Avainsana-arkisto: mielikuvat

Paljon muttei turhaa

Julkaistu , kirjoittanut
19

Sanotaanko näin alkuun, että ”paljon” on suhteellinen käsite. Puhumattakaan siitä, mikä on liikaa. Jos jokin minua ajoittain karsimis-/konmari-/ym. keskusteluissa ärsyttää on se, että hyvin usein vallalla on ajatus,  että vähemmän on parempi. Raivausyhteisöissä saa kiitosta siitä, mitä enemmän kodistaan kantaa tavaraa ulos, ja mitä vähemmällä tulee toimeen. Tai ainakin välillä tuntuu siltä. Olen itse vähän eri linjoilla, nykyisin vieläpä enenevässä määrin, ja ehkä siksi nämä palstat eivät ole aikoihin hirveästi houkutelleet.

Olen itsekin lähtenyt liikkeelle turhan karsimisesta. Joskus liki 10 vuotta sitten havahduin siihen, että meillä oli aika runsaasti tavaraa, jota en tarvinnut enkä halunnut. Sellaisen karsiminen tuntui mahtavalta. Mutta tuossa oikeastaan on koko jutun ydin. Tavara on turha, jos sitä ei tarvitse eikä halua. Mutta jos sitä joko tarvitsee, tai sen haluaa omistaa muista syistä, se on tarpeellinen. Tarpeellisen tavaran karsiminen on minusta tarpeetonta. Omien halujen kyseenalaistaminen on tietysti aiheellista, sillä jossain vaiheessa kivoistakin tavaroista tulee taakka jos niitä on liikaa, mutta on aivan ok omistaa asioita vain siksi, että tykkää niistä.

Luin jutun hollantilaisesta naisesta, joka taideprojektina valokuvasi joka ikisen tavaran kodissaan. Esineitä ja kuvia oli yhteensä 12 795. Niihin on ikuistettu jokainen yksittäinen lelu, haarukka, lääkepakkaus – joka ikinen arkipäivänen tavara, joka kodista löytyy. Sekä tietenkin ne ”aarteet”, joita on kuljetettu mukana vuodesta toiseen. Kommentoin ryhmässä, että minusta 13 000 esinettä ei ole kovin paljon, etenkin kun kyseessä on lapsiperhe. Arvelin, että meillä on pelkästään legopalikoita tuon verran, ja muutenkin tavaraa on runsaasti. En ole minimalisti, kuten hyvin tiedetään. Otin esimerkiksi astiat ja keittiötarvikkeet, joiden lukumäärän arvioin nopeasti nousevan liki tuhanteen, enkä silti omista juurikaan turhaa.

Tästä lausunnosta keskustelu lähti nopeasti sellaisille kierroksille, joissa pääpointtina oli, miten voisin astiamäärää vähentää. Perustelin astioiden tarvetta sillä, että jos pöydän ääreen istuu yli 10 ihmistä, ja heille tarjoillaan illallinen pitkän kaavan mukaan, astioita on välttämättä oltava, mutta ei auttanut. Ohjeeksi tuli mm. syödä ravintolassa (käsi sydämellä: kenelle tämä on realistinen ohje? Kaikki juhlapyhät ravintolassa? Ja kuka sen edes maksaisi?) tai vuokrata astiat (en katsonut onko halvempaa syödä ravintolassa vai vuokrata astiat kotiin, mutta astioiden vuokraaminen monta kertaa vuodessa kuulostaa todella hankalalta) Ja totta kai mainittiin myös, että jos ei kodin astiat vieraille kelpaa, jättäköön tulematta.

Tällaiset tavaroiden karsimisryhmät ovat tietysti vähän väärä paikka perustella, miksi haluaa omistaa pikemminkin enemmän kuin vähemmän tietynlaisia tavaroita. Kommenteista nousee silti mielestäni sellainen ajatus, että on jotenkin hölmöä omistaa enemmän tavaraa, kuin olisi aivan välttämätöntä. Tai että useamman ruokalajin illalliset ovat turhia. Jos syötäisiin vain reilusti muussia ja lihapullia ja juotaisiin vettä tai maitoa, niin helposti pärjättäisiin yhdellä lautasella ja lasilla per ruokailija. Ihmettelen sitäkin, että eivätkö ihmiset vietä aikaa yhdessä sukulaistensa ja ystäviensä kanssa? En äkkiä keksi parempaa tapaa viettää iltaa, kuin nauttia ruuasta ja hyvien ystävien seurasta pöydän ääressä keskustellen. Kehotus mennä ravintolaan on jotenkin yhtä hassu – siis kaikki juhlapyhät ravintolassa? Jos ei nauti kokkailusta, niin silloin se on loistava idea, mutta entä jos harrastaa ruoanlaittoa ja tykkää järjestää juhlia?

Onko tavara turhake, jos sitä ei käytä vähintään joka viikko?

Tiedän, että oikeasti tässä vain törmää erilaiset kulttuurit toisiinsa. En usko, että yhdellekään ranskalaiselle tai italialaiselle tarvitsee perustella hyvä ruoan tärkeyttä elämässä. Ranskassa asuva ystäväni on kertonut, että kukaan ei edes kuvittele soittavansa kaverille klo 20 illalla, koska silloin on illallisaika, eikä ihmisiä sovi häiritä. Minusta tuntuu, että Suomessa on perinteisesti arvostettu eniten sitä, että maha tulee täyteen ja kaikki muut kuten vaikkapa sosiaalinen kanssakäyminen, ruoan herkullisuus puhumattakaan kattauksen kauneudesta, ovat täysin toissijaisia, jopa turhia asioita.

Nettikeskusteluissa mielipiteet kärjistyvät herkästi, eivätkä nyanssit kovin hyvin erotu. Mutta olen huomannut, että itse jotenkin jäädyn tällaisten kommenttien edessä. Tulee herkästi sellainen olo, että mikä tahansa mikä ylittää äärimmäisen vaatimattomuuden, tulkitaan vaihtoehtoisesti joko hienosteluksi tai ymmärtämättömyydeksi, vaikka kyse ei ole kummastakaan. Kyllähän jokainen käsittää, että ihmiset eivät nauti samoista asioista, tai että taloudelliset ja muut resurssit ovat erilaisia.  Silti olisi virkistävää, jos aina ei vedettäisi esiin sitä korttia, että jotenkin vähemmällä, vaatimattomammalla tai niukemmalla tulee myös toimeen. Totta kai tulee, mutta aina ei ole pakko. Onhan meitäkin, jotka arvostavat kauneutta, vaikka se olisi epäkäytännöllistä. Tai useampaa ruokalajia, vaikka sitä varten täytyy sitten omistaa enemmän astioita. Joillekin tällaisten illallisten järjestäminen on ilo, eikä suinkaan vaivalloinen velvollisuus.

