Jatketaan eilistä lahjateemaa. Valmistujaisaika on tavaranhallinnan kannalta riskialtista aikaa. On nimittäin riskinä sekä saada että antaa jotain sellaista, mistä lopulta tulee pikemminkin taakka kuin ilo.

Yksinkertaisimmin tämän voi välttää, jos selvittää etukäteen, mitä päivänsankari toivoo lahjaksi ja noudattaa toivetta. Jos saajalla on jokin keräilykohde kuten astiasarja tai korumerkki, on lahjan valinta helppoa. Jos taas toivetta ei ole tiedossa, olisin itse varovainen astioiden ja muiden käyttöesineiden kanssa. Itse olen aikoinani saanut sekalaisia astioita, ja täytyy sanoa että niistä enää osa on käytössä, osa on kierrätetty jo kauan sitten.

Jos lahjaksi on toivottu rahaa, fiksu ylioppilas (tai miksei vaikka hääparikin) kertoo etukäteen, mihin aikoo rahaa käyttää. Joku voi kerätä matkarahastoa, toinen on muuttamassa uuteen kotiin, joku ehkä säästää ajokorttia tai muuta isoa hankintaa varten. Tällainen yksilöiminen on kohteliasta lahjojen antajia kohtaan, sillä se tekee rahalahjastakin persoonallisemman. Korttiin voi kirjoittaa toivotuksia matkalle tai onnea inssiajoon – tai mitä tahansa toiveeseen sopivaa. Joka tapauksessa antajasta tuntuu ehkä mukavammalta, kun voi ainakin ajatella, että tällä rahalla se kummityttö sitten pääsee kivaan ravintolaan syömään maailmalla matkatessaan tai että veljenpoika ostaa ensimmäiseen yksiöönsä hienon maton. Halutessaan rahalahjan voi personoida jollakin pienellä esineellä, jos pelkän rahan antaminen tuntuu ylitsepääsemättömän kalsealta. Voi vaikka ostaa matkaoppaan reissaajalle tai kauhan uuden kodin perustajalle. Jos pelkkä raha tökkii muttei oikein tiedä mitä hankkisi, lahjakortti on hyvä vaihtoehto. Niitä saa melkein mihin liikkeeseen tahansa, ja molempien osapuolten mieltymykse tulee otetuksi huomioon. Jos antaja haluaa välttämättä lahjoittaa korun, hän voi antaa lahjakortin kultasepälle, mutta saaja saa silti valita itselleen mieluisan lahjan.

Itse suhtaudun epäilevimmin erinäisiin klassikkotavaroihin, joita tähän aikaan vuodesta tyrkytetään etenkin sellaisille ostajille, jotka eivät tiedä mitä hankkisivat. Tähän sarjaan kuuluvat mm. aaltovaasit, erilaiset maailmankirjallisuuden klassikot alkaen Kalevalasta  päätyen Shakespearen koottuihin teoksiin, käytöksen kultaiset kirjat sekä Oiva Toikan linnut sun muut vuosikuutiot. Nämä ovat juuri sitä osastoa, joita sitten velvollisuudentunnosta muutetaan asunnosta toiseen eikä ikinä käytetä tai lueta. Tietenkin, jos ylioppilas on vartavasten toivonut jotain em. tavaroista, asia on eri. (Muistelen itse toivoneeni käytöskirjaa, ja sille on ollut myös käyttöä.) Mutta muuten nämä lahjat tuppaavat olemaan velvollisuuslahjoja puolin ja toisin – ostettu velvollisuudesta, säilytetään velvollisuudesta.

Edellä mainitut asiat pätevät etenkin silloin, kun lahjan saaja ei ole aivan lähipiiristä. Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi omalle lapselle tai lapsenlapselle haluaa antaa jotain persoonallisempaa, ja se toki kaikille suotakoon. Silloin riski päätyä epätoivottuun lahjaan on muutenkin pienempi, kun kaikki tuntevat toisensa hyvin. Toisaalta uutta ei välttämättä tarvitse hankkia silloinkaan – itse olen saanut lahjaksi mm. koruja, jotka eivät välttämättä ole rahalliselta arvoltaan kovin suuria, mutta jotka vaikkapa isoäiti on aikanaan saanut vastaavassa tilanteessa lahjaksi. Näihin lahjoihin liittyvä tunnearvo onkin nimellistä arvoa paljon tärkeämpi, ja olen niitä siitä syystä kovasti arvostanut.

