Luin Paikka kaikelle -blogista kiinnostavan kirjoituksen kotihäpeästä. Se on siis sitä, että ei kehtaa päästää ketään kotiinsa siksi, että oman kodin sotkut nolottaa niin kovasti. Lievempänä kyse on varmaan siitä, että vierailta pyydellään anteeksi ”kun meillä on niin sotkuista” tai että ”anteeksi kun nuo tavarat ovat tuossa lattialla, ne ovat kyllä kierrätykseen juuri menossa…” En tiedä onkohan kukaan tällaiselle kotihäpeälle täysin vieras. Koti on todella niin vahvasti oman itsensä jatke, että en tiedä, voiko siihen koskaan suhtautua täysin neutraalisti. Tunne ei siis ole minullekaan vieras, mutta tunnistan myös sen vastakohdan – kotiylpeyden. Se on sellainen hyvä fiilis omasta kodista; iloa siitä että koti on viihtyisä ja itselle juuri sopiva ja kaunis. Minä siivoan paljon useammin kotiylpeyden kuin kotihäpeän motivoimana. Minusta on paljon mukavampi siivota siksi, että se saa kodin näyttämään parhaat puolensa kuin siksi, että ei tarvitsisi hävetä. Vähän niin kuin sama asia, mutta fiiliksessä on iso ero.
Tässä podcastissa siis pohdin, mistä kotihäpeä tai koti ylpeys syntyy, ja miten molemmat ovat esiintyneet omassa elämässäni.
Podcastin pituus on 15 minuuttia. Sen voi kuunnella iTunesin tai Acastin kautta, tai suoraan tästä alta. Mitä mieltä olette? Onko kotiylpeys tuttu tunne?
Podcast: Play in new window | Download
Subscribe: RSS
Kiitos iloisesta ja positiivisesta postauksesta Jenni! Noin minäkin HALUAISIN asiain olevan, että voisin olla iloisesti ylpeä viihtyisästä kodista. Kyllä minä tässä kodissani viihdyn, se on ihanalla alieella ja rakastan maisemia, mitkä ikkunoistani näkyy ja rantapolkuja ja kalliomäkiä, joita voin kulkea. Ne ovat hyvin suuri osa omaa viihtyvyyttäni tässä kodissa, nekin ovat kotini jatketta.
Rakastan värejä ja ja mukavia vanhoja esineitä, lapsia ja lastenlapsia, kissaa, tietsikkaani, seinillä olevia tauluja. Taulut ovat etupäässä maisemia, joiden katseluun välillä uppoan, syksyiseen omenapuumaisemaan tai niemennokkaan, joka maisemaltaan on kuin yhdestä kesäpaikastamme, tai tyttären huoneessa ruusutauluun – se on kaunis. Taulut ovat minulle todella iloa tuottavia esineitä.
Mutta muuten koti sisältäpäin on yleensä aika epäjärjestyksessä, koska täällä ON aivan liian paljon tavaraa, eikä järjestelykykyni niitä kaikkein parhaita. On täällä kyllä muutamia kohteita, joista voin olla iloisesti ylpeä, kuten tiskikaappini, jossa arkiastiat ovat hienossa järjestyksessä ja monet keittiön laatikot, jotka ovat läpiläyneet karsinnan ja järjestämisen ja pysyneetjin ihan hyvässä jamassa. Vaatekaapitkin on suurinpiirtein selvitetty ja konmari-viikatut maripaidat iloisena rivinä elfa-korissaan. Mutta hassua nyt niitä on ruveta vieraille esittelemään – mutta itse iloitsen niistä.
Minä olen todella ankarasti miettinyt sitä, miksi vastoin omaa toivomustani ja tahtoani olen niin heikkotaitoinen ulkoisesti viihtyisän kodin luomisessa, tavarat aina leviävät ympäri asuntoa, vaikka toivoisin niiden kiltisti lentävän oikeille paikoilleen. Ja siksipä olen todella onnellinen ja kiitollinen, kun siivooja kerran kahdessa viikossa käy puhdistussiivoamassa kotini pohjiaan myöten. Sitä nimittäin edeltää useamman tunnin oma urakka tavaroiden keräämisessä ja paikoilleen panossa, koska se homma ON kyllä minun oma tehtäväni. Sitten lähden siivouksen ajaksi kirjastoon ja toivottavasti vien aina muutaman poistokirjan mennessäni. Ihana palata siistiin kotiin.
Oikeastaan kotini täyttyi sietämättömästi tavaralla silloin kun eläkkeelle lähtiessä toin kotiin rakkaaseen (!) työhöni liittyviä aineistoja, kansioita ja kirjoja laatikkokaupalla. Hyvin suuren osan kävin läpi jo silloin ja paljon paperitavaraa tuhosin ja silppiusin, mutta kyllä niitä kasautumia vieläkin riittää muovilaatikkopinoissa ja sängynaluslaatikoissa ja isossa määrässä kansioita. Silloin koti kävi ahtaaksi, väljät paikat ja seiniustat ja kirjahyllyt täyttyivät.
