Luin juuri Hesarista kolumnin, jossa toimittaja Päivi Ängeslevä tuskailee tyhjennettävän kuolinpesän kanssa. Hän kohtaa saman ongelman, jonka niin moni muukin on kohdannut: hyvää tavaraa ei saa kaupaksi, ei edes ilmaiseksi annettua, koska kaikilla on jo kaikkea. Sitten ihminen istuu tavarakasojen keskellä ja ihmettelee – miten tämä on mahdollista?
Selitys tulee kulutustutkija Terhi-Anna Wilskan suusta: etenkin me keski-ikäiset olemme arvojen taitekohdassa. Meidät on kasvatettu kuluttajiksi, mutta samalla meidät on kasvatettu arvostamaan tavaroita, myös vanhoja tavaroita. Haaskaaminen, eli hyvän tavaran heittäminen roskiin, on arvojemme vastaista. Jos olette joskus tuskaillut vanhojen tavaroiden keskellä, että miten tähän on tultu ja miten näistä pääsee eroon, lukekaa kolumni. Siitä saa oivaa vertaistukea, joskaan vastauksia tavarasta eroonpääsemiseksi ei sekään anna.
Ängeslevä kirjoittaa, että kun tavarat ovat varastoituna jonnekin, niitä ei tarvitse kohdata eikä ajatella. Usein kohtaaminen jää sitten seuraavalle sukupuolvelle, joka joutuu tekemään kuolinsiivousta. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Uskon, että toimittajankin anoppi, josta jutussa puhuttiin, on säästänyt tavaroitaan myös rationaalisesti, ei vain siksi, ettei tietäisi mitä niille pitäisi tehdä. Kirjoittaja nimittäin mainitsee sellaisia asioita, kuin Arabian astiasto, virkattu päiväpeitto tai läjä pöytäliinoja. Ne ovat kaikki käyttötavaroita, jotka ovat kenties olleet kalliita, laadukkaita tai niiden tekeminen on ollut työlästä, kuten peiton virkkaaminen. Ei tällaisen tavaran säästäminen ole hamstrausta tai turhan haalimista. Se on järkevää, sillä esineillä on ollut selkeä käyttöarvo. Kenties ne ovat olleetkin käytössä. Ongelma syntyy siitä, että Arabian Myrna ei enää miellytä meidän sukupolvea.
Kirjahyllyni aarre: 1000-sivuinen kodinhoito-opas 1900-luvun alusta. Onneksi tämäkin on aikanaan säästetty!
Ei ole anopin vika, ettei virkatut päiväpeitot ole enää muodissa. Sen sijaan voi varovaisesti ihmetellä, kenen luomia ovat ihanteet niistä avarista, minimalisitisista ja vaaleista kodeista, joista nykyisin haaveillaan. Olemmeko tosiaan itse keksineet ne? Vai olisiko kaupallisilla voimilla tässäkin sormensa pelissä? Vanhempani ovat kertoneet, että 70-luvulla naapuriperheellä oli olohuoneessaan tummanvihreä katto. Sitä pidettiin upeana, rohkeana ja muodikkaana. En tiedä, kenen mieleen tulisi nykyaikana maalata huoneen katto vihreäksi. Sen sijaan olen välillä ajatellut, katsovatko tulevaisuuden nuoret kuvia 10- ja 20-lukujen valkoisista tyhjistä huoneista, ja pyörittelevät silmiään siihen malliin, että kaikkea sitä onkin ollut muodissa.
Tavaroiden säästäminen ja toisaalta poistaminen on jatkuvaa tasapainottelua tuon aiemmin mainitun arvoristiriidan takia. Tarpeelliselle tavaralle löytyy aina käyttöä, mutta mikä on tarpeellista? Haastan silti ajattelua hieman: jos aina heitämme kaiken pois, joudumme sitten myöhemmin hankkimaan aina uutta, kun uusia tarpeita ilmenee. Se taas ylläpitää sitä epäekologista kierrettä, jota yritämme välttää raivausta tehdessä – siis ettei heitettäisi käyttökelpoista tavaraa ainakaan roskiin. Mutta jos sattuu olemaan varastoja, niin silloin ei tarvitse hankkia uutta, voi ammentaa omastaan, tai sitten niistä anoppien ja isovanhempien varastoista. Vanhan tavaran ottaminen käyttöön on aina hyvä ratkaisu.
