy kaapista. – Tätä en voi allekirjoittaa, sillä pidän kaikista pöytäliinoistani, samoin kuin maljakoista. Niitä kaikkia myös käytetään, harvakseltaan mutta kuitenkin. Eikä niitä ole liikaa.

10. Muovikassit. Säilytetään varmuuden vuoksi. – Näyttäkää minulle se suomalainen koti, jossa ei ole yhtäkään muovikassia! Totta kai niitä on, ja vielä koon mukaan lajiteltuna. Niitä ei säilytetä varmuuden vuoksi, vaan käytetään roskapusseina ja muuhun kuljettamiseen ja säilytykseen. Tuntuisi täysin älyttömältä ostaa muovipussi, joka heitetään käytön jälkeen roskikseen. Pyrin välttämään muovipussien ostamista ylipäätään, mutta en heitä pois hyvää käyttökelpoista muovikassia, ennen kuin se on tungettu täyteen roskia.

Tästä testistä tuli aika vähän pisteitä, mikä on tällä kertaa vain hyvä asia. Tosin aika helposti, sillä toisin kuin Iltalehti väitti, tämä lista on vain osatotuus. Mielestäni lista kertoo ensisijaisesti siitä, ketkä ammattiraivaajia apunaan käyttävät. En tunne yhtäkään opiskelijaa tai vastavalmistunutta, jonka kaapit pursuisivat kukkaruukkuja, pöytäliinoja tai serviettejä. Nämä ovat myös leimallisesti ”naisten tavaroita”, jos sallitte pienen yleistyksen. Kyse ei siis oikeasti ole mistään joka kodin tavaraläjistä, kuten Iltalehti otsikoi, vaan tietyn ihmisryhmän tavarakertymistä.