YLEn nettisivuilla oli tänään kiintoisa juttu lahjoista, joita annetaan opettajille keväisin (ja miksei jouluisinkin). Jutussa oli monta näkökulmaa, jotka pohdituttavat sekä lahjan antajia että saajia.

Jutussa opettaja totesi, että kiusaantuu liian hienosta tai arvokkaasta lahjasta. Jos lahjasta paistaa kauas, että se on vanhempien kilpavarustelua eikä lapsesta lähtöisin, koko idea menee opettajan mielestä pieleen. Lahjojen antaminen onkin antajan näkökulmasta taiteilua sopivan arvon kanssa. Liian halpa voi nolostuttaa antajan ja ehkä saajankin, liian kallis taas voi tuntua saajasta epäkorrektilta, ja ehkä aiheuttaa epämiellyttävää vertailua muiden antajien kesken. Toisaalta halvalla hinnalla ei ole merkitystä, jos ajatus lahjan takana on vilpitön ja onnistunut. Lapsen askartelema kortti ei maksa mitään, mutta on silti arvokas siihen laitetun ajan ja vaivan vuoksi. Divarista ostettu läjä lukemista kesäksi ei sekään maksane maltaita, mutta osoittaa lahjan antajan miettineen lahjan saajaa ja hänen mieltymyksiään. Liian kallis lahja voi saajasta tuntua pikemminkin lahjonnalta kuin kiitollisuudenosoitukselta.

Kenen kuuluu lahja antaa? Sain jutusta sen kuvan, että opettajat eivät varsinaisesti odota lahjaa keltään, mutta lasten itse valitsemat tai tekemät lahjat ilahduttavat eniten. Toisaalta voin vanhempana eläytyä siihen ajatukseen, että haluaa itse osoittaa arvostavansa opettajan tekemää työtä ja siksi muistaa lahjalla. Jutussa mainittiin yhtenä vaihtoehtona yhteislahja koko luokan puolesta. Se kuulostaa minusta hyvältä ajatukselta: kaikki maksavat yhtä paljon ja summa pysyy maltillisena, voidaan toteuttaa jokin yhteinen ajatus ja parhaimmillaan opettaja saa jotain tosi kivaa, jota kukaan ei yksin olisi voinut hankkia.

Toisaalta jutussa mainittiin äiti, joka ei halunnut viedä opettajalle kukkia vaan jotain pysyvämpää muistoa lapsistaan. Siksi lahja on yleensä ollut koriste-esine. On peräti inhimillistä ajatella, että juuri omasta lapsesta olisi kiva jäädä opettajalle pysyvä muisto, mutta pahoin pelkään että tämäntyyppiset koriste-esineet päätyvät useimmiten kirpputorille tai kaapin perälle pölyttymään. Halu jättää pysyvä muisto on enemmän antajasta kuin saajasta lähtöisin, vaikka mielestäni lahjaa pitäisi aina ajatella saajasta käsin. Ehkä voisi myös kyseenalaistaa ajatuksen, miksi juuri minun lapsestani pitäisi jäädä jokin erityinen muistikuva…  Omassa lähipiirissä sattuu olemaan runsaasti opettajia, ja olen huomannut että ikimuistoisimmat oppilaat jäävät mieleen ihan muista syistä kuin kevätjuhlalahjoista. Sen sijaan useampi vaasi on kierrätetty vuosien saatossa eteenpäin.

Oma lapsi ei ole vielä kouluiässä, mutta erinäisiä kerhotätejä ja päiväkodin työntekijöitä on tietysti muistettu. Olen noudattanut omia ohjeitani, ja pitäytynyt suklaassa ja kukkakimpuissa. Viime keväänä kirjoitin korttiin lorun, jonka lapsi oli kerhossa opettanut muille, sillä se sattui olemaan hoitajillekin uusi. Siinä tuli vähän persoonallista otetta mukana. En missään nimessä halua kuormittaa ketään kynttilöillä, lasitavaralla tai vastaavilla. Kukat ilahduttavat aikansa ja sen jälkeen ne voi heittää hyvällä omallatunnolla roskiin. Kerhotädin ei tarvitse muistaa lastani sen jälkeen, kun kerhotie on päättynyt.