Toimittaja toteaa, että tavaroiden säilöminen ei ole hänelle vaihtoehto, ja totta kai ymmärrän, että rajansa kaikella. Kaikkea ei mitenkään voi säästä, mutta kaikkea juuri tällä hetkellä tarpeetona ei ole pakko heittää poiskaan. Olen omalle mummilleni kovin kiitollinen, että hän on säästänyt kaikenlaista – verhoja, lakanoita, mattoja ja muita kodintavaroita. Niitä olen muokannut omiin tarpeisiin sopiviksi, ja saanut hyvän mielen, kun ei ole tarvinnut hankkia uutta, eikä lähteä vinttiä pidemmälle etsimään. Nykyajan huteria lastulevyvirityksiä tuskin kannattaa säästellä, mutta viime vuosisadan alussa kudottu puuvillalakana kestää käyttöä sata vuotta ja vielä pidempäänkin.
Jos joku kerkesi jo lukea tuon jutun, olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia se teissä herätti. Onko säästäminen koskaan vaihtoehto? Vai houkutteleeko enemmän vaaleat, avarat huoneet?
Luin artikkelin aamulla. Minulle, kohta nelikymppiselle perheelliselle, kysymys ei ole nirsoilusta vaan tavaratulvan alle jäämisestä. Tunnustan, ettei Myrna olisi ykkösvalintani astiastoksi mutta tämä on sivuseikka – tärkeämpi syy on se että minulla on jo astiasto enkä tarvitse toista (saati kolmatta ja neljättä). Sängyssäni on päiväpeitto ja lakanoitakin on yli tarpeen. Siksi pidän vähän alentuvana syyllistämistä siitä että ”hyvä tavara ei kelpaa nykypolville”. En halua instagram-kotia mutten myöskään kahden kodin irtaimistoa pienehköön kotiini eli siinä mielessä kyseenalaistan tuon ”tarpeelliselle tavaralle on aina käyttöä”. Ei ole, jos ei ole.
Sinällään vähän hymyilyttää että nykyinen astiastoni on myös mummoni ansiota. Hän halusi ostaa minulle astiat kun muutin 20 vuotta sitten omilleni. Ostin mieluiset ja käytän niitä edelleen. Jollainhan sitä perintöä odotellessakin pitää syödä.
Olen samaa mieltä tästä, en itse koe tarpeelliseksi tuntea syyllisyyttä jonkun toisen ihmisen haalimasta irtaimistosta. Mietin sitten erikseen oman kuluttamiseni vaikutukset toki.
Tästä olen samaa mieltä, emme ole vastuussa toisten hankkimista tavaroista.
Toivottavasti et pitänyt kirjoitustani alentuvana, se ei ollut tarkoitukseni. En todellakaan tarkoita, että kaikki perinnöt pitäisi sulloa omiin nurkkiinsa, kuten tuossa lopussa totean, sehän olisi tietenkin mahdotonta kenelle tahansa. Olen raivannut yhden kuolinpesän lähestulkoon yksin, ja tiedän millaista se on.