Ehkäpä tässä koko vuodatuksessa on ytimessä se, että olisi kivaa jos saisi nauttia näistä omista harrastuksistaan rauhassa, ilman että aina ilmaantuu joku ilonpilaaja kertomaan, miten hankalaa tai kallista jokin on. Noiden kommenttien rivien välistä kun tuntuu aina paistavan, että on jotenkin parempi tulla toimeen vähällä, kuin nauttia paljoudesta. Jostain syystä tämä tuntuu aina vain menevän näin päin, en muista että koskaan olisin lukenut kommenttia, jossa olisi päivitelty, että miten kukaan voi tulla toimeen niukalla varustuksella, olipa kyse vaatteista, astioista, kirjoista tai mistä tahansa muusta tavarasta. Toisin päin asiaa saa kyllä kauhistella. (Totuuden nimessä tunnustan, että itse olen useinkin ajatellut, että miten minimalistit järjestävät illallisia kavereilleen. Sitten olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä poroporvarilliset juhla-ateriat eivät kuulu minimalistien harrastuksiin, vaikka minulle ne ovatkin vuoden kohokohtia. Jokainen taaplaa tyylillään.)

Kertokaapa, oletteko törmänneet samaan ilmiöön? Mistä se kumpuaa? Ja onko jossain vertaisryhmää ihmisille, jotka nauttivat runsaista tavaroistaan, eivätkä silti omista mitään turhaa?

Kuinka koti pysyy siistinä: parhaat vinkit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kaiken perustana on vankat rutiinit. Siisteys pysyy, kun jatkuvasti siistii, eikä sotkua päästä syntymään. Rutiinien lisäksi on muutama yksinkertainen keino, jotka saavat myös kodin näyttämään siistimmältä. Siisteys on nimittäin myös mielikuva-asia. Samat tavarat eri tavoilla säilytettyinä voivat näyttää siistimmältä tai sotkuisemmalta.

Tyhjä taso on siisti

Jos tason haluaa pysyvän tyhjänä, sille ei saa koskaan laittaa mitään. Laittoipa tasolle mitä tahansa, se pian vetää puoleensa jotain muuta, ja pian tyhjällä tasolla onkin kasa, pino tai kokoelma sälää, joka sille ei kuulu. Näin ollen ainoa keino, jolla tyhjät ja seesteiset hyllyt, pöydät ja tasot pysyvät tyhjinä ja seesteisinä, on niiden jatkuva tyhjentäminen. Jos pöydälle laskee jotain, mikä ei sille kuulu, se pitää poistaa saman päivän aikana. Tämä on karu mutta kiertämätön fakta.

Lattioilla ei pidä säilyttää mitään, jos se suinkin on mahdollista. Jos lattialla on tavaraa, joka selvästi ei sinne kuulu, tulee vaikutelmasta heti sotkuinen. Siisteyden illuusio syntyy siitä, että kaikki vaakatasot, mukaanlukien lattiat, ovat mahdollisimma tyhjät. Oma keinoni on ripustaa kaikki mahdollinen naulaan tai nostaa hyllylle. Meillä on niin korkea kenkähylly, että ylin hylly onkin  jo taso, jonne laitetaan avaimet ja posti. Kaikki muut hyllyt ovat täynnä kenkiä. Niitä mahtuu  hyllyyn lukuisia pareja, ja ne ovat kaikki pois lattialta. Samoin olen kiinnittänyt koukkuja joka paikkaan, jotta voin nostaa tavarat pois lattialta roikkumaan. Näin kannattaa tehdä myös varastotiloissa, joiden käytettävyys paranee merkittävästi, kun lattia on mahdollisimman tyhjä.

Esimerkiksi sateenvarjot roikkuvat meillä seinällä. Neljä koukkua päällekäin, noin 20cm leveässä tilassa.

Laita tavaroiden ympärille aidat

Sekalaiset tavarat näyttävät siistimmiltä, jos ne ovat rajattu konkreettisesti. Siksi suosin tarjottimia ja koreja. (Siksi myös säilytän kaikki siistit pahvilaatikot, koska säilyttimiä tarvitaan aina.) Mitä pienemmästä sälästä on kyse, sitä sotkuisemmalta se näyttää irrallaan. Sen sijaan sama tavara kopassa tai tarjottimella näyttää vähintäänkin siistimmältä, parhaimmillaan harkitulta yksityiskohdalta sisustuksessa. Lisäetuna on, että tavarat löytyvät, kun ne ovat yhdessä paikassa. Esimerkkejä tällaisesta omasta kodistani: avainkulho eteisessä, hedelmätarjotin keittiössä, iso tarjotin olohuoneen pöydällä, jolle voi nostaa kaikki lehdet ja kirjat, penaali, kippo koruille makuuhuoneessa. Esimerkiksi penaali on loistava keksintö. Tietokone, jonka ympärillä on valikoima kirjoitusvälineitä, liimalappuja ja käsirasvoja näyttää sekaiselta, mutta samat tavarat siistissä penaalissa näyttää tietokoneen vieressä siistiltä. Toinen klassinen vinkki on lelukori olohuoneessa, jos perheessä on pikkulapsia. Levällään olevat lelut on helppo nakkoa yhteen koppaan, jolloin lattia vapautuu ja näyttää taas siistiltä.

Tämän korin sisällä on piilossa modeemi ja johtoja.

Toinen vinkki on määrätä tavaroille alueet, joilta ne eivät saa poistua. Esimerkiksi makuuhuoneessa minulla on yksi tuoli, jonka selustalle laitan puolipitoiset vaatteet. Se on ainoa paikka, jossa sellaisia vaatteita säilytän, ja jos tuoli on liian täynnä, täytyy jotain laittaa joko pyykkiin tai takaisin kaappiin, ennen kuin voi ottaa uusia vaihtoehtoja käyttöön. Meillä on myös sääntö, että aikuisten makuuhuone ei ole lasten leikkialuetta, eli sinne ei rakenneta majoja eikä kuskata leluja muutenkaan. Jos joku lelu sinne eksyy, palautan sen saman tien takaisin lastenhuoneeseen. Meillä ei myöskään syödä muualla kuin keittiönpöydän ääressä, joten astioita ei tarvitse kerätä mistään muualta. Tällaisten rajoitusten hyöty on siinä, että tavarat eivät vaella kovin kauaksi, jolloin niiden palauttaminen paikoilleen on helpompaa. Näitä kannattaa miettiä omassa kodissa tarkoituksenmukaisesti. Rajoitukset voivat koskea esim. kirjoja, harrastustarvikkeita, käsitöitä, leluja, astioita, kosmetiikkaa, lehtiä… ihan mitä tahansa.

