Maailma on muuttunut: nykyisin lapsilla ja nuorilla on niin paljon tavaroita, että kaikki ei edes mahdu mukaan, kun muutetaan pois kotoa. Vanhempien tehtäväksi jää romppeiden säilyttely. Myös taannoisessa YLEn haastattelussa puhuttiin tästä. Anne Te Velde-Luoman mukaan näin tapahtuu, koska ei ole perinteitä eikä opittuja tapoja miten tulisi toimia. Tässä hän on varmasti oikeassa. Olen itsekin todistanut vastaavanlaisia tilanteita.
Seurasin kerran vierestä, kun kolmekymppinen lapsi auttoi vanhempiaan heidän vinttinsä raivaamisessa. Hän löysi laatikkotolkulla vanhoja Aku Ankkoja, joita lapsille oli tilattu pienenä. Sen sijaan että ne olisi kannettu paperikeräykseen, divariin tai vaikka ladattu huuto.netiin, hän pakkasi ne tiiviisti muutamaan pahvilaatikkoon, teippasi kiinni ja kirjoitti päälle ”säästetään”. Sitten hän kantoi laatikot takaisin vanhempiensa vinttiin. Avuliasta kyllä, mutta tavaramäärä ei vintistä vähentynyt grammaakaan.
Erään ystäväni vanhemmat taas vaihtoivat isommasta asunnosta pienempään lasten muutettua jo aika päivää sitten pois kotoa. Talossa oli kuitenkin paljon aikuisten lasten tavaroita. Pyydettyään turhaan monta kuukautta, että jälkikasvu tulisi setvimään omaisuutensa, vanhemmat lopulta mättivät kaiken mustaan jätesäkkiin ja kiikuttivat sen ystäväni ovelle. Hän kantoi koko säkin vinttikomeroon katsomatta mitä se sisälsi.
Juttelin äskettäin kuusikymppisten kanssa, jotka kertoivat toisenlaista tarinaa. Lapsuudenkotiin ei jäänyt juuri mitään, kun nuori muutti omilleen. Lapsille myös annettiin ja hankittiin sellaisia tavaroita, jotka oli tarkoituskin ottaa mukaan sitten myöhemmässä vaiheessa. Anoppi mm. kertoi toivoneensa 15-vuotiaana lahjaksi korituolia, jotta saisi sen myöhemmin omaan kotiinsa.
Mietin, miksi asiat nyt ovat toisin. Yksi syy on varmasti se, että ihmisillä ylipäätään on valtavan paljon enemmän tavaraa. Sen seurauksena ajan myötä jää käyttämättömäksi paljon ”hyviä tavaroita”, joista on vain kasvettu yli: urheiluvälineitä, leluja, kirjoja ja vaikka mitä. Luulen, että usein on epäselvää, kenen pitäisi tehdä päätös niiden kohtalosta – jo aikuisten lasten vai vanhempien. Kun kukaan ei oikein tiedä, kukaan ei ota vastuuta ja tavarat jäävät sijoilleen. Sitten on hellämielisiä vanhempia, jotka eivät raatsi laittaa pois yhtäkään lastensa joskus käyttämää tavaraa, oli se tarpeellinen tai ei. Entä olemmeko me aikuiset lapset ruvenneet pitämään itsestään selvänä sitä, että vanhemmat kyllä säilyttelevät nurkissaan kaiken sen, mikä ei mahdu omaan kotiimme?
Tekisi mieli sanoa, ettei ihmisten pitäisi omistaa enempää tavaraa, kuin mikä mahtuu heidän kotiinsa. Miksi ne Aku Ankat pitää säilyttää, vaikka on päivänselvää, ettei niitä kukaan lue? Miksi säkillinen lapsuusmuistoja pitää muuttaa asunnosta toiseen, jos ei edes tiedä mitä muuttaa? Luulenpa, että syyt ovat tunnepohjaisia ja liittyvät ainakin päätöksenteon työläyteen ja luopumisen tuskaan. Te Velde-Luoma on oikeassa siinä, että meillä ei ole mitään opittua systeemiä, miten lapsuudesta jääneisiin tavaroihin pitäisi suhtautua.
Mielestäni ystäväni vanhemmat toimivat juuri oikein. Heillä ei ollut tavaroille tilaa, joten ne palautettiin oikealle omistajalle. On hänen asiansa päättää, mihin ne lopulta päätyvät. Itse heräsin siihen, että on parasta miettiä hyvissä ajoin, miten vastaava tilanne vältetään tulevaisuudessa. En ole vielä päässyt tässä pohdinnassa kovin pitkälle (ja lapsikin on onneksi niin pieni, ettei se hetkeen ole muuttamassa), mutta jotain ajatuksia on kuitenkin jo tullut mieleen. Tavoitteena on, että lapsi oppisi jo kotoa tavaroiden hallinnan taidot.