Mutta minua ihmetytti tuossa kolumnissa se, että siinä suhtauduttiin jäämistöön siten, kuin se olisi ollut hamstrauksen tulosta. Että jos ihminen olisi elinaikanaan poistanut ne astiastot ja pöytäliinat, jälkipolvien ei tarvitsisi niiden kanssa tuskailla. Sitä alunperin kritisoin, sillä en usko että päiväpeiton tms. säästäminen on varsinaista hamstrausta, vaan omistaja on nähnyt tavarassa arvoa, eikä ole siksi luopunut siitä. Se on minusta aivan rationaalista toimintaa. Tuskailu johtuu juuri tuosta Wilskan kuvailemasta arvoristiriidasta, ja varmaan mukaan sekoittuu myös kaikenlaisia tunteita, kun läheinen on mennyt pois. On vaikeaa päättää, mikä on tarpeellista ja mikä ei. Omalla kohdalla se tarpeellisuus on tullut esiin joskus vuosikymmenten jälkeen. Juuri kaivoin mummin vintiltä kaksi mattoa, jotka ovat odotelleet parempia aikoja liki 30 vuotta. Nyt se päivä koitti 🙂
Käytän mielelläni kunnon tavaroita joita joku on säilönyt. Jos ne ovat puhtaita tai pestävissä olevia, homeettomia, ehjiä tai korjattavissa olevia ja nykytietämyksen mukaan turvallisia. Harmi vaan että aika moni säilössä ollut tavara ei ole tätä. Yleensä niitä hyviä tavaroita käytetään ja ne jotka ovat jollakin tapaa huonoja jäävät säilöön. Se tuoli, jossa vieterit hajalla, ne lakanat jotka ovat jo niin kuluneet että uudemmat ovat kivemmat, ne keittiöastiat joista kannet hävinneet yms. En oikein keksi miksi joku säilöisi jotakin hyvää ja tarvittavaa esinettä tulevaisuutta varten, jos sitä on hyvä käyttää nytten.
Hyvä pointti tämäkin! Vintille ei pitäisi kuskata rikkinäistä, vaan juuri sitä aidosti käyttökelpoista tavaraa. Mutta kyllä meillä on säilötty vintillä hyviä, käyttökelpoisia huonekaluja tai kodintekstiileitä juuri siksi, että ne eivät esimerkiksi muuton takia ole sopineet uuteen asuntoon. Vuosien päästä onkin sisustus muuttunut, ja sitten käyttöä on löytynyt. Siksi en heti paikalla myy kaikkea juuri tällä hetkellä tarpeetonta pois, koska olen huomannut, että myöhemmin niille usein kuitenkin löytyy käyttöä.
Teeveessä alkaa piakkoin joku uusi sarja, jossa entisöidään priimakuntoon juuri näitä risoja vintille roudattuja ja kellareihin hillottuja aarteita/romuja.
Myrna on kyllä kuvaava – se on kaunis, mutta astiasto, jossa ei voi lämmittää edellisen päivän jämiä mikrossa häviää kultauksettomalle astiastolle käytännöllisyydessä. En tiedä mikä ratkaisuksi. Elämäntahti, jossa ehtii käsintiskailla ja kokkailla ilman mikroa varmaankin 😀
Myrna on oman aikansa CD-torni.
Mun vanhempien luota löytyi kaksi vilttiä vierassängyn päältä, kaksi parisängyn päältä, kaksi sohvan päältä, ja 6 pakattuna kylmään ja kosteaan varastoon. En todellakaan pidä tätä järkevänä säästämisenä, vaikka kuinka on käsityötä, laadukasta ja käyttötavaraa. Järkevämpää olisi ollut myydä pois ajallaan. Onneksi sain kaksi vilteistä vielä pelastettua omaan käyttöön varaston jäljiltä. Tämä oli tosiaan vähän syyllistävä teksti. En aio asua valkoisessa modernissa kodissa, käytän mielelläni ja enimmäkseen käytettyjä tavaroita joilla on historia, mutta en myöskään aio loputtomasti rankaista itseäni muiden ihmisten tavaraan takertuvasta ja ekologisesti tuhoisasta elämäntavasta säilömällä turhaa tavaraa. Koen että ongelma on kummassakin kulttuurissa, niin hamstraamisen ja säästämisen kuin kertakäyttökuluttamisenkin. Kummankin sukupolven tulisi nyt herätä ja alkaa ajatella mitä jätämme jälkeemme. On säästämistä parempi että laitamme hyvää tavaraa kiertoon ja käyttöön. Näin ehkäisemme uuden ostamista myös oman talouden ulkopuolella.
Kyllä, nyt kun tiedämme, millaisia seurauksia toiminnallamme on, täytyy jokaisen tehdä osansa. Eikä tietenkään ole tarkoitus, että me jotenkin itseämme rankaisisimme. Tarkoitukseni oli vain herätellä siihen, että tavaroita säästetään nyt ja ennen hyvin erilaisista syistä.