Jämpti pino on parempi kuin kaikki hujan hajan

Lopuksi on todettava, että siisti pino on parempi kuin että tavarat leviävät sinne tänne. Jos pöydällä on papereita, lehtiä ym., eikä niitä voi juuri sillä hetkellä heittää pois tai karsia, yksinkertaisinta on koota paperit niin siistiin pinoon kuin mahdollista. Isot alle, pienet päälle, samanlaiset yhteen ja kulmat tasan. Tämä on yksinkertainen pikasiivouskeino, silloin kun jokin taso pitäisi saada näyttämään siedettävältä alle minuutissa. Sama koskee vaikka tiskipöytää. Likaisetkin lautaset näyttävät siistimmiltä pinossa kuin levällään. Ylipäätään mikä tahansa näyttää paremmalta suorassa rivissä tai pinossa verrattuna siihen, että kaikki olisi miten sattuu.

Kaiken kaikkiaan sotkun vaikutelma tulee siitä, että tavarat eivät ole hallinnassa. Jos huoneessa näyttää siltä, että mitään ei harkitusti asetettu paikoilleen, vaan jätetty vain satunnaiseen paikkaan, siellä näyttää sotkuiselta. Mutta jos samat tavarat laitetaan pinoon, riviin, tarjottimelle ja koppaan, näyttää siltä että niille on tehty jotain. Tavarat eivät ole vain villinä ympäri huonetta, vaan ihminen on harkiten järjestänyt ne tietyllä tavalla. Tästä syntyy siisteys ja järjestys.

Onko teillä lisää hyviä vinkkejä?

Päivän asu – käytännöllinen vai ”ihana”?

Julkaistu , kirjoittanut
18

Silmiini sattui äskettäin juttu Iltasanomissa. Siinä pukeutumisneuvoja kertoo, mitä muuttaisi suomalaisten pukeutumisessa, ja sitten ratkaisut näihin ongelmiin. Minua ärsyttää nykyisin tästä näkökulmasta kirjoitetut jutut. Niissä on ideana se, että jonkun alan asiantuntija kertoo, mikä meissä tavallisissa ihmisissä on vikana, mitä me ei osata ja sitten kerrotaan, miten tämä puute korjataan. Tämä edustaa sellaista nykyajalle tyypillistä, etenkin naisiin kohdistuvaa jatkuvan itsensä kehittämisen eetosta, jossa rakennetaan ensin häpeää (tätäkään et osannut) ja sitten vapautusta siitä antamalla jokin uusi toimintamalli (tee näin ja kelpaat taas). En syytä artikkelin pukeutumisneuvojaa, vaan toimittajan tapaa rakentaa juttua klikkiotsikon varaan. Ingressikin kumoaa itse itsensä, sillä vaikka sanotaan ettei ole oikeaa ja väärää tapaa pukeutua, niin samassa lauseessa kuitenkin heti perään mainitaan, miten omasta tyylistään saisi ”ihanamman” – siis paremman.

Tällä kertaa meillä olisi parantamisen varaa kahdessa asiassa: pitäisi käyttää enemmän värejä eikä pelkkää mustaa, ja pitäisi pukea päälleen muutakin kuin vain housut ja paita. Jälkimmäinen kolahti, koska minulla on useimmiten päällä housut ja paita. Tämä on käynyt erityisen selväksi tämän 30 päivää kestävän pukeutumishaasteen myötä. Perusarkiasuni on nimittäin farkut ja paita. Lämpimämmällä ilmalla usein jonkinlainen t-paita, viileämmällä ohut neule ja kylmällä ilmalla villapaita. Lukemani jutun perusteella tämä on kuitenkin äärettömän tylsä tapa pukeutua.

Tällä mennään, tänään ja huomenna ja ensi viikolla ja sitä seuraavalla…

Allekirjoitan tämän tietyltä osin. Eihän tuossa juuri luovuus kuki. Mutta onko aina pakko kukkiakaan? Olen tässä parin viikon aikana huomannut, että en jaksa panostaa pukeutumiseen sen kummemmin, jos tiedän olevani koko päivän kotona. Tiedän toki, että asusteilla saisi paita ja housut -yhdistelmään varmaankin sitä pukeutumisneuvojan kaipaamaa ”ihanuutta”. Voisin käyttää huiveja ja koruja, mutta suoraan sanottua miksi vaivautua, jos en tapaa päivän aikana ketään? Huivit ovat tiellä kotitöitä tehdessä, eikä koruja näe kukaan, jollei päivässä ole edes ainuttakaan zoom-tapaamista ruudun välityksellä.

Jutussa puhutaan myös siitä, että ihmiset turhaan jakavat vaatteensa kesä- ja talvivaatteisiin. Sen sijaan ehdotetaan, että koko vaatevarastoa tulisi paremmin hyödyntää läpi vuoden. Miksi esimerkiksi laittaa sortsit talveksi kaappiin, kun niitä voisi pitää paksujen sukkahousujen ja villapaidan kanssa? Kiva idea – teoriassa. Pellava on ihana kesällä, mutta se ei lämmitä. Monissa kesävaatteissani on juuri tämä ongelma. Ne toimivat helteellä, mutta eivät pakkasella. Olen monta kertaa yrittänyt miettiä, että miten voisin kesävaatteiden kautta pidentää, mutta käytännöllisyys on tullut aina vastaan.  Minusta kerrospukeutuminen on epämiellyttävää, ellei vaatteita ole erityisesti tarkoitettu kerrostettavaksi. Tulee liian paljon vaatteita päällekkäin ja tuntuu ahtaalta. Inhoan sellaista topattua oloa. Jo pelkät sukkahousut tavallisten housujen alla aiheuttavat lievää ahdistusta.

Siitä viimeisestäkin asiasta olen eri mieltä. Välillä olisi ihanaa kääriytyä mustaan! Sehän on tyylikäs vaihtoehto moneen tilanteeseen. Mutta minä olen viime vuosina hankkinut tarkoituksella väriä vaatekaappiini, ja siinä sivussa mustat vaatteet ovat vähentyneet. En esimerkiksi omista mustia housuja, vaikka juuri nyt tuntuu siltä, että voisi olla järkevää omistaa yksi pari siistejä mustia housuja. Mustan pashminan hankkimista olen myös miettinyt jo pidempään, samoin siistin mustan neuleen. Minulla on kyllä pari mustaa mekkoa, ja yhdistettyinä mustiin sukkahousuihin niistä saa kokomustan asun.