Otin mukaan omat tavarani kun muutin pois kotoa. En olisi kehdannut jättää tavaroita äitini harmiksi jalkoihin ja nurkkiin pyörimään ja toisaalta tarvitsin tavaroita itse omassa kodissani. Ei siinä sen kummempaa mielestäni ole, jollei tilanne ole se että muuttaa esim. lyhyeksi määräajaksi ulkomaille tai vastaavaa. Pitempi olekelu jossain kauempana tarkoittaisi mielestäni sitä että jokunen ehdottoman tärkeä ja ns. vaikeasti korvattavia asioita sisältävä laatikko voisi jäädä odottamaan vanhemmille sovituksi ajaksi. Ei mitä tahansa kuinka kauaksi aikaa tahansa.
Minusta tuntuu, että vanhemmille jää paljon lapsuuden tavaroita, joita ei oikeasti enää tarvitse, mutta joihin liittyy paljon tunnearvoa. Niitä ei hennoisi heittää pois, mutta kuka haluaa säilytellä omassa kodissaan kiiltokuvakokoelmaa tai transformers-ukkeleita? Tai niitä vanhoja Aku Ankkoja? Tai liian pieniä vaatteita? Luulen, että toisille näistä tavaroista luopuminen on vain luonnostaan helpompaa kuin toisille.
Sen jolla tavaroihin on tunneside, eli se joka haluaa ne säilyttää, pitäisi mielestäni säilöä ne omaan kotiinsa. Jos tavara ei ole niin arvokasta (tunnearvo mukaan lukien) että sille liikenisi paikka omasta kodista on kyllä todella tylyä odottaa että joku muu täyttäisi niillä kotinsa.
Tätä mieltä minäkin olen – se joka haluaa säilyttää, säilyttäköön omissa hoteissaan. Mutta luulenpa, että monessa perheessä käytännön toteutus ei olekaan niin helppoa, oli sitten kyse perinnöstä tai lapsuustavaroista. Ja koska vanhemmilla usein on tilaa enemmän, tavarat jäävät sinne. Ongelmaksihan tämä muodostuu vasta siinä vaiheessa, kun vanhemmat haluavat siivota roinia pois tai esim. muuttavat.
Toisaalta onhan nyt viime vuosina ollut ”trendikästä” pukea lapsi oikeisiin 70 luvun vaatteisiin… mitenkäs ne muuten olisiva säilyneet ellei vanhemmat niitä olisi säilyttäneet tähän asti. Myös vanhat lelut ovat arvossa nykyään.
Kovin vaikeaa on miettiä mitkä tavarat säilyttäisi, mielestäni tämä koskee varsinkin lasten tavaroita. Rikkinäiset ja muuten huonolaatuiset lelut ja muut tavarat on helppo karsia, mutta kaikkea ei tee mieli laittaa edes kiertoon. Ja niin kauan kun talossa on yksi leikki-ikäinen tahtovat esim. lelut jäädä taloon. Meillä nuorimmaisella on tällä hetkellä kolmen lapsen lelut ja huone on aikamoisen täynnä, mitään ei lasen mielestä veilä saa laittaa pois ja en ole sitä vastaan alkanut taistelemaan.
Lähivuosina kun nuorimmainenkin kasvaa leikki-iän ohi, on edessä karsinta, mitä säilytetään ja mitä ei. Isompien kohdalla tämä tehtiin n. 12-13 vuotiaana.
Toisaalta ihan hauskoja juttuja on löytynyt vanhempieni talosta ja omat lapseni ovat leikkineet paljon mummulan lasten tavaroilla.
Niitä Aku-Ankkojakin meiltä löytyy monta laatikollista, tosin niitä luetaan aika-ajoin , varsinkin niitä 70-luvun lehtiä, jotka kai ovat jo ”vintagea”. =)
Mulla oli mielessä lähinnä oma sukupolveni, reilusti päälle 3-kymppiset ”lapset”, joilla on jo omat kodit ja perheetkin, mutta jotka silti antavat vanhempiensa säilyttää omia vanhoja tavaroitaan. Kuten tuossa h:lle vastasin, ongelmaa ei ole jos se on vanhemmille ok. Jotain myös varmasti useimmat vanhemmat haluavatkin säilyttää muistoina tai kierrättää seuraaville sukupolville. Mutta jos vanhemmat haluaisivat tavaroista jo luopua, mutta nuorisolla ei ole sille paikkaa mutta tunnearvoa kyllä, niin sitten tulee ongelma.
