Maailma on muuttunut: nykyisin lapsilla ja nuorilla on niin paljon tavaroita, että kaikki ei edes mahdu mukaan, kun muutetaan pois kotoa. Vanhempien tehtäväksi jää romppeiden säilyttely. Myös taannoisessa YLEn haastattelussa puhuttiin tästä. Anne Te Velde-Luoman mukaan näin tapahtuu, koska ei ole perinteitä eikä opittuja tapoja miten tulisi toimia. Tässä hän on varmasti oikeassa. Olen itsekin todistanut vastaavanlaisia tilanteita.

Seurasin kerran vierestä, kun kolmekymppinen lapsi auttoi vanhempiaan heidän vinttinsä raivaamisessa. Hän löysi laatikkotolkulla vanhoja Aku Ankkoja, joita lapsille oli tilattu pienenä. Sen sijaan että ne olisi kannettu paperikeräykseen, divariin tai vaikka ladattu huuto.netiin, hän pakkasi ne tiiviisti muutamaan pahvilaatikkoon, teippasi kiinni ja kirjoitti päälle ”säästetään”. Sitten hän kantoi laatikot takaisin vanhempiensa vinttiin. Avuliasta kyllä, mutta tavaramäärä ei vintistä vähentynyt grammaakaan.

Erään ystäväni vanhemmat taas vaihtoivat isommasta asunnosta pienempään lasten muutettua jo aika päivää sitten pois kotoa. Talossa oli kuitenkin paljon aikuisten lasten tavaroita. Pyydettyään turhaan monta kuukautta, että jälkikasvu tulisi setvimään omaisuutensa, vanhemmat lopulta mättivät kaiken mustaan jätesäkkiin ja kiikuttivat sen ystäväni ovelle. Hän kantoi koko säkin vinttikomeroon katsomatta mitä se sisälsi.

Juttelin äskettäin kuusikymppisten kanssa, jotka kertoivat toisenlaista tarinaa. Lapsuudenkotiin ei jäänyt juuri mitään, kun nuori muutti omilleen. Lapsille myös annettiin ja hankittiin sellaisia tavaroita, jotka oli tarkoituskin ottaa mukaan sitten myöhemmässä vaiheessa. Anoppi mm. kertoi toivoneensa 15-vuotiaana lahjaksi korituolia, jotta saisi sen myöhemmin omaan kotiinsa.

Mietin, miksi asiat nyt ovat toisin. Yksi syy on varmasti se, että ihmisillä ylipäätään on valtavan paljon enemmän tavaraa. Sen seurauksena ajan myötä jää käyttämättömäksi paljon ”hyviä tavaroita”, joista on vain kasvettu yli: urheiluvälineitä, leluja, kirjoja ja vaikka mitä. Luulen, että usein on epäselvää, kenen pitäisi tehdä päätös niiden kohtalosta – jo aikuisten lasten vai vanhempien. Kun kukaan ei oikein tiedä, kukaan ei ota vastuuta ja tavarat jäävät sijoilleen. Sitten on hellämielisiä vanhempia, jotka eivät raatsi laittaa pois yhtäkään lastensa joskus käyttämää tavaraa, oli se tarpeellinen tai ei. Entä olemmeko me aikuiset lapset ruvenneet pitämään itsestään selvänä sitä, että vanhemmat kyllä säilyttelevät nurkissaan kaiken sen, mikä ei mahdu omaan kotiimme?

Tekisi mieli sanoa, ettei ihmisten pitäisi omistaa enempää tavaraa, kuin mikä mahtuu heidän kotiinsa. Miksi ne Aku Ankat pitää säilyttää, vaikka on päivänselvää, ettei niitä kukaan lue? Miksi säkillinen lapsuusmuistoja pitää muuttaa asunnosta toiseen, jos ei edes tiedä mitä muuttaa? Luulenpa, että syyt ovat tunnepohjaisia ja liittyvät ainakin päätöksenteon työläyteen ja luopumisen tuskaan. Te Velde-Luoma on oikeassa siinä, että meillä ei ole mitään opittua systeemiä, miten lapsuudesta jääneisiin tavaroihin pitäisi suhtautua.

Mielestäni ystäväni vanhemmat toimivat juuri oikein. Heillä ei ollut tavaroille tilaa, joten ne palautettiin oikealle omistajalle. On hänen asiansa päättää, mihin ne lopulta päätyvät. Itse heräsin siihen, että on parasta miettiä hyvissä ajoin, miten vastaava tilanne vältetään tulevaisuudessa. En ole vielä päässyt tässä pohdinnassa kovin pitkälle (ja lapsikin on onneksi niin pieni, ettei se hetkeen ole muuttamassa), mutta jotain ajatuksia on kuitenkin jo tullut mieleen. Tavoitteena on, että lapsi oppisi jo kotoa tavaroiden hallinnan taidot.