Kuten joku sanoikin, usein ne säilytettävät ei ole kovin priimaa enää. Meilläkin lähisuvussa ison omakotitalon vintti täynnään tavaraa, olisin mielelläni ottanut sieltä mm.retrovaunut omalle lapselle käyttöön. No,ne oli hapantuneet ja hapertuneet->kaatopaikkakamaa, jota oli vaan hillottu vuosikymmenet.
Jos olisi aikanaan annettu eteenpäin, olisi joku voinut niitä käyttää.
Ja tämä jatkuu, yksi sisaruksista on vienyt kaikki lastensa vanhat tavarat sinne samalle kylmälle vintille, eikä ne nyt lähes kymmenen vuoden jälkeen varmaan kovin tuoreita enää ole.
Itse kannatan avaraa ja minimalistista, mutta en käsitä sitä, että siihen aina yhdistetään valkea sisustus. Meillä on tosi räväkät värit kirkkaanpunaisesta pinkkiin. Jos olisi paljon kamaa, niin olisi varmaan aikamoisen silmiäsärkevää, mutta kun on avaraa ja vähän tavaraa, värit luovat kodikkuutta.
Mutta jos vanhaa laadukasta tavaraa säilytetään lämpimässä ja suojattuna, siitä voi olla iloa myöhemmin. Teini-iässä ystävän mummolan lämmin vintti oli täynnään ihania retrovaatteita, joita hän käytti ja me muut oltiin tosi kateellisia, kun ei kellään muulla ollut niin hienoja.
Olen varmaan median uhri, kun en ole toistaiseksi törmännyt värikkääseen minimalismiin. Olisi hauska nähdä kuvia sellaisesta! Useimmiten minimalismi näyttää tosiaan hyvin valkoiselta, ainakin blogeissa ja sisustuslehdissä. Meillä ei ole valkoista muuta kuin seinät 🙂
Tuo säilyttäminen on taitolaji sekin. Jos tavaroita vain säilyttää mutta ne menevät siinä samalla pilalle, tekee karhunpalveluksen. Meilläkin on vain kylmä vintti, mutta esim. ne Lundiat ovat kyllä säilyneet siellä moitteettomina. Vaatteitakin säilytän, mutta tiiviissä muovilaatikoissa. Tämä kaikki kieltämättä tekee vaikeaksi valita, mitä säilyttää ja mitä ei.
Hmm…minimalismia voivat olla myös Artekin vuosikymmeniä vanhat, jo kuluneet linopintaiset kalusteet eri värisinä.
Mun on nyt vaikea löytää tästä mitään syyllistävää taikka minimalismia ihannoivaa.
Mun mielestä teksti kuvaa sitä arvostamisen ja arvostamattomuuden, välittämisen ja välittämättömyyden ristiriitaa joka tänä päivänä on huomattavissa. Kuten kirjoittaja sanoo, on hyvästäkin tavarasta mahdollisuus päästä eroon jos vain suostuu mahdollisen ostajan/noutajan jokaiseen pieneenkin temppuun ja aikataulun muutokseen. Tässä ei arvosteta ihmisiä eikä tavaroita, ja tämä kokemus on yleinen netin kauppapaikoilla.
Toinen pointti on se, että tavaransa olisi hyvä kohdata. Jokaisen, joka on tehnyt raivausta luulisi tunnistavan tämän tunteen. Kun löytää kaapistaan kaksikymmentä liian pientä toppia ja kahdeksatkymmenet sukat, tulee miettineeksi itseään ja menneisyyttään. Jos tavaroita ei vain yksinkertaisesti käy läpi, ja hilloaa kaiken varastoon niin eihän sitä edes tajua sitä tavaran määrää, eikä osaa edes sanoa mitä käyttökelpoista on jäljellä. Kaksikymmentä kaunista kermakkoa kaapissa eivät edes kulu mihinkään kun niistä ei ole tietoa tai niitä ei saa käyttää etteivät ne mene rikki. Joku tunnelukko siinä on, että nämä on pakko säilyttää mutta niitä ei saa käyttää. Entä ne pakastimet täynnä puolukoita kymmenen vuoden takaa tai tyhjät pakasterasiat?