Olen kyllä samaa mieltä tuosta aikuisista lapsista… itsellä on edessä jossain vaiheessa luultavasti lähivuosina vanhempien jäämistöjen selvitys ja odotan sitä hiukan kauhulla.. vanhemmat on asuneet samassa paikassa vuodesta -52 ja tavaraa on tosiaan taloon kertynyt. Osa ihan käyttökelpoista, mutta suuri osa on ihan kaatiskamaa. Ja täytyy tunustaa, että siellä on kyllä jotakin minullekin kuuluvaa roinaa. Sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää….
Tätä samaa syndroomaa yritän itse välttää omien lasten kanssa, lähivuodet näyttää miten asiassa onnistun. =)
Erittäin mielenkiintoinen aihe! Juttelin asiasta mieheni ja ystävieni kanssa eikä kukaan todella osannut sanoa mitä tuossa tilanteessa pitäisi tehdä eikä kukaan ollut asiaa edes miettinyt aiemmin. Minulla ja miehelläni on tavaraa vanhempien luona, lähinnä leluja joita ei edes harkittu mukaanotettaviksi muutossa. Kieltämättä minunkin mielestä jokaisen tulisi säilyttää omat tavaransa, mutta toisaalta juuri vanhempamme on vaatineet että leluja pitää säästää omille lapsille/lapsenlapsille. Aiemmin olin valis kippaamaan kaiken pois, nyt ymmärrän tuonkin pointin. Melko ympäripyöreä tilanne eikä kukaan osaa tai halua siihen, jatkukoon siis samalla tyylillä kun se on kaikille ok. Olemme kyllä ehdotelleen vienttien tyhjennystä kummankin vahemmille ja ne taitavatkin toteutua ensi keväänä. Sormeni syyhyää jo, vanhojen tavaroiden penkominen on jännittävää ja ties mitä löytöjä sieltä tulee 🙂 Tämä taas ei olisi mahdollista jos kukaan ei olisi koskaan jemmaillut tavaraa, hullua kyllä, silti en halua itse kerätä vastaavaa
Ehkä säilyttämisessä avainsana on valinta. Esimerkiksi vauvanvaatteita monet haluavat säilyttää jälkipolville ihmeteltäviksi ja itselleen muistoiksi. Mutta ei ehkä ole tarpeen säilyttää kaikkia sukkahousuja, ehkä yhdet riittäisi? Ja sama homma leluissa ja muissakin. Toinen hyvä kriteeri on esineen ainutkertaisuus. Olen jo vuosia sitten heittänyt kaikki vanhat koulukirjat pois, mutta säästänyt kuitenkin äidinkielen aineet. Ne kertovat jotain ajattelustani, kun taas oppikirjoissa ei ole mitään ”historiallista”, ainakaan siinä määrin että haluaisin niitä säilytellä.
Tämä on tosi mielenkiintoinen aihe! Omassa elämässäni olen siinä tilanteessa, että vanhempien luona ei enää ole minun tavaroitani, sekä minun että vanhempieni onneksi. Kun muutimme pariksi vuodeksi ulkomaille kymmenen vuotta sitten, niin vanhempani veivät paljon tavaraa luokseen säilytykseen. Tällä nykyisellä ajatusmaailmallani en enää tekisi niin, mutta toisaalta silloin tilanne oli monella tapaa eri (pienet lapset, suurempi tavarakaaos, vanhemmillani säilytystilaa…) ja olen antanut tuon itselleni anteeksi 😀
Olen tosi tyytyväinen että olen saanut tämän ”yksinkertaistamisherätyksen” tässä vaiheessa, omien lasten kotoa lähtemisen kynnyksellä. Se on siirtynyt jonkin verran lapsiinkin ja uskon että kun se aika tulee, niin tavarasta ei tule ongelmaa muutossa eikä kummassakaan huushollissa. Sen verran hyvällä mallilla asiat ovat.
Mulle tuli juuri mieleen, että voihan vanhemmatkin dumpata ylimääräisiä tavaroitaan lapsille, jotka ovat muuttamassa kotoa! Tai dumpata on vähän väärä sana, koska itse ainakin otin kiitollisena vastaan vanhoja pyyhkeitä ja astioita kun muutin pois. Osa niistä on käytössä edelleen. Samoin toimi anoppini, ja varmasti moni muukin vanhempi. Lasten muutto on siis oivallinen hetki päästä eroon ylimääräisistä taloustarvikkeista! 🙂
Päivitysilmoitus: Viikon vinkit: roskapusseja, lasten rojuja ja ruohotahroja | Arkijärki