Tällaiset jutut, jotka neuvovat pukeutumaan tietyllä tavalla, voi mielestäni ohittaa kokonaan. Meillä ei ole velvollisuutta asettua iltapäivälehtien määrittelemiin pukeutumisihanteisiin. Miksi asun edes pitäisi olla jonkun muun mielestä ihana? Arkena minulle riittää, että asu on käytännöllinen, mukava ja puhdas. Valitsen sellaiset housut ja paidan, jotka mielestäni sopivat hyvin yhteen. Sinisten farkkujen hyvä puoli onkin se, että niiden kanssa sopii oikeastaan mikä tahansa neule tai pusero. Jos lähden ihmisten ilmoille, saatan miettiä asusteita tarkemmin, jos ehdin ja jaksan. En ehkä pääse näillä asuvalinnoilla iltapäivälehtiiin esimerkiksi ihanasta tyylistä, mutta täytyy tunnustaa, että tämä ei tasapainoani järkytä.

Onko joku teistä saanut kesävaatteet toimimaan myös talvella? Ja löytyykö muita tyytyväisiä housut ja paita -ihmisiä?

Sisustuslehtien kuvat eivät ole totta

Julkaistu , kirjoittanut
14

Noin vuosi sitten eräs tuttava ehdotti, että meidän täydellisen muodonmuutoksen kokenut eteinen sopisi sisustuslehteen jutuksi. Innostuin ajatuksesta aluksi, ja viestittelin kuvaajan kanssa, joka olisi tullut juttua tekemään. Lähetin hänelle ennen ja jälkeen -kuvia ja kerroin vähän projektista. Eteisemme onkin nyt remontin jäljiltä minun makuuni tosi kiva ja käytännöllinen, ja ajattelin että mikäpä siinä, voisihan siitä vaikka tehdäkin jutun.

Kuvaaja tarkasteli lähettämiäni kuvia, ja kysyi sitten, mikä on tuo tumma alue tuossa keskellä. Vastasin että se on kuramattoa, joka suojaa parkettia. Kuvaaja vastasi, että saahan sen siitä pois? No saa toki, sehän on vain pelkkä matto. Mutta tässä kohdassa innostukseni alkoi hiipua. Tajusin äkkiä, että tällä tavalla kaikki kodit stailataan sisustuslehtien kuvia varten. Eivät ne välttämättä oikeasti olekaan ihan niin täydellisiä, kuin miltä ne näyttävät. Suurin osa ihmisistä varmaankin käyttää tiskirättiä, kuramattoa ja muita arkea helpottavia tavaroita, jotka eivät vain yleensä ole erityisen näyttäviä. Kaikki sellaiset siivotaan kuvista pois, jolloin jäljelle jää se ylimaallinen siisteys ja se sellainen ihmeellinen tyhjyys, kun huoneissa ei ole mitään arkista. Jopa se ”särmä”, jota huoneista löytyy, on  tarkasti harkittua ja vähän keinotekoista. Kuramatto ei kelpaa särmäksi, vaan sisustuskuvissa sitä edustavat siirtolavoista tuunatut sohvapöydät ja kivenmurikat tarjottimella.

 

Tässä tämä tumma alue, toiselta nimeltään kuramatto, suojaamassa lattiaa siinä kohdassa, jossa riisutaan kengät.

Minä vähäsen tuohduin kuvaajan kysymyksestä, vaikka hän ei tietenkään voinut sitä tietää. Meidän kuramatto on tosi hyvä! Se on itse ostettu Etolasta, leikattu ja askarreltu juuri oikean kokoiseksi ja jopa väri on huolella valittu, niin että se sopii käytävämattoon, joka myös on eteisessä. Ajattelin, että jos käytännöllinen kuramatto eteisessä ei kelpaa valtakunnalliseen sisustuslehteen, niin antaa olla. En oikeastaan tahdo olla mukana luomassa sellaista täydellisyyden illuusiota, jossa edes kenkiin ei tartu rapaa. Tuota kuramattoa ei nimittäin ikinä normaalissa elämässä oteta pois paikaltaan. En ota sitä pois, vaikka olisi miten hienot juhlat, ja koti puunattu viimeisen päälle. Eikä sitä tarvitse ottaa pois, koska se on hyvä ja siisti ja käytännöllinen. Muodonmuutosjuttu meidän eteisestä jäi tekemättä.

Tämä tapahtuma palasi mieleen, kun aloin äskettäin perehtyä sisustamiseen harrastuksena. Kun selaan blogeja ja instatilejä, niistä huokuva täydellisyys johtaa ajatukset väistämättä siihen, että noistakin kuvista lienee jokunen kuramatto poistettu. Kenties maustehyllyä on kuvaa varten harvennettu ja torkkupeittoa on aseteltu useampi tovi. Peikonlehdestä on käännetty juuri paras puoli kuvaan päin ja eteisen lattialta nostettu kaikki kengät jonnekin piiloon. Ja kuka sitä tietää, millainen kaaos kuvaajan takaa löytyy, vaikka kameran etupuolella näyttääkin hienolta?

Tässä näkyy eteisen matot vierekkäin. Valitsin kuramaton värin niin, että se sopisi yhteen tuon varsinaisen käytävämaton kanssa.

Näitä lehtien ja instatilien kuvia katsoessa tuntuu siltä, että kuvat on luotu vain sitä hetkeä varten. Oikeasti useimmat meistä asuvat kodeissaan, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki ei ole jatkuvasti niin tiptop. Veikkaan, että tämä on useimmiten todellisuus kiiltävien kuvien takana. Ennen kuin alkaa tuntea kotihäpeää verratessaan omia nurkkia tuohon kuvatodellisuuteen, kannattaa muistaa, että lehtien ja instatilien tarkoitus on usein myydä unelmia ja usein ihan konkreettisia tavaroitakin. Kummatkin käyvät paremmin kaupaksi (lähes epätodellisen) harmonisissa kuvissa, joilla ei välttämättä ole tavallisen arjen kanssa juuri tekemistä.

Millaisia ajatuksia sisustuslehtien ja sosiaalisen median sisustuskuvat teissä herättävät? Jos itse julkaiset sisustuskuvia, miten ”stailaat” sitä? (Tuosta ylemmästä kuvasta nostin yhden K-kaupan muovikassin syrjään. Siellä oli kumisaappaat sisällä.)

Ovatko legginsit housut?