Kirjoituksessa ei mielestäni missään vaiheessa sanottu että elämä helpottuu kun kaiken heittää pois. Mutta mitä tehdä tilanteessa kun tavaroita on monta asuntoa ja mitään ei saa eteenpäin edes ilmaiseksi?
Oli ilmeisesti vaikea pukea sanoiksi sitä mitä ajattelin, kun luin tuota kolumnia. Tarkoitin juuri samaa mistä sinäkin puhut, ei ole järkeä säilyttää 20 vuotta vanhoja hilloja tai 80 paria sukkia vain siksi, ettei saa kohdatuksi tavaroitaan. Mutta jos kaikki edelliset sukupolvet olisivat aina systemaattisesti hankkiutuneet eroon kaikesta, mikä heiltä on jäänyt ylimääräiseksi, minun pitäisi nyt ostaa jokainen matto ja lastenhuoneen verho uutena. Yritin sanoa, että ainakin minusta on tosi mukavaa, että aina ei ole pakko lähteä etsimään uutta (tai käytettyä) vinttiä kauempaa. Rakastan noita Lundioita, ja ne ovat sentään palvelleet jo viidessä kodissa.
Toisaalta, jos on kertynyt 80 paria sukkia, kuten varmasti esimerkiksi jopa minulla 😀 niin miksi ne pitäisi heittää roskiin jossain laatikoiden raivauspuuskissaan?
80 paria tulee helposti kasaan, kun ottaa huomioon, että siinä on normi käyttösukat, urheilusukat, villasukat, lentosukat, ohuet polvi- ja nilkkasukat, avokassukat ja mitä näitä nyt on. Eikö niitä voi vaan käyttää loppuun ja olla ostamatta koko ajan lisää uusia. Ostaa vasta sitten, kun ne 80 paria on käytetty.
Jatkossa sitten keskittyy siihen, että määrä pysyy kohtuullisena.
Huonot heittäisin roskiin, jos sukkia olisi noin paljon. En laske omaan sukkamäärään erikoissukkia, joita käytetään vain tietyissä tilanteissa. Urheilusukkia minulla on noin neljä paria, ne riittävät hienosti, koska eivät tunnu menevät helposti rikki ollenkaan. Kesäisiä avokassukkia on muutama pari, vaikka käytän niitä kyllä hyvin harvoin. Polvisukkia taitaa olla muutama pari myös, ja villasukat ovat muutenkin asia erikseen. Mutta niitä, mitä päivittäin käytän, pitää olla noin 10 paria, jotta pyykkihuolto pelaa ongelmitta. Liian iso määrä aiheuttaa sen, ettei sukat enää mahdu niille tarkoitettuun tilaan, joten liika on liikaa. Silloin karsin siitä huonoimmasta päästä, eli pidän tarkoituksella loppuun niitä, jotka ovat pian menossa rikki muutenkin. Täytyy kyllä sanoa, että sukkia minulla ei varmasti ole koskaan ollut liikaa!
Minä tunnistan tuon mistä puhut. Ajattelen,ettei vanhempien tarvitse raivata kotiaan perillisten elämää helpottaakseen, vaan omaansa. Kai heitäkin helpottaisi jo eläessään, että selkeä roska/rikkinäiset tavarat olisi pois nurkista. Mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse raivata. Ihmiseltä vain jää tavaraa, joiltakin enemmän ja joiltakin vähemmän.
Jos on tilaa, minusta ehjä, varastoimista kestävä tavara kannattaa säästää. Otan mielellään käyttöön vaikka varastosta löytyviä astioita, jos minulla on tarvis jollekin ja se löytyykin vaikka vanhemmiltani valmiina. Silloin kun tilaa ei ole, kysymys onkin (minulle) vaikeampi. Silloin on mentävä käytännöllisyys edellä ja vaikka lahjoitettava ehjä, hyvä tavara eteenpäin, jotta se pääsisi uuteen kotiin.
Ja itse raivaan juuri yhtä edeltävän sukupolven kotia, mutten siltikään pysty paheksumaan sitä, että liinahylly pursuaa yli äyräidensä. Ne tuottivat omistajalleen selvästi iloa.