Muutenkin tämä koti on ollut ison perheen ”kantakoti”, jonne on jäänyt perheenjäsenten tavaroita. Lelulaatikot ja lastenkirjat ovat jo käyneet läpi toisen kierroksen, mutta en hennoisi niitä vieläkään millään hävittää, vaikka jonkin verran olen onnistunut karsimaan ja tiivistämään. Kirjojen ja paperitavaroiden hävittäminen on kaikkein vaikenta. Vähän lapsekas kun olen, en millään henno hävittää lasten kirjoja kuten ”Uppo-Nalle”, ”Herää siili, aurinko paistaa”, ”Nikkartikkarin mäellä”, ”Kissatalo”, ”Topeliuksen satuja” ja niin edelleen… eli olen muistorikkaiden tavaroiden vanki. – Mutta kai ne ovat juuri osa minun kotiani ja omaa viihtymistäni.
Ei täällä ole siistiä ei – muuta kuin siivouspäivinä (perusteellisemmin). Tavallisina päivinä pääni tykkää askarrella enemmän kirjojen ja netin parissa ja miksei dekkarivideoita teklkkarista katsoessakin. Siis en kai ole ”kodin hengetär” lunteeltani. Tällaisena nyt täytyy minun ja kodin kelvata sekä itselle että vieraille. Että sellaista.
Herää siili on ehkä maailman ihanin lastenkirja! Muistan sen hyvin omasta lapsuudestani, ja kirja on mummilla tallessa edelleen. Mutta tuohon varsinaiseen asiaan sanoisin, että eiköhän sinun läheisesi tiedä ja tunne tapasi, ja tuskin niitä kukaan arvostelee. Kun mietin omia kavereitani, siellä on ne siistimmät ja sitten sotkuisemmat, ja se vain on niin. En edes odota, että niillä sotkuisemmilla pitäisi olla siistimpää, enkä myöskään kauhistele jos siistimmällä on joskus sekaisempaa.
Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta. Se herätti kovasti ajatuksia.
Itse koen, että on hiukan epämiellyttävää ja kiusallista, jos kyläpaikassa on sotkuista. Tuntuu, että vieraiden tuloa ei ole huomioitu. Tulee väistämättä fiilis, että mihin uskallan istua ja että onkohan kahvit/ruoka puhdasta ja tuoretta. Myötähäpeä herää, kun sotkua selitetään pienellä lapsilla tai koirilla. Syy tavallaan vieritetään lasten harteille, vaikka perheen aikuiset eivät ole hoitaneet kotia. No, jokainen pitää oman kotinsa siinä kunnossa kuin haluaa.
Itse en siivoa vieraita varten, koska meillä koti on yleensä tiptop kunnossa. Kaikille tavaroille on paikkansa, kengät jalassa ei koskaan tulla sisälle, pyykit hoidetaan kodinhoitohuoneessa, lapset hoitaa tavaransa, sängyt pedataan aamulla, turhat tavarat lahjoitan samantien kirppukselle. En hilloa nurkkiin mitään ylimääräistä. Imurointi, pölyjen pyyhkiminen ja vessan pesu kerran viikossa riittää. Koti pysyy kuosissa. Kyllä niitä täydellisiä koteja löytyy:)
Vakkarilukija
ps. Miksi kasaat pyykkejä nojatuoliin?
En minä enää kasaa, mutta kuten totesin podcastissa, silloin nipin napin parikymppisenä elämässä oli huomattavasti kiinnostavampia asioita kuin pyykkien sijainti 🙂 Olen kyllä siistiytynyt ihmisenä runsaasti noista ajoista 😀
Oletko käsitellyt blogissasi muuttamista? Olisiko sinulla antaa jotain vinkkejä, mitä kannattaa ottaa huomioon, kun tavaroita kantaa uuteen tyhjään asuntoon, esimerkiksi siihen, että onko hyvä sijoittaa yhdessä yhteiset tavarat, jotta kaikki tietävät missä mitäkin on. Jossain postauksessasi käsittelit jokaisen henkilökohtaista omaa säilytystilaa, missä voi kukin säilyttää mitä haluaa. Olisi kiva lukea tästä aiheesta juurikin liittyen täysin tyhjän tilan jakamiseen ja järjestelemiseen, koska tilanne on kuin aloittaisi puhtaalta pöydältä. Ei haluaisi tehdä huonoja päätöksiä tai joutua sullomaan vaan jotain johonkin kaappiin; muuton jälkeen haluaa kuitenkin nopeasti tyhjentää muuttolaatikot.
Onko hyvä pakatessa jo huomioida mitä muuttolaatikkoon laittaa eli kerätä saman aihepiirin tavarat samaan laatikkoon, vaikka ne olisivat eri paikoissa lähtöpäässä? Vai kannattaako pakata muuttolaatikkoon aina yhden tämänhetkisen hyllyn/laatikon sisältö yhteen ja miettiä vasta perillä sijoittelu? Kiitos jos jaksat auttaa!
Loistava postausidea! Olen kirjoittanut muuttamisesta pariin otteeseen, sekä linkittänyt aihetta käsitteleviin juttuihin. Löydät kaikki valmiit postaukset täältä http://arkijarki.net/tag/muutto/
Huomaan kuitenkin, että purkamisesta en ole kirjoittanut, nuo muuttotekstit keskittyvät etupäässä siihen tavaroiden pakkaamiseen ja siirtämiseen. Kelpaisiko podcast aiheesta? Voisin tehdä sen torstaiksi.