Identiteetistä luopumisen taito

Viime viikolla keräsin valtavan kasan vaatteita pois omasta kaapista toimittaakseni niitä myyntiin ja Fidalle. Mutta tällä kertaa prosessi oli vaikeampi kuin aiemmin. Se johtui siitä, että kaivelin kaappejani syvemmältä kuin aiemmin.

Edellisillä kerroilla olen laittanut kirppikselle vain sellaisia vaatteita, jotka ovat olleet jotenkin helppoja ja itsestäänselviä. Sellaisia, mistä luopuminen ei ole tuntunut erityisen pahalta millään mittarilla. Olen kuitenkin aiemmin jättänyt käymättä läpi sellaisia vanhoja vaatteita, joita olen epämääräisesti ajatellut ehkä pitäväni joskus. Tällä kertaa päätin, että nyt on aika käydä KAIKKI kerrostumat läpi. Ihan kaikki. Ja se olikin yllättävän vaikeaa.

Kuinka vanhasta elämästä luovutaan

Löysin vaatteita, jotka olen hankkinut itselleni yli 10 vuotta sitten. Elin silloin hyvin erilaista elämää kuin nyt: asuin ulkomailla, minulla ei ollut lapsia, kävin monta kertaa viikossa ulkona syömässä, harrastin aktiivisesti liikuntaa, matkustelin paljon ja totta kai olin myös tuon yli 10 vuotta nuorempi. Vaatteet sopivat silloiselle minälleni sekä koon että käyttötarkoituksen puolesta. Mutta hyvin pian muutin takaisin Suomeen, sain ensimmäisen lapsen ja koko elämä muuttui ihan erilaiseksi kuin se vain vähän aiemmin oli ollut. Nuo vaatteet jäivät laatikoiden pohjalle ”odottamaan” – mitä, siitä en ole ihan varma. Ehkä sitä, että kroppani ja koko elämäni palaisi joskus samaan tilanteeseen, missä olin ollut aiemmin. Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, voin tietysti helposti tajuta että tuo odotus oli vailla realismia. Ei minusta tule parikymppistä dinkkua enää ikinä. Mutta siitä ajatuksesta on ollut yllättävän hankalaa luopua.

Tällä lailla laitetaan kengät yhteen, jotteivät parit kadota toisiaan lajittelussa.

Olen säästänyt noita vaatteita siksi, että ne ovat edustaneet niin ihanaa elämänjaksoa. En ole halunnut luopua niistä, koska olen ajatellut että samalla luopuisin mahdollisuudesta saada enää koskaan samanlaista elämää. Raatorehellisesti tunnustan, että olen haikaillut myös sitä, miltä näytin tuolloin. Vaatteista luopuminen on tuntunut siltä, että samalla luovun myös mahdollisuudesta päästä ikinä eroon niistä viimeisestä viidestä kilosta, jotka lapsien jälkeen asettuivat vyötärölle. Lyhyesti sanottuna nuo vanhat vaatteet ovat edustaneet sitä identiteettiä, joka minulla oli 10 vuotta sitten. Nyt olen tietysti ihan eri ihminen, ja identiteettikin on muuttunut. Mutta muistan edelleen elävästi, millaista oli olla aiemmin, ja siitä vanhasta minästä on ollut vaikeaa päästää irti.

Helpommin sanottu kuin tehty

Jotakin loksahti viime viikolla uuteen asentoon. Kaivoin esiin kaikki vanhoista ajoista muistuttavat vaatteet. Ne olivat priimassa kunnossa, sillä enhän aikanaan ehtinyt pitää niitä kuin muutaman kerran, jos sitäkään. Hypistelin niitä yhtä suuren haikeuden ja turhautumisen vallassa. Haikeus siitä, miten ihania ne olivat, miten muistin tarkalleen, mistä olin ne ostanut ja missä olin niitä pitänyt. Turhautuneena siihen, että ne olivat lojuneet vuosikausia käyttökelvottomina, kaapin tukkeena ja kaikenlaisia epämiellyttäviä tunnetiloja aiheuttaen. Sitten kokosin itseni, silitin vaatteet ja pakkasin ne kierrätyskassiin. Säästin yhden ainoan mekon, joka vain oli liian ihana poistettavaksi. Päätin, että jätän sen lapsilleni perinnöksi.

 

kirppikselle

Kuljetin vaatteet vaatepuilla, jotta ne eivät rypistyisi matkalla.

On hirveän helppoa antaa ohjeita vaatteiden karsimiseksi: Tuottaako se iloa? Jos ei, pois vain! Oletko käyttänyt sitä muutamaan vuoteen? Jos ei, pois pois! Entä mahtuuko se päälle? No ei, joten poistoon menee! Teoriassa siis näin. Käytännössä näiden neuvojen toteuttaminen voi olla huomattavan hankalaa. Vaate on osa identiteettiä, ja siitä luopuminen ei noin vain käykään. Olen mielestäni aika hyvä raivaamaan tarpeetonta kodistani, kirjoitinhan aiheesta jopa kirjankin. Ja siitä huolimatta ehdin lykätä tätä poistoprojektia monta vuotta. Uskokaa kun sanon, että tiedän miltä luopumisen tuska tuntuu.

Yleensä moni sanoo tällaisen raivauksen tehtyään, että tulipas kevyt ja hyvä olo. Mutta aina ei käy niin. Rationaalisesti ajatellen oli jo korkea aika laittaa nuo vaatteet kirppikselle, mutta en tunne vieläkään mitään suurta keventymisen ja vapautumisen tunnetta. Tunnen edelleen haikeutta ja turhautumista, joskin huomattavasti lievemmin kuin ennen. Toisaalta olen jo päättänyt, että voin ostaa myös uusia vaatteita itselleni tulevalla matkallani, sillä kaappiin on tullut konkreettisesti lisää tilaa. Tämä ajatus on ollut psykologisesti tärkeä. Selitän itselleni, että kun laitoin nuo kaikki vanhan elämän vaatteet pois, voin hyvällä omallatunnolla hankkia uusia, juuri tähän elämäääni sopivia ihania vaatteita. Se on tehnyt luopumisesta helpompaa.

Tavarataitojen soveltaminen ei ole aina helppoa. Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Mistä on ollut vaikea luopua? Miten ratkaisitte ongelman?