Julkaistu , kirjoittanut
29

Ennen tätä kevättä en ole koskaan omistanut legginsejä. En ole jotenkin osannut pitää niitä kunnon vaatteina, eivätkä ne oikein ole vaikuttaneet oman tyylisiltä. Kotikaranteenissa kuitenkin alkoi tulla mieleen, että ehkäpä ne sittenkin olisivat hyvä lisä vaatekaappiin. Olen nähnyt kaupungilla naisia, joilla on hame, sen alla legginsit ja ehkä ballerinat jalassa, ja lopputulos on näyttänyt kivalta. En oikein tykkää sukkahousuista juuri sen sukkaosan takia, joten ajattelin että kenties legginssit sittenkin olisivat ratkaisu asiaan. Voisin pitää niitä hameiden ja mekkojen alla kotona, ja olla paljain jaloin.

Tuumasta toimeen: tilasin yhdet Tam-Silkistä lukijan suosituksesta, mutta kuten jo aiemmin totesin, ne eivät toimineet tässä tarkoituksessa. Tam-Silkin legginssit ovat aivan ihanaa materiaalia, ja päällä erittäin miellyttävät, mutta ne eivät ole legginssit vaan kalsarit. Tavoitteena oli kuitenkin muodostaa asuja, joissa voisin liikkua myös kaupungilla (jos sinne pääsisi), enkä ole niin vapautunut, että lähtisin kalsareissa ihmisten ilmoille. Tam-Silkin pöksyt siirtyivät siis odottamaan syksyä, jolloin niistä tulee ihana kerrasto kuorihousujen alle.

Tästä kokemuksesta viisastuneena päätin, että nyt ei pihtailla. Menin Stockalle, ja päätin ostaa suoralta kädeltä Wolfordin legginsit. Järkeilin, että parempia ei voi saada, ovathan saman merkin sukkahousut parhaat, mitä tiedän. Niiden lisäksi nappasin vertailun vuoksi suomalaiset Voguen legginssit myös, jotka olivat jokseenkin samanlaiset kuin kalliimmat merkkilegginssit. Ajattelin että testaan nyt vähän erilaisia samalla kertaa, jos vaikka löytyisi hyvä, vähän halvempi korvike.

Olen nyt käyttänyt molempia pareja yhden kerran, ja todennut, että visioni oli aivan väärä, legginssit eivät toimi normaalien asujen osana, ainakaan ilman kenkiä. En tiedä missä on vika. Miksi muut näyttävät legginsseissä ihan fiksuilta, mutta minä en? En kuuna päivänä yrittäisi käyttää niitä ilman hametta tai mekkoa, mutta edes helman kera ei onnistu. Näytän laadukkaissa, istuvissa, napakoissa ja hyvissä legginsseissä edellen siltä, että hameen alla on kalsarit. Olen siis luovuttanut. Legginssit eivät ole housut, eivätkä näköjään päällysvaate muutenkaan.

Jostain syystä en osaa kulkea näin. Näyttää omaan silmään liian vieraalta.

Aivan turhiksi uudet ostokset eivät silti jää. Sitten kun ilmat viilenevät niin kylmäksi, että hameen alle tarvitaan paksumpaa alle ja jalkaan saappaat, legginssit toimivat mainiosti. Kun jalkineessa on varsi, kukaan ei näe onko alla legginsit vai sukkahousut. Mutta muissa tilanteissa täytyy palata sukkahousuihin, vaikka ne eivät olekaan lempivaatteeni. Tosin tajusin tässä sivussa, että sukkahousutkin ovat miellyttävämmät, kun ostaa tarkoituksella todella isot. Ostan yleensä aina yhden koon isommat kuin mitä kokotaulukko sanoo, mutta näköjään kaksi kokoa on vielä parempi. Ehkä sitten se sukkaosa ei ahdistaisi lainkaan.

Nämä ovat sellaisia makuasioita, että jos joku tuntee olonsa mukavaksi legginsseissä, olet varmasti aivan oikeassa. Nyt vain kävi niin, ettei oma mielikuvani vastannut todellisuutta. En tunne oloani mukavaksi tässä yhdistelmässä, vaikka olisin tosiaan halunnut, että asukokonaisuus toimii. Tulipahan kuitenkin testattua!

Millaisia kokemuksia teillä on legginseistä? Onko ne housut vai alusvaate?

Shoppailusta ja mielenrauhasta

Julkaistu , kirjoittanut
14

Jokin aikaa sitten juhlin, kuinka ostolakko kävi nyt ihmeen helpoksi kotikaranteenin myötä. Kun ei käy missään, ei tarvitse mitään, ainakaan uusia vaatteita. Joku vastasi kommenteissa, että varmaan sitten kun rajoitukset hellittävät, syntyy valtava vastaliike, ja ihmiset ostavat kuin viimeistä päivää. Olin kauhistunut ajatuksesta. Kun tässä nyt kökötetään kotona seitsemättä viikkoa, alan ymmärtää tuota kommenttia. Ostaminen on psykologisesti mielenkiintoista. Tavarat rauhoittavat, mistä kummasta se sitten johtuukaan.

Olen tässä huhtikuun aikana yrittänyt ostaa legginssejä itselleni, toistaiseksi en kovin hyvällä menestyksellä. Olen myös alkanut haaveilla tavaroista, joita aiemmin en mitenkään kuvitellut tarvitsevani. Esimerkiksi Mujin diffuuseri on ruvennut houkuttelemaan. Se on siis sellainen ihan tyylikäs valkoinen pänikkä, jonka sisälle laitetaan tuoksuvaa eteeristä öljyä, jota laite sitten puhaltaa vesihöyryn mukana huoneilmaan. Tietääkseni tämä laite on yksi Mujin myydyimmistä tuotteista maailmanlaajuisesti, mutta Suomessa diffuuserit eivät ole kiinnostaneet yhtä paljon, täällä varmaan arvostetaan hajusteettomuutta niin paljon. Olen kuitenkin alkanut pohdiskella, olisiko nyt otollinen hetki hankkia tuollainen turhake, jos se kuitenkin ilahduttaisi arkea.

Mujin eteeriset öljyt ovat ihania.

Huomaan, että nettikauppojen alet houkuttelevat myös. Siellä Mujin sivuilla klikkaillessani laitoin jo yhden mekon ostoskoriin. Perustelin sitä itselleni näillä tavallisilla selityksillä – se on alessa, se olisi mukava kotona, se on puuvillaa, se on tyylikäs – ja sitten poistin sen ostoksista. En tarvitse enempää kotimekkoja, niitä riittää jo ennestään. Piti oikein muistuttaa itselleni, että olen edelleen tietääkseni ostolakossa, eikä uusi kotimekko kuulu tarpeellisten listalle. Jatkoin sitten kodinsisustustarvikkeiden tutkailua. Parille tavaralle on oikeasti tarve (tarvitsemme mm. äänettömän kellon ja Mujista kuulemma saa sellaisen), mutta samalla mietin, että kiinnostaisivatko nämäkään kipot ja kupit niin paljon, ellen joutuisi olemaan jatkuvasti kotona.

