Tämä on esimerkki siitä, miten asiat ovat joskus paljon yksinkertaisempia, kuin luulisi. Tarina juontaa juurensa viime vuosituhannelle, jolloin olin tuore fuksi Helsingin Yliopistossa. Opiskeluaika oli kaiken kaikkiaan aivan mahtavaa ja siihen liittyi tuohon aikaan kaksi olennaista juttua: kirjastokortti oppikirjalainaamoon sekä ATK-luokat. (Tuohon aikaan niitä todella kutsuttiin ATK-luokiksi!) Muutaman ihanan yliopistovuoden jälkeen valmistuin ja erkanin tuosta maailmasta, mutta käsiin jäi pari pientä juttua. Nimittäin se kirjastokortti ja kulkuavain ATK-keskukseen.

Olin aikanaan maksanut avaimesta 100 markan pantin. Säännöt menivät muistaakseni niin, että avain olisi kuulunut palauttaa vuoden kuluessa valmistumisesta, jolloin pantin olisi saanut takaisin. En saanut asiaa silloin hoidettua, mutta en ole osannut heittää avainta poiskaan. Niinpä se on yksi niistä tarpeettomista tavaroista, joka on kulkenut mukanani muutosta toiseen vuosi toisensa perästä. Kirjastokorttikin oli edelleen tallella, vaikka arvelin etten enää pysty lainaamaan sillä, kun en ole yliopistossa kirjoilla. Jostain syystä en tullut heittäneeksi pois sitäkään.

Kyse on niin pienistä tavaroista, että niiden olemassa olo ei ole häirinnyt käytännössä mitenkään. Silti aina avaimeen törmätessä mietin, että tässäkin menetin aikanaan 100 markkaa, kun en tullut ajoissa hoitaneeksi asiaa, ja tälle varmaan pitäisi tehdä jotain. Ja että se kirjasto oli kyllä ihana (siis sisällöltään, minun aikanani ei vielä ollut olemassa sitä uutta hienoa rakennusta). Tänään treffasin ystävääni kyseisen kirjaston kahvilassa, ja kotoa lähtiessä sain idean ottaa molemmat  mukaani ja selvittää mitä niille pitäisi tehdä. Toiveet eivät olleet korkealla, mutta ajatus oli, että voin ainakin palauttaa avaimen oikeaan paikkaan jos ei muuta.

Ja kuinkas sitten kävikään. Menin kortin kanssa infotiskille, jossa todettiin että kortti ei tosiaan enää ole toiminnassa, mutta sen voisi aktivoida saman tien uudelleen. Tarvittiin vain nykyiset yhteystietoni ja henkilöllisyystodistus. Parissa minuutissa käsissäni oli toimiva kirjastokortti (siis se sama vanha kortti, joka oli vain laitettu uudelleen toimintaan) ja edessäni kokonainen kirjasto pullollaan mitä mielenkiintoisempia tietokirjoja! Ah onnea! Olen niin piintynyt nörtti, että olen tästä mahdollisuudesta edelleen aivan tohkeissani. Kirjaston nimi ei enää ole oppikirjalainaamo, vaan se on yliopiston pääkirjasto. Virkailija kertoi, että heillä oli vastikään kirjamessuilla piste, jossa mainostettiin kirjastoa kaikille. Sinne siis saa kortin kuka tahansa aikuinen, jolla on pysyvä osoite Suomessa. Tai jotain sinne päin, pointtina siis kuitenkin se, että kirjasto on avoin kaikille, ei vain opiskelijoille. Joten jos olet samanlainen nörtti kuin minä, suosittelen.

Sitten siirryin pari metriä oikealle it-lupa-asioiden tiskille (ei mitään ATK:ta enää), ja esittelin siellä antiikkisen avaimeni. Ja kas – sain eteeni paperin, johon täytin jälleen tietoni ja tilinumeroni, ja tililleni luvattiin maksaa ensitilassa 16,80 euroa. Siis täsmälleen se noin 15 vuotta sitten maksamani sata markkaa. Mitä tässä voi sanoa. Olen tosi iloinen, että pääsin avaimesta eroon niin ettei se joudu vääriin käsiin, ja saan vielä rahatkin takaisin. Samalla tunnen oloni aavistuksen hölmöksi, että olen lykännyt tätä asiaa vuosikausia. Näiden molempien asioiden hoitamiseen meni yhteensä aikaa noin viisi minuuttia. Olen siis vuosikausia lykännyt sellaisen asian hoitamista, joka vei todellisuudessa viisi minuuttia eikä aiheuttanut minkäänlaisia vaikeuksia. Ei tarvinnut edes jonottaa. Tässä on siis vastakkain noin 10 vuotta vitkastelua ja viisi minuuttia toimintaa. Suhdeluku on aika karu.

Pystyykö joku pistämään paremmaksi?