Luin saman kolumnin ja jäin miettimään sekä hänen kokemaansa että omia kokemuksia aiheeseen liittyen. Useista tavaroista pääsee kyllä kokemukseni mukaan eroon ja vieläpä niin, että joku hakee ne suoraan kotoa, mutta aikaa ja viitseliäisyyttä se vaatii. Aina parempi jos tavaroiden antamista ei tarvitse tehdä kiireellä, vaan esim. muuton tieltä voi lahjoittaa tavaraa pois jo hyvissä ajoin. Ymmärrän, ettei Kierrätyskeskus yms. ota vastaan kuin tavaraa, jolle arvioivat olevan kysyntää myymälöissään. Oman kokemuksen mukaan heille on kuitenkin kelvannut kaikki, joskin olen lahjoittanut vain tavaraa, jolla arvioin olevan jälleenmyyntiarvoa. Nettipalstoilla olen lahjoittamisen sijaan myynyt tavaroita nimelliseen hintaan, esim. lipasto 5 euroa, jolloin ostajat tuntuvat sitoutuvan tavaroiden hakemiseen paremmin kuin jos antaa aivan ilmaiseksi. Ilmoitan myös heti ilmoituksessa, että vain nouto onnistuu. Ja jos kuitenkin annan jotain ilmaiseksi, olen kertonut, etten varaa tavaraa kenellekään, vaan ensimmäinen noutaja saa. Toimii kohtuullisen hyvin.
Olen miettinyt tuota lahjaksi tai muuten vaan saadun tavaran haastetta. Niistä en lähtökohtaisesti suostu kantamaan huonoa omaatuntoa, vaikka jotakin saatua heittäisin poiskin, joskin en tee sitä mielellään. Vaikka pyrin hienovaraisesti vaikuttamaan sisään tuleviin tavaroihin, joskus joudun heittämään jotain pois, jotta en pahoittaisi toisen mieltä kieltäytymällä tai autan toista pääsemään eroon tarpeettomasta tavarasta, johon minulla ei ole tunnesiteitä ja jonka voin heittää helpommin pois, kun tavaran antaja. Tähän aiheeseen liittyvää pohdintaa lukisin mielelläni enemmän!
Tuo on muuten jännä, että jos tavara maksaa todella vähän suhteessa sen todelliseen hintaan, ihmisten ostavat, mutta ilmaiseksi on välillä vaikea saada menemään. Mikähän psykologinen efekti siinäkin on.
Saadun tavaran suhteen täytyy muistaa, että tärkeintä on, miten lahja on vastaanotettu. Antajan eleestä voi olla kiitollinen, vaikka lahja ei olisikaan niin mieleinen. Jos lahjasta myöhemmin luopuu, ei siitä tarvitse tehdä numeroa. Mutta lahjat ovat tosi monimutkainen kokonaisuus, ja ne herättävät tunteita. Siksi ”oikeaa” vastausta ei liene olemassa, täytyy vain toimia parhaaksi katsomallaan tavalla.
Kerron tuoreen kokemuksen viime syksyltä. 91-vuotias tätini pääsi yllättäen hoitopaikkaan ja asunto jäi niille sijoilleen. Toinen, lähes 90-vuotias tätini organisoi asunnon tyhjennyksen, toki autoin mahdollisuuksien mukaan, välimatkaa oli satoja kilometrejä. Otimme joitakin mieluisia esineitä, pieni osa meni palvelutaloasuntoon ja loput haki ilmaiseksi paikallinen kierrätyskeskus, josta tavarat pikku hiljaa ehkä menevät kaupaksi. Toki kaatopaikkatavaraakin oli, samoin kierrätettäviä materiaaleja. Ei kukaan meistä lähipiirissä ajatellutkaan ottaa koko tavaramäärää itselleen selvitettäväksi. Tätini olivat helpottuneita kun urakka oli ohi ja siistille tyhjälle asunnolle löytyi nopeasti ostaja. Eli ihmettelen sitä, miten kukaan ” joutuu” täyttämään kotinsa esim. kuolinpesän tavaroilla.