Noita öljyjä tiputetaan näille huokoisille ”kiville” (en tiedä mitä ne oikeasti ovat) ja sitten niistä tuoksu leviää. Mujista nämäkin.

Sosiaalisesta eristäytymisestä, huolesta ja epävarmuudesta huolimatta voin henkisesti edelleen ihan hyvin. Seinät eivät tunnu kaatuvan päälle, kaikki läheiset ovat terveinä eikä ole esim. työttömyyden uhkaa. Minulla myös sattuu myös olemaan luonnostaan hyvin tasainen temperamentti optimistinen luonne. Vaikka kaikki on siis ihan hyvin, shoppailu houkuttaisi silti. Ostaminen tuntuu etenkin nyt olevan ihanaa vaihtelua siihen, että päivät toistuvat samanlaisina viikosta toiseen. Uudet tavarat houkuttelevat, nyt jos koskaan tuntuisi kaipaavan sitä kuuluisaa pientä piristystä kotiin ja arkeen. Vaikka en ole ahdistunut, nettikaupoissa klikkailu tuntuu silti rauhoittavalta ja tyynnyttävältä, se vie ajatukset tehokkaasti pois tästä hetkestä. Luonnonkosmetiikan selailu on tervetullutta vaihtelua jatkuvaan koronauutisointiin, jota kaikkialta muualta tulvii.

Toistaiseksi shoppailuhimoni ovat pysyneet kohtuullisen hyvin hallinnassa. Olen ostanut yhden mekon sekä muutaman kosmetiikkatuotteen, joita en välttämättä olisi tarvinnut, mutta joita kyllä käytän. Ostin uuden pyykkikorin rikkimenneen tilalle. Samoin hankin polkupyörään lukon ja keittiönpöydälle vahakankaan. Lastenhuoneeseen pitäisi ostaa uusi kirjoituspöytä, mutta se on sen tyyppinen isompi hankinta, joka ei jostain syystä ole yhtä hauska, kuin sellainen helposti ostettava pikkutavara. Pahin houkutus lienee juuri tuo Muji, mutta sinnekin haluaisin oikeastaan mennä itse käymään. Itse asiassa varmasti myös menen, jossain kohdassa kun sopiva hetki tulee.

Sanon siis, että jos joku on sattunut koronaeristyksessään shoppailemaan yllättäviä tavaroita, joita ei niin tarvitsisi, niin ymmärrän. En suosittele, mutta ymmärrän. Toivoisin, että joku osaisi selittää, miksi mielen tyynnyttämiseen tuntuu toimivan parhaiten sellaiset asiat, jotka eivät ole pidemmällä tähtäimellä kovin fiksuja, kuten shoppailu, syöminen tai ylenpalttinen netissä haahuilu. Haluaisin olla ihminen, joka ihan luonnostaan kääntyisi rauhattomalla hetkellä mietiskelytyynynsä eikä läppärinsä puoleen, mutta siihen on valitettavasti vielä matkaa.

Oletteko harrastaneet koronashoppailua?

Epäkorrekti mielipiteeni kodin järjestämisestä

Julkaistu , kirjoittanut
18

Aion esittää seuraavaksi radikaalin ja epäkorrektin mielipiteen. Tämä sotii  yleisesti hyväksyttyä näkemystä vastaan, joten pohjustan ensin hieman.

Kotien tavaroiden vähentäminen ja sen kyljessä myös järjestäminen on 2010-luvun ilmiö. Meillä on paljon tavaroita, ja niistä kaikista pitäisi huolehtia itse. On myös paljon muuta tekemistä, kuten töitä, harrastuksia, lasten ja vanhempien hoitamista ja muuta elämää. Samalla on kaipuu selkeyteen ja helppouteen, ja siihen huutoon konmari, tavarataidot ja muut järjestämisoppaat ovat vastanneet. Nyt kun nämä järjestämis- ja raivaamisideat eivät enää ole upouusia, on alkanut nousta odotettuja vastalauseita. Miksi kodin pitäisi olla tyhjä ja minimalistinen? Onko siisti koti muka itseisarvo? Mitä haittaa tavaratöykkiöistä on, jos ne eivät häiritse asukkaita itseään?

Olen pohtinut tätä kysymystä paljon. Kirjoitan tavaroiden vähentämisestä, siivouksesta, kodinhoidosta, ja kodin järjestämisestä. Näihin kirjoituksiin siis liittyy vähintäänkin implisiittisesti ajatus siitä, että siisteyttä tavoitellaan. Eihän asiasta muuten tarvitsisi kirjoittaa. Koska kirjoitan aiheesta, oman elämän preferenssi on varmaan ollut aina yksiselitteinen: asun mieluummin puhtaassa ja järjestyksessä olevassa kodissa, kuin sotkuisessa. Kuten jokainen, joka tätä blogia on pidempään seurannut tietää, en ole täydellinen, ja olen myös puhunut siitä avoimesti: en jaksa aina hoitaa asioita heti paikalla, välillä hunajapurkit leviävät ruokakaapin pohjalle tahmaksi ja työhuoneeseen kertyy niin paljon tavaraa, että tuskin sekaan sopii. Mutta tavoitteeni on kuitenkin siisti, kaunis koti, ja olen kyllä niin vieraskorea, että siivoan ennen kuin joku tulee meille kylään.

Tämän takia minulle tulee jotenkin erikoinen olo, kun luen kirjoituksia, joissa kovasti kannustetaan ihmisiä olemaan juuri niin sotkuisia kuin haluavat. Että ei tarvitse stressata! Jos on sotkuista, niin sitten on. Että sotkuinen koti kertoo siitä, että siellä asuu luovia, älykkäitä tai boheemeja ihmisiä, joilla vain on parempaakin tekemistä kuin pyyhkiä muruja keittiönpöydältä. En minäkään kannusta hampaat irvessä jynssäämään, mutta mihin on kadonnut sellaisen tavallisen siisteyden arvostus?

Mitä jos verrataan kotia omaan ulkonäköön ja olemukseen. Nykyisin pidetään suotavana, että kun ihminen lähtee ulos kodistaan, hänellä on kohtuullisen puhtaat vaatteet ja deodoranttia kainalossa. Kanssaihminen, joka ei ole pariin viikkoon pessyt tukkaansa, tuoksahtaa ruuhkabussissa epämiellyttävälle. Pesemätön tukka ei ole vaarallinen kenellekään, mutta rasvaletti ällöttää silti. Samalla tavalla jos menisin kylään, ja sohvatyynyjen välistä pilkistäisi hammasharja, se tuntuisi minusta vähintäänkin oudolta. Tai jos ollaan ihan rehellisiä niin, oikea sana olisi oudon sijasta epämiellyttävä.