Minua on moitittu suvun hamsteriksi.
Mulla on tallessa mummoni isän 20-luvulla tekemät verkonpaulat (tuoheen ommeltuja pikkukiviä) ja verkonkutomiseen tarkoitetut luusta veistetyt neulat. Mitään niillä ei kai kukaan tee, mutta en antanut heittää pois mummon jäämistöstä (myrnakupit ja hopeat meni muille halusin nämä). Myöhemmin keksin ripustaa ne verkkoon ja ovat verkonpainoina talvet pihakuistilla verhoissa, kausivalojen kanssa ja kesällä pari viikko marjapensaissa suojaamassa linnuilta pensasmustikoitani.
Olen myös saanut pari upeata ryijyä, isoja. Ei ne kai uusiin taloihin kai sovi. Asun vanhassa talossa ja makkarissa sängyn vieressä lattialla on tumma ryijy. Ihana laittaa aamulla varpaat ryijymatolle, kun on viileätä. Toinen ryijy peittää/eristää kellarin ovea. Nämäkin sukulaisten roskiskuormasta.
Jotain pieniä arkeen sopivia hopeakoruja ja 50-70-lukujen muovikoruja sain myös perikunnan varastoista ja ovat osoittautuneet minulle sopiviksi käyttökoruiksi.
Mummon minkkiturkki ja papan susilakki kävivät turkkurilla ja edelleen kuljen 20-luvun turkiksissa (muille olivat kauhistus 2000luvun alussa).
Laamapaitoja ja villavaatteita armeijalle…osa ihan uusia (50-70luvuilta).
70-luvun pussiakanoita ja tyynyliinoja on myös tusina alkuperäisissä paperipaketeissa(ihan priimaa hotellilaatuista paksua silkkipuuvilllaa, saatuja varmaankin), käytössä on silti edelleen ne 50-luvun pellavalanat, mummon kutomat.
Samoin pitsiliinoja (ne oon laittanut verhoiksi ja käytän niitä vanhoja verkonpainojani niissä koristeina).
Räsymattoja on vaihtaa vaikka kuukausittain. Vanhimmat tai nukkaavat tai muuten huonot olen poistanut kasvihuoneen käytävillä rikkaruohomattoina
Ei noi vanhat tavarat mihinkään kulu. Toivottavasti joku arvostaa kun musta aika jättää.
ps: mahdun mummoni hääpukuun (nyplättyä pitsiä, jossa paljetteja ja helmiä…) ja juhlin omat 50v juhlat tuossa kauniissa pitsimekossa, jos korona suo…lapsille sanoin, että haudatkaa mut siinä, jos ette muuten halua sitä käyttää…
Ymmärrän erittäin hyvin tällaisia tavaratarinoita! Niitä löytyy meiltäkin. Nojatuoli, jossa hädin tuskin uskaltaa istua, mutta joka oli isovanhempieni ensimmäisestä yhteisestä kodista 40-luvulta. Mummin äidin hääpuvun pusero, jolle ei ole käyttöä, mutta jota säilytetään ihan vain siksi että se on olemassa. Kyllä näitä riittää, ja minusta se on ok. Kunhan pitää sen rajan, että koti ei muutu museoksi. Ja vielä sanon, että mahtuisinpä minäkin mummini hääpukuun! Mutta en mahdu, hän oli minuun verrattuna parikymppisenä todella petite, minä en valitettavasti ole… puku on toki tallella!
Minä hyödyntäisin mielelläni sukulaisten vanhoja, hyväkuntoisia tavaroita mutta irtaimiston suhteen ongelmaksi koituu usein väri. Ns. 70-luvun ruskeita, oransseja, keltaisia ja vihreitä värejä on paljon sekä tekstiileissä että astioissa. Itse kammoksun näitä värejä koska pidän kylmistä ja haaleista väreistä. Varsinkin anopillani olisi paljon tavaraa, hän kun on säästänyt kaiken, mutta värit ovat vain minusta aivan kamalat. Sitäkään en usko että mieltymykseni enää muuttuisi muodin mukana sillä olen näitä värejä inhonnut lapsesta saakka ja olen jo nelikymppinen.