Kirjoitin jutun, ja kävin sitten lastenhuoneessa nappaamassa tämän kuvan. Ei, meillä ei ole täydellistä. Mutta meillä ei myöskään ole erityisen sotkuista.

Tietty taso henkilökohtaisessa hygieniassa ja ulkonäössä on nykyisin täysin normaalia ja hyväksyttävää. Omasta ulkonäöstä huolehtimista ei pidetä turhuutena, päinvastoin sitä odotetaan yleisesti meiltä kaikilta, ihan tavallisilta ihmisiltä. Tässä on toki runsaasti joustoa. Harva jaksaa meikata viimeisen päälle tai ajaa partaa ihan joka aamu, mutta hampaiden pesu ja suihku kuuluvat normaaliin rutiiniin valtaosalle ihmisistä.

Ja nyt lähestytään sitä radikaalia ajatusta. Ajattelen nimittäin kodista samoin. Kotona saa kulkea niissä rähjävaatteissa tukka sotkussa jos huvittaa, mutta ennen kuin lähdetään ulos, siistiydytään. Kun on yksin kotona, niin ei ole väliä vaikka tiskit ja pyykit välillä kasaantuvat ja pölypallot pitävät kokousta pöydän alla. Mutta kun tulee vieraita, on minusta huomaavaista siistiä kotiakin edustavammaksi. Ainakin minun oloni on parempi, kun olen käynyt suihkussa ja laittanut puhtaat vaatteet päälle, ja minusta myös kotona on mukavampaa, kun sekin on puhdas ja siisti.  Eihän tässäkään tarvitse mennä liiallisuuksiin, samoin kuin ei oman ulkonäönkään kanssa. Normaali puhtaus ja järjestys riittää, ei kai kukaan odota, että joka paikka kiiltäisi 24 tuntia vuorokaudessa. Samoin kuin kukaan ei odota, että näyttäisimme jatkuvasti siltä, kuin olisimme suoraan kampaajalta tulossa.

Kuten usein nykyisin muistutetaan, kodin siisteys ei tietenkään korreloi ihmisarvon kanssa. Kyllä me olemme kaikki yhtä arvokkaita, olipa tavarat järjestyksessä tai ei. Sama pätee tietysti myös ulkonäköön. Ihminen, joka ei huolehdi hygieniastaan on ihmisenä yhtä arvokas, kuin huoliteltu henkilö siinä vieressä. Puhuminen ihmisarvosta on viekin minusta keskustelun ihan epärelevanteille urille. Eihän tässä ole kyse ihmisarvosta, vaan siitä, kumman viereen istuisit mieluummin bussissa? Tai siitä, onko viihtyisämpää kodissa, jossa tavarat ovat röykkiöittäin nurkissa, verrattuna kotiin jossa järjestys vallitsee?

Eli tämän kaiken pohdinnan ja perustelun jälkeen voin kai sanoa sen epäkorrektin mielipiteen ääneen.

Siisti koti on viihtyisämpi ja kauniimpi kuin sotkuinen.

 

Uskaltaako kukaan olla samaa mieltä asiasta, vai olenko mielipiteeni kanssa muinaisjäänne entisiltä ajoilta?

Arkijärki-podcast 38: Pitääkö bloggaajan olla täydellinen?

Julkaistu , kirjoittanut
18

Olen huomannut sellaisen ilmiön, että kun pidempään kirjoittaa jostain aiheesta, kohtaa välillä aika kovia odotuksia. Esimerkiksi vanhemmuudesta kirjoittava saa herkästi kipakkaa palautetta, mikäli tunnustaa välillä lepsuilevansa, ja minä taas saan palautetta aina, kun kerron heittäväni jotakin roskiin. Jostain syystä roskat herättävät järjestelypiireissä intohimoja! Tässä podcastissa pohdin, mistä erilaiset odotukset kirjoittajia kohtaan kumpuavat, ja toisaalta kerron, miltä palautteen saaminen tuntuu.

Luulen, että yhteistä kaikille pitkään jostain aiheesta kirjoittaneille on kuitenkin se, että omaa aihepiiriä on tullut pohdittua syvällisesti monelta eri kantilta. Jos monen vuoden ajan kirjoittaa jostakin aiheesta joka viikko, ehtii käydä läpi moninaiset aiheet, miettiä oma suhtautuminen niihin sekä pohdiskella omia toimintatapojaan monelta suunnalta. Näin on tapahtunut myös minulle. Uskallan väittää, että olen ajatellut ekoasioita, kierrätystä, lajittelua ja omia valintojani näiden asioiden suhteen enemmän, kuin joku muu koko elämänsä aikana. Tästä on seurannut se, että fiilispohjaisia päätöksiä ei tällä saralla juurikaan tapahdu.

Tärkeintä on kuitenkin se, että täydellisen suorituksen odottaminen niin itseltä kuin keneltä muultakaan on raskasta. Se voi jopa lamauttaa, ja sitten ei ainakaan tapahdu mitään hyvää. Siksi myötätunto sekä itseään kuin muitakin kohtaan on parempi lähtökohta. Kukin toimii omista resursseistaan lähtien, ja suoritustaso vaihtelee. Pääasia on, että jotain yritystä löytyy. Mitä mieltä te olette? Pitäisikö bloggaajan olla täydellinen?

Arkijärki: blogi ja podcast

Podcastin kesto on 17 minuuttia.

Podcastin voi kuunnella suoraan tästä alta, taikka tilata puhelimeensa iTunesintai Acastin kautta. Kaikki aiemmat podcast-jaksot löytyvät täältä.

Podcast: Play in new window | Download

Subscribe: RSS

Arkijärki-podcast 26: Liikunnasta ja raivaamisesta

Julkaistu , kirjoittanut
1

Olen aloittanut (jälleen) liikuntaharrastuksen, enkä pysty sanomaan monettako kertaa elämässäni. Olen aloittanut aina vain uudestaan ja uudestaan, mutta ikinä motivaationi ei ole ollut niin suuri, että liikunnasta olisi muodostunut pysyvä tapa. Tulin äskettäib vastahakoisella lenkillä ajatelleeksi, että moni varmasti ajattelee raivaamisesta ja järjestämisestä samalla tavalla. Pitäisi, mutta kun ei yhtään huvittaisi. Jos on luonnostaan jostain asiasta innostunut, on hirveän helppo sanoa toiselle, että älä siinä nyrpistele vaan rupea hommiin, tämähän on mahtavaa! Mutta ei se välttämättä toisesta ihmisestä ole. Minä en pysty eläytymään siihen, miten ihana olo liikunnasta voi tulla, koska sellaista kokemusta ei vain ole. Samalla tavalla minun on turha hehkuttaa epämotivoituneelle raivaajalle, miten hienoa on, kun kaikki paperit ovat järjestyksessä. Ilman sisäistä motivaatiota mikä tahansa homma tuntuu ikävältä, vaikka samaan aikaan ymmärtäisikin, että esimerkiksi liikunta tai siivoaminen olisi hyväksi.

Tässä podcastissa pohdin siis sitä, mitä yhteistä tai eroa liikunnalla ja raivaamisella on, ja voiko asiaan vihkiytynyt oikeasti auttaa sellaista ihmistä, jolta innostus puuttuu. Podcastin kesto on 15:34.

Podcastin voi kuunnella suoraan tästä alta, taikka tilata esimerkiksi puhelimeensa iTunesintai Acastin kautta. Kaikki aiemmat podcast-jaksot löytyvät täältä.

Podcast: Play in new window | Download

Subscribe: RSS

Miksi shoppailu on niin ihanaa

Julkaistu , kirjoittanut
21

Olen ainakin kymmenen viime vuotta selittänyt, että en yhtään tykkää shoppailusta. Inhoan sovittamista, en jaksa kulkea kaupoissa, ei sieltä kuitenkaan löydä mitään ja muutenkin ostan vain järkevästi ja tarkoituksella. Pari viime vuotta omia ostostottumuksiani tarkastelleena on todettava, että tässäpä taas yksi sellainen pieni arkinen itsepetos, joka ei yhtään pidä paikkaansa. On vain ollut mukavaa ajatella olevansa ihminen, joka ei tykkää shoppailusta.

Totta on, että en ole koskaan viihdyttänyt itseäni lähtemällä varta vasten kaupoille. (Poikkeuksen tästä tekevät amerikkalaiset outlet-maailmat, mutta ne ovat muutenkin asia erikseen.) Mutta en siis ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka lähtee huvikseen vaikka Stockalle hypistelemään, löytyisikö jotain kivaa. Sen sijaan shoppailuni on keskittynyt alennusmyynteihin. Niissä olen shoppaillut ahkerasti, mutta olen selittänyt tätä toimintaa itselleni järkiostamiseksi. Tässä juuri on kyse itsepetoksesta, sillä alessa pyöriminen on täyttänyt shoppailun kriteerit täysin: Mennään katsomaan, löytyisikö jotain kivaa. Hypistellään ja sovitellaan, ja jos löytyy jotain halvalla, niin sitten mietitään olisiko sille käyttöä. Usein olenkin keksinytkin kaikenlaisia enemmän tai vähemmän realistisia tilanteita, joissa alelöytöä voisi pitää, millä viimeistään olen oikeuttanut ostamisen.

Tässä vain on se ongelma, että kovin järkevää tuollainen ei ole. Shoppailu on tavallaan nurinkurista; sen sijaan että etsisi tiettyä vaatetta, joka kaapista puuttuu, pyöritään katselemassa mitä olisi alennuksessa ja valitaan paras tarjolla olevasta valikoimasta, riippumatta siitä oliko sille tarvetta vai ei. Sitten selitetään itselle, että koska vaate oli ALESSA, kyseessä on järkiostos. Ikään kuin hinta – tai oikeastaan ei edes hinta vaan pelkkä aleprosentti – tekisi mistä tahansa ostoksesta automaattisesti hyvän hankinnan.

Kun aloin opetella ostamista shoppailun sijaan, ajatus ostoslistasta vaatteiden suhteen tuntui kummallisen rajoittavalta. Miten tylsää, jos ei saa edes katsella muuta, kuin sitä mitä oikeasti tarvitsee?! Tämän tajuaminen oli aika havahduttavaa. Näin ajattelee siis ihminen, joka on aina selittänyt inhoavansa shoppailemista. Tajusin, että alennusmyynnit ovat vedonneet vahvasti sellaisiin osa-alueisiin, joita en ollut lainkaan tiedostanut. Metsästysvaistot heräsivät ja kilpailuvietti aktivoitui. Jos satuin löytämään jotain mieluista, olin aivan riemuissani löytämisen ilosta ja siitä, miten paljon oikein säästin ostamalla vaatteen.

Tähän kaikkeen peilattuna ostoslistaan tyytyminen on kieltämättä valju elämys. Koko tuo ihana tunnecocktail jää kokonaan pois. Ei löytämisen riemua eikä säästämisen tuomaa onnistumisen elämystä. Kun ostaa ostoslistan kanssa, shoppailuun liittyvä yllätyksellisyys häviää oikeastaan kokonaan. Ei ole erityisen jännittävää ostaa vaatetta, jonka ostamista on suunnitellut ties kuinka kauan. Mutta olennainen kysymys onkin, miksi se yllätyksellisyyteen liittyvä elämys pitäisi saada juuri vaateostosten kautta.

Symboloikoon tämä kuva oivallusta.

Tämän asian tiedostaminen on ollut minulle iso oivallus. Ensinnäkin sain itseni kiinni jälleen yhdestä tavasta huijata itseäni. Mutta ymmärrys shoppailuun liittyvistä tunne-elämyksistä lisää itsetuntemusta reippaasti. Tiedän nyt, että noiden elämysten haku on se oikea syy, mikä alennusmyynneissä houkuttelee, ei suinkaan se, että löytäisin niistä oikeasti täydellisiä vaatteita. Lisäksi kahden viime vuoden tarkan kirjanpidon seurauksena tiedän, että alesta ostaminen ei oikeasti säästä rahaa. Ostamatta jättäminen säästää. Jos useimmiten jätän ostamatta, säästän vuodessa enemmän, vaikka ne harvat kerrat kun jotain ostan, maksaisinkin täyden hinnan.

En ole koskaan aikaisemmin tajunnut, miten iso merkitys löytöjen tekemisellä on shoppailussa ollut. Siinä on päätökset tehty pitkälti tunne-elämyksen vallassa, ja järkiperustelut on etsitty sitten myöhemmin. Nyt mietin, voinko saada niiden ostoslistalla olevien vaatteiden etsimisestä ja löytämisestä samanlaiset kiksit – hieman kyllä epäilen että en. Tai sitten pitää pystyä ohjelmoimaan aivot jotenkin uudelle taajuudelle.

Onko teistä kukaan tehnyt samanlaisia huomioita? Miksi shoppailu on ihanaa – vai onko se? Minusta tuntuu, että olen juuri oivaltanut jotain todella olennaista, mutta olenko oivallukseni kanssa